Blues-Finland.com - Levykatsaus: Jari Rättyä, Hank Nero, Doc Jerry, Iso Sokko-Ville

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

13.12.2011

Kun Daddy Giljototeen oli vielä kova luu: Jari Rättyä keskellä.

Juurevaa kotimaista
Näin vuoden lähestyessä loppuaan ajattelin pikaisesti esitellä muutaman liian
vähälle huomiolle jääneen kotimaisen julkaisun kuluneelta vuodelta. Ties
vaikka onnistuisin jollekin tarjoamaan viime hetken ideoita pukinkontin
täytteeksi.

Joulupöytään kärmestä?

Jari Rättyä kehottaa uusimman soololevynsä väkevässä avauksessa
maistamaan käärmekeittoa, mikäli vain kantti antaa myöten. Rohkenen suositella
teitä avoimin mielin tottelemaan kokkia ja tsekkaamaan mistä on kyse.

Rättyä vaikutti vuosina 2002 – 2009 omaperäistä "action bluesia" soittaneen
Daddy Giljoteenin kitaristina, laulajana ja lauluntekijänä. Sittemmin hän on
vaihtanut laulukielen suomeksi ja julkaissut parin pitkäsoiton verran akustista,
vahvasti bluesiin nojaavaa musiikkia. Hänen molemmat soololevynsä ”Luopion
veisu” ja ”Käärmekeitto” ovat laadukkaita paketteja. Ne ovat kuitenkin ajan
hengen mukaisesti jääneet harmillisen vähäiselle huomiolle.

Rättyä hoitaa itse kaiken musisoinnin ja onnistuu kuulostamaan täysipainoiselta
bändiltä. Johtavana instrumenttina levyillä soi dobro, mutta sen taustalla
kuullaan myös aavistuksen eksoottisempiakin tarvekaluja kuten busukia,
guitarronia ja balalaikkaa. Materiaalista paistaa vahvan bluesleiman lisäksi läpi
niin country, folk kuin rokkikin. Pitää myös huomauttaa, että tässä tapauksessa
folk tarkoittaa muutakin kansanmusiikkia kuin amerikkalaista sellaista.

Harppaus Daddy Giljoteenin voimatrioilusta akustiseen meininkiin ei välttämättä
ole niin pitkä kuin voisi kuvitella. DG ei missään vaiheessa keskittynyt pelkkään
bluesrockin junttaukseen, vaan sävyillä oli laaja kirjo. On päivänselvää, että kun
saman asian toteuttaa rokkitrion sijaan dobrolla, urkuharmoonilla ja busukilla,
tulee lopputulokseen väistämättäkin sävyeroja.

Yksi tärkeimmistä seikoista, joka Rättyän suomenkielisestä tuotannosta pitää
nostaa esiin, ovat tekstit. Niistä löytyy pitkälti suomalaisista perinteistä
kumpuavaa tarinallista kerrontaa. Monet muut menevät metsään lähtiessään
sovittamaan bluesteemoja suoraan täkäläisiin maisemiin. Rättyä puolestaan
onnistuu menemällä metsään. Hän on kirjoittanut myös näytelmiä; ehkä sitä
kautta lauluissakin on vahva draamallinen ote. Esimerkiksi saunan takaa
löytyvästä luurangosta kertova ”Katajan alla” on tekstiltään silkkaa suomibluesia.
Levyn nimiraita taas nousee – zappamaisen teatraalisten välikkeidensä kanssa
– yhdeksi tämän vuoden hienoimmista piiseistä.

Kiireetöntä tunnelmointia

Hannu ”Hank” Nero on pitkän linjan juurimuusikko Orivedeltä. Hänen edellisestä
levystään on ehtinyt vierähtää jo pitkälti toistakymmentä vuotta, joten "Hengitä
vaan" -levyn laulut lienevät kiireettä kypsyneitä. Kiireettömästi ne myös
tarjoillaan kuulijoille. Yleisilme säilyy kautta levyn rauhallisena, eikä rokkaamaan
äidytä paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Nero on koonnut itselleen kovan bändin. Tommi Laine, Ville Lehtovaara ja
Juuso Nordlund musisoivat solistin seurana. Komppiosasto svengaa vaivattoman
rennosti. Tommi ja Hank soittavat monenlaisia kitaroita ja tietävät mitä niillä pitää
tehdä.

Tunnelmat sijoittuvat bluesin ja countryn välimaastoon. Levyn avaavalla ”Ei tule
ketään toista” -raidalla käheä laulusoundi ja yleisfiilis nostavat ensialkuun
mieleen Esa Elorannan. ”Kyyneleet” puolestaan kuulostaa siltä kuin Claptonin
"Erkki" olisi päättänyt vaihteeksi tehdä suomenkielistä musaa. Tyylikäs veto,
vaikka kyyneleet venytettäessä luiskavatkin helposti kyyn eleiksi.

Tommi Laineen slidekitara tekee hyvää jälkeä swamp-mausteisessa laulussa ”
Tyttöni mun”. Maukasta twang-kitaraa ja banjoa tarjoaa puolestaan
countrysävyinen ”Elän tien päällä”.

”Vyö täynnä panoksia” tuo levyn loppupuolella rotevuutta turhia
riuhtomattomaan kokonaisuuteen. Riemu oli melkoinen, kun ensimmäistä kertaa
levyä kuunnellessani huomasin kappaleen herättävän muistumia takavuosien
Säppi-orkesterista.

Levy innosti minut kertomaan, keneltä kaikilta Hank Nero uutuudellaan kuulostaa.
Lopukkena pitää kuitenkin todeta, että mainituista ja monista muista vaikutteista
koostuva kokonaisuus kuulostaa kuitenkin Nerolta itseltään.

Herra Laitila ja Tri Jerry

Televisiolääkärinä tunnetun Risto Laitilan sivupersoona Doc Jerry on päässyt
valloilleen! Kuuluisan kollegansa Jekyllin tai Jerry Lewisin, jonka Laitila itse
mainitsee innoittajaksi, kääntöpuolten kaltaisiin hillittömyyksiin ei kuitenkaan
riehaannuta esikoislevyllä "Life Bucket".
.

Tv-tohtorin toinen minä keskittyy lähinnä
tekemään monipuolisen juurevaa musiikkia,
josta ilokseni ei yllätyksiäkään puutu. Ideoita
ei ole levyä tehtäessä säästelty. Piiseihin on
sijoiteltu kaikkea pientä kivaa sinne tänne ja
yllättäviä elementtejä löytyy pitkin matkaa.

Myöskään tekstipuoli ei noudattele kaikkein
perinteisimpiä lajityypin lainalaisuuksia.
Avausraita ”Coq Au Vinin” tekstissä käydään
ihmissuhdeteeman ohella kulinaristisen herkun
reseptiä läpi rivakan boogien tahtiin.

Tarjottuaan heti alkupaloiksi kukkoa viinissä Jerry laulaa yhden piisin verran myös
laskiämpäristä. Ensimmäistä kertaa levyä kuunnellessa ”Lateral Thigh Trainer”
kuulosti ”train, train” -huutoineen kovastikin tutulta. Varsin pian kuitenkin
huomasin asioiden todellisen tolan.

Laulajana Doc Jerry on leppoisan rauhallinen tarinankertoja. Musiikillisesti
viihdytään välillä silkan Amerikanrokin parissa, mutta silloinkaan ei unohdeta
riittävän kieroa asennetta. Pääasiallisesti seikkaillaan Americanan perustana
olevien lajityyppien tuntumassa. Countryhölkkää tarjoavat akustinen ”Rub My
Spot”, sekä hämmentävän haitarisoolonkin sisällään pitävä ”Payback”.
Mediumcountrypalat ”Point Of No Return” ja ”Redwood Pollen” kestävät vertailun
ison veden takaisiin listapiiseihin. Laskiämpärilaulu ”Waste Bucket” tuo
fiiliksellään mielen Chris Rean. ”Kickboxing Sue” rokkaa moni-ilmeisen hienosti.

Levy on kansia myöten ammattimaisesti toteutettu. Soitto toimii ja soundit ovat
hyvät. Julkaisu oli tänä vuonna perustetun Periferia Soundin ensimmäinen
pitkäsoitto, mutta toivottavasti ei viimeinen. Tämän kaltaiselle laadukkaalle
vallattomuudelle löytyy kyllä paikkansa.

Kylähullubluesia

Pohjanmaalta helsinkiläistynyt Iso Sokko-Ville vääntää bluesia omanlaisellaan
otteella. "Mäyräkoira"-kiekon laulujen perimmäisenä innoittajana kuuluu olleen ”
maalaispoika kaupungissa” -asetelma. Ville saa moneen kertaan kalutusta
aiheesta tuoretta jälkeä aikaiseksi. Esimerkiksi laulussa ”Susi” kerrotaan, miten
raihnainen peto saa huomata, että karvat lähtee ja vanhaksi tulee, kun muuttaa
Helsinkiin.

Iso Sokko-Ville hoitaa levyllä kaiken musisoinnin itse. Instrumentaatio nojaa
pitkälti kitaraan ja jalan polkemiseen. Kokonaisuus on rykäisty purkkiin
livemäisissä tunnelmissa isompia hiomatta. Lopputulos kuulostaa siltä kuin Ville
olisi soittanut studiossa laulut putkeen ja nauttinut siinä ohessa otsikon
mukaisen mäyräkoiran.

Alkupuoliskolta löytyy levyn paras anti. ”Murhaaja” avaa pelin hienosti ja
aavistuksen nurmiomaisesti. Sen jälkeen ”Susi” sekä ”Kaukaa on pitkästi lähelle”
rullaavat komeasti. Tekstien ideat on jalostettu riittävän pitkälle.

Levyn edetessä ote alkaa lipsua. Esimerkiksi ”Oi Laura”, jossa tarina on täysin
alisteinen ”riparia-piparia” -henkisille riimipareille, toimii varmasti baarikeikalla
railakkaasti, mutta levylle rallateltuna se ei oikein jaksa naurattaa.

Olen nähnyt yhden Iso Sokko-Villen keikan ja kokenut, että elävissä oloissa
Himangan poika saa hurjan meiningin päälle. Kylähulluuden taltioiminen levylle on
kuitenkin vaikea taiteenlaji – sitä harva varmaan taiteeksi edes tunnustaa. Joka
tapauksessa Iso Sokko-Ville tuo suomalaiseen juurimusiikkitarjontaan hyvän
lisän. Vaikka ”Mäyräkoira” onkin osin huitaisemalla tehdyn kuuloinen, niin
kyllähän kylähulluus toimii aina!

MARKO AHO

Jari Rättyä: Käärmekeitto. Puuma Records, 2011

Jari Rättyä (laulu, dobro, guitarron, bouzouki, balalaikka, urkuharmooni,
harmonikka, piano, huuliharppu, kazoo, koottava patahärveli)

Hank Nero: Hengitä vaan. Turenki, 2011

Hannu Nero (laulu, akustiset ja sähkökitarat, weissenborn havaijikitara, slide,
lapsteel, baritonikitara), Tommi Laine (sähkökitarat, akustinen kitara, slide, banjo,
baritonikitara, sähköjouset), Ville Lehtovaara (rummut, perkussiot pyykkilauta),
Juuso Nordlund (basso), Mirkku Mattinen (sello)

Doc Jerry: Life Bucket. Periferia Sound, 2011

Risto Laitila (laulu, akustinen kitara), Mikko Saikkonen (saksofoni), Olli Oikari
(mandoliini), Riku Pekkarinen (rummut), Juha Aunola (kitarat), Johanna Valkeinen
(haitari), Harri Pekkarinen (stemmalaulu, basso, kitarat, lyömäsoittimet,
koskettimet, äänitys, miksaus), Vesa Rahkama (trumpetti)

Iso Sokko-Ville: Mäyräkoira. Amplisonic, 2011

Iso Sokko-Ville (laulu, kitarat, lyömäsoittimet, pianot, "pierutorvi")

Linkit: Jari Rättyä, Hank Nero, Doc Jerry, Iso Sokko-Ville

.

Jaa juttu profiilissasi: |