Blues-Finland.com - Ilkka Rantamäki & The Bluesbrokers - British Standard w/ Jukka Gustavson

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

KONSERTTIARVIO

6.3.2014

Ilkka Rantamäki

Klassikkosovitelmat heräsivät eloon
Ilkka Rantamäki & The Bluesbrokers sekä Jukka Gustavsonilla vahvistettu
British Standard tarjoilivat brittibluesin klassikoita Helsingissä. Esitykset ja
soundit olivat Malmitalolla kohdillaan.

Helsingin Malmitalolla oli perjantaina 28. helmikuuta teemana blues, joka
käynnisti Britanniassa 60-luvulla uuden ajanjakson – sen jälkeen mikään ei ole
ollut niin kuin ennen. Ilahduttavaa oli todeta mollibluesin vahva asema.
Tyylisuunnan säveltäjäfiguureista keskeisesti olivat esillä John Mayall ja Peter
Green. British Standard ja Bluesbrokers pistivät parastaan, tilaisuus oli
loppuunmyyty, mikä kertoo bluesin huomattavasta populariteetista.

Malmitalon-konsertti oli kitaristien ja erityisesti Gibson-kitaran juhlaa. British
Standardin Edward Seger veti mallikkaasti Gibson Les Paulilla. Bluesbrokersin
Ilkka Rantamäki oli ottanut ykkössoittimekseen Gibson SG:n Vintage -mallin;
psykedelia soittimen väreissä manifestoi Eric Claptonin 70-lukua ja Creamia.

Ilkka Rantamäki ja hänen yhtyeensä The Bluesbrokers (hauska muunne Mayallin
legendaarisesta Bluesbreakers-nimestä) ovat soittaneet yhdessä jo useamman
vuoden. Bändin soundi alkaa olla todella tuima ja yhteissoitto tiukkaa, kuten
pitääkin. Ilkka kunnioittaa perinteitä, mutta hän on myös ilkikurinen kokeilija.
Tällä kertaa The Beatlesin ”A Day in the Life” (mukaan lukien biisin b-osa, se
kuulu sekoilujakso) oli yksistään jo kokemisen arvoinen juttu – ei parodiaa, vaan
herkullinen balladi.

Edward Seger ei potenut alemmuudentuntoja nimekkään kollegansa seurassa.
Seger oli sisällyttänyt soittoonsa kouriintuntuvasti Peter Green -vaikutteita – eikä
kitaristille parempaa esikuvaa oikeastaan juuri olekaan. Greenin komea karriääri
tosin sisältää myös upeaa aineistoa puoliakustiseen tulkintaan (bluesin ohella
balladeita, folkia ja laulelmia), joita jäi kaipaamaan molemmilta artisteilta.

Kitaristit ottavat yleensä kiinni vain tunnetuimmista Peterin likeistä ja
kappaleista. Seger oli kuunnellut maestroa laajasti. Efektilaitteet ja koko
äänentoisto kaikuvaikutelmineen loihtivat komean Green-sointimaiseman.
Kitaristit harvoin uskaltautuvat ”Supernatural”-instrumentaalin pariin; kappale ei
ole sävelmällisesti kovin kompleksi, mutta sen puhdasta tulkintaa on
haasteellista jäljitellä. Nyt se soi hohdokkaasti. Se olisi tosin vaatinut
rohkeampaa volyymin lisäystä koko bändiltä.

Ohjelmassa oli pientä toistoa (Albatross, Me & My woman). OK, koska toisinnot
olivat erilaatuisia, mutta olisihan brittibluesissa riittänyt valinnanvaraa. Etukäteen
luvattua ”Black Magic Womania” ei kuultu, eikä se taitaisi Jukka Gustavsonin
suuhun oikein sopiakaan. ”In the Prescence of the Lord” sopi varmasti paremmin
kuvaan, joskaan se ei ole bluesia…

Missiona blues

"It was stumbling onto really the bible of the Blues, you know. And a very powerful drug to be
introduced to us, and I absorbed it totally, and it changed my complete outlook on music." --
Eric Clapton

Luulotellusti yksinkertainen blues on haasteellista esitettävää. Lavalle ei voi
nousta ”vetämään 12 tahdin juttuja rutiinilla”. Tai tietysti voi, mutta sellaista ei
kauan jaksa kuunnella.
.

British Standard on bändinä omaksunut bluesin tehtäväluonteen. Basisti Jussi
Busk on voimakasääninen laulaja, jonka kanssa Jukka Gustavsonin kannattaisi
enemmän vetää stemmaa. Rumpali Jussi Busk löi tiivistä rytmibluesia, mutta nyt
jäi kuulematta hänen näkemyksensä Mayallin ja muiden brittien jazzpohjaisesta
rytmibluesista (kuten Keef Hartley, ja biiseistä vaikka ”Parchman Farm”).

Hannu Sorsan Roland RD-600 on ulkoisesti vaatimattoman näköinen, mutta soi
kuin orkesteri. Hannun intensiivinen lauluääni toimi terävästi raskaan sarjan
rytmibluesilla, mutta hän kaipaisi nähtävästi hieman stemmatukea bändiltä
rauhallisissa mollibluesnumeroissa. Brokersin rytmikone Harri Vainikka – Ville
Vihonen kävi tarkasti kuin kello, eikä nuori rumpali ole edes ollut kovin kauan
riveissä.

Jukka Gustavsonille sävelmateriaali oli tuttua. Steve Winwood, Blind Faith,
Traffic ja kumppanit kytkivät 70-luvulla perusmusiikin brittiläiseen bluesrockiin.
Hammond soi elegantisti perusäänien päällä – tosin rouheutta ja
aggressiivisempaa attackia olisi ollut varaa lisätä.

Blues-sanoitukset ovat yleensä varsin helposti opittavissa teemaltaan ja
poljennoltaan. Tulkintaan pitäisi kuitenkin saada tunnetta mukaan. Otetaan
vapaus kääntää yksi ”Me and My Woman” -riimi suomeksi:

”Mä ja mun nainen, me ei tulla juttuun, ees’ yhtä päivää kerrallaan! Yks’ päivä kirotaan ja
tapellaan, ja sitte kaikki on taas kohdallaan”

”Me & My Woman” -tekstissä on siis karun elämäntilanteen ja vaikean
parisuhteen kuvaus. Se menettää uskottavuuttaan blues-laulelmana. Nuori John
Mayall veteli tekofalsetilla – ohuesti korkealta – koska nuorena hän ei pystynyt
parempaan. John alkaa vasta nyt, ikämiehenä, olla laulajana hyvä. Äänessä on
miehekästä särmää ja syvyyttä. Ja se oikeasti soi.

British Standard ja Jukka Gustavson

Kuusikymmenluvun John Mayallin imitaatio tekee kokeneen blueskuulijan tänään
lähinnä vaivautuneeksi. Esimerkiksi Eric Clapton on osannut peittää oman, varsin
ohuen lauluäänensä kurkkua kuristavalla tekomöreydellä. Tekniikastahan se vain
kiinni on.

Jukalla on kuitenkin rattoisa tapa lähestyä yleisöä ja kertoa omasta
mielenkiinnoistaan juuri nyt esitettävään versioon. Istualtaan laulaminen on tosin
rytmibluesille hieman ponnetonta, mutta urkurilla ei oikein ole vaihtoehtoja.

Danny, under way

Fleetwood Macin kakkoskitaristi Danny Kirwan unohtuu karismaattisen Greenin
taakse. Hyväntuulinen ”Jigsaw Puzzle Blues” (”Albatross”-sinkun b-puoli) on
osoitus Dannyn arvostelukyvystä. Blues yhdistyi tangoon ja saksalaiseen
schlager-perinteeseen (muun muassa vaihtuvarytminen b-osa). Mustalaismusiikin
hot club -henkeäkin on mukana.

Peter Green on sanonut, että "Albatrossin" levyttäminen oli pitkälle juuri Dannyn
meriittiä. Edward soitti sävelmän vaikuttavasti, mutta yhtye oli hieman ulkona.
"Albatross" sisältää bluesissa epätavallisen sointuprogression ja niin sanotun
ison septimin (muusikkoslangissa sanotaan ”majorseitsemän”).

Fleetwood Macin basistin John McVien arvostelukyky käy ilmi muun muassa siinä,
että hän soitti ”Albatrossilla” puhtaita oktaaveja ja kvinttejä. Muuta ei tarvita.
Kitara kertoo loput. Dissonanssien (kuten kaikki ylinousevat sävelet) käyttö käy
bluesissakin, mutta se edellyttää tarkkaavaisuutta kaikilta, ettei tule
epäsuotuisia riitasointuja. Nyt British Standardin "Albatross"-versio soi kovin
riitaisasti. Bluesbrokers hoiti homman silti täsmällisesti.

Blues freakout – mutta hillitysti…

Erinomainen asia, että bluesia sai nautiskella hyvän akustiikan salissa.
Malmitalolla on korkea sali ja ääniopillisesti kaikuvuus kohdallaan. Illan molemmat
yhtyeet ovat ehkä enemmän kotonaan hikisessä klubimiljöössä, erityisesti
Brokers, mutta konserttikin hoitui todentuntuisesti.

Tälle projektille sopii toivoa jatkoa – ja otetaan ensi kerralla puhaltimet mukaan!
Kappaleet vedettiin nyt loppuun suunnitellusti, pitkittämättä niitä itseriittoisilla
skaalajuoksutuksilla. Hyvä pohja puhallinsoitolle on siis olemassa.

Meillä harvoin kuultu Tempest-yhtyeen musiikki (Forest of Fun) oli hieno
nostalgiaele myös, vaikka blues-domainista tultiinkin ulos. Tempestin johtaja,
Colosseum-rumpali Jon Hiseman (Mayall-kasvatti hänkin) on ollut merkittävä
tekijä brittiläisessä bluesrockissa ja fuusiojazzissa.

Britteihin amerikkalainen blues todella kopsahti 60-luvulla. Popmusiikkikin sai
tykkänään uusia ideoita ja kimmokkeita – se, että David Bowie, Elvis Costello,
Brian Eno ja kumppanit ovat halunneet kiivaasti siitä eroon, vain vahvistaa asiaa.
Kaikki kehitys menee innostuksen ja hyljeksinnän alituisessa jännitteessä.

ANTTI SUVANTO

Brittibluesklassikoita Helsingin Malmitalolla perjantaina 28.2.2014

British Standard:
Edward Seger – kitara
Jukka Gustavson – Hammond-urut, laulu
Jussi Busk – basso, laulu
Thomas Törnroos – rummut

Ilkka Rantamäki & The Bluesbrokers:
Ilkka Rantamäki – kitara, laulu
Hannu Sorsa – urut, piano, laulu
Harri Vainikka – Fender basso
Ville Vihonen – laulu, rummut

.

Jaa juttu profiilissasi: |