Blues-Finland.com - J.J. Cale – niin kuin hänet muistaa Jim Karstein

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

J.J. CALEN SYNTYMÄSTÄ 75 VUOTTA

5.12.2013

J.J. Cale 1938–2013. Kuva: H-L Korteniemi

J.J. Calen taival – niin kuin sen muistaa
Jim Karstein
Calen vuosikymmeniä kestäneeseen muusikonuraan kuului lukematon määrä
soittokavereita. Yksi vakituisimmista kasvoista sekä levyillä että lavalla oli
rumpali Jim Karstein.

Koska Karstein tunsi Calen – Oklahoman miehiä molemmat – paremmin kuin
moni muu, annetaanpa hänen kertoa yhteisestä taipaleestaan heinäkuussa
menehtyneen mestarin kanssa. Tarina alkaa Oklahomasta. On 50-luvun
loppu, ja Calen ura orastaa. Kerropa lisää, Jim Karstein...

Olin 16-vuotias ja juuri saanut ajokortin. Hiippailin klubeille, joissa Cale soitti. Hän
oli jo 21-vuotias ja naimisissa, joten emme vielä paljon hengailleet yhdessä.
Tiesin kuitenkin hänen jo tehneen muutamia singlejä. Yksi hänen bändeistään oli
The Johnny Cale Quintette, joka toimi vuodesta 1958 vuoteen 1961.

Cale kävi niihin aikoihin pari kertaa Kaliforniassa. Hän ei pystynyt vielä
muuttamaan sinne, koska sai kutsun armeijaan. Hän palveli jonkin aikaa
ilmavoimissa, mutta ei siitä sen kummempaa uraa tullut. Itse muutin Kaliforniaan
vuonna 1961. Leon Russell ja Chuck Blackwell asuivat jo siellä. Russell oli
ensimmäinen, joka teki läpimurron. Hän tapasi jameissa oikeat kaverit, kuten
James Burtonin, ja nousi nopeasti kovaan huutoon.

Cale saapui vihdoin Kaliforniaan. Vuosi oli 1963 tai -64. Siihen aikaan saatiin vielä
tehdä töitä nälkäpalkalla. Ainoa, joka teki tiliä, oli Leon Russell. Leon teki töitä
Snuff Garrettin kanssa. Snuffin, joka työskenteli Liberty Recordsille, nimi ei ole
niin tuttu, mutta mielestäni hän menestyi melkein yhtä hyvin kuin Phil Spector.

Leon oli rakentanut studion taloonsa. Kun Cale tuli Los Angelesiin, hän
oikeastaan majoittui Leonin studioon. Leonilla oli jo todella paljon
studiokokemusta, joten myös Cale oppi äänittämisestä erittäin paljon. Pian Snuff
lähti Libertyltä ja perusti oman studion. Hän värväsi Calen pää-äänittäjäksi
Pohjois-Hollywoodissa sijainneeseen Amigo-studioonsa. Studio sai energiansa
auton akuista – paikka toimi vaihtovirralla, kun tasavirtahumina tahdottiin
eliminoida...

Ennen kuin Snuff oli jättänyt Libertyn, Cale oli häneen yhteydessä ja teki pari
singleä, "Slow Motion" ja "In Our Time". Jossain välissä hän teki The
Leathercoated Mindsin kanssa kokonaisen levynkin "A Trip Down the Sunset
Strip". En ole varma, soitinko sillä itse. Usein kyllä Calea tapasin Leonin kämpillä,
Skyhill-talossa.

Cale toi Kaliforniaan mukanaan basisti Gary Gilmoren ja rumpali Gary
Sandersin. Gilmore muuten soitti Taj Mahalin ensimmäisillä levyillä. Joskus 60-
luvun puolivälissä Cale alkoi saada keikkoja Los Angelesin Whiskey A Go Gossa,
kun klubin isommat nimet, kuten Johnny Rivers, pitivät vapaailtaa. Whiskey oli
siihen aikaan planeetan kuumin mesta.

Eräänä iltana klubin pomo näytti Calelle klubin markiisia, jossa mainostettiin
Johnny Riversiä ja Johnny Calea. "Täällä on liikaa Johnnyja. Tästä lähtien laitan
nimeksesi J.J. Cale!"
.

Leon muutti 60-luvun lopulla Hollywoodin ytimeen. Mekin pyörimme sitten hänen
uudessa talossaan. Naapurustossa asui paljon musiikkityyppejä, kuten Jesse Ed
Davis ja Bobby Whitlock. Delaney & Bonnie ilmestyivät sinne myös, ja heistä
tuli todella kuuma akti. Soitimme heidän kanssaan puolisen vuotta. Cale teki
samaan aikaan äänityshommia Snuffin rinnalla, omia keikkojaankin ajoittain.
Ennen pitkää Delaney alkoi vähän egotrippailla ja antoi potkut kaikille jouluna
1969. Siihen loppui se vaihe.

"Naturally" syntyy

Samoihin aikoihin Cale pyysi Snuffia ryhtymään tuottajakseen. Snuff sanoi, että
ennemmin kannattaa lähteä Nashvilleen ja etsiä Audie Ashworth käsiinsä.
Calelle oli jo tullut avioero, joten poikamiehenä hän suunnisti Nashvilleen oitis.
Hän tapasi Audien. Tuloksena oli J.J. Calen ensimmäinen varsinainen albumi
"Naturally" (1971). Levyllä oli biisi "Crazy Mama". Se oli ensimmäinen ja viimeinen
Calen originaali, joka koskaan sai kunnon radiosoittoa.

Olin tehnyt jonkin aikaa töitä Bobby "Blue" Blandin kanssa, kunnes Cale soitti
minulle ja pyysi kiertueelle. Sain homman, niin sai myös Gary Gilmore. Sitten oli
Bill Boatman, joka soitti rytmikitaraa, saksofonia ja viulua. Näin syntyi Calen
alkuperäinen kiertuebändi, ja se oli koossa vuosia. Gilmore oli mukana viitisen
vuotta, Boatman jopa vuosikymmenen.

Olin yhtä lukuun ottamatta mukana kaikilla J.J. Calen kiertueilla. Vuoden 2009
rundi, joka oli hänen viimeisensä, jäi minulta väliin.

Cale teki kolme Euroopan-kiertuetta. Valitettavasti en soittanut hänen keikoillaan
Helsingissä (Cale soitti Kulttuuritalolla 1976 ja -77). Vuosien varrella soitin
kuitenkin muun muassa Kööpenhaminassa ja Oslossa.

Ensimmäisen Euroopan-kiertueen jälkeen lähdimme Uuteen-Seelantiin ja
Australiaan. Soitimme Havaijillakin. Japaniin emme lähteneet. Poliittisista syistä
Cale kieltäytyi soittamasta Etelä-Afrikassa. Myös Tel Avivin hän jätti väliin.

Soitin Joe Cockerin kiertueella Australiassa 70-luvun alussa. Koko bändi
pidätettiin huume- ja väkivaltasotkujen takia. Joku kansanedustaja yritti
narauttaa meidät, joten jouduimme piileskelemään koko ajan: kuljimme
huoltohisseillä, matkustimme rekkojen tavaratiloissa, yövyimme tuttujen luona –
koomista! Olikin mielenkiintoista, kun mentiin Calen kanssa Australiaan. Olin
varma, etten pääse maahan. Onneksi Audie oli hankkinut kovan luokan
promoottorin, joka käytti suhteitaan ja oli saanut rekisterini puhtaaksi...

Charles Johnson?

Levytin Calen kanssa Losissa ja Nashvillessä. Välillä Cale asui Tulsassakin. Hän
hommasi talon ja rakensi sinne studion. Äänitimme sielläkin.

Cale äänitti paljon myös yksin. Hän käytti Acetonea, japanilaista analogista
rumpukonetta, ja soitti kaikki muut soittimet itse. Hän teki biisejä salanimellä, yksi
niistä oli Charles Johnson. Myöhemmin hän hankki Casion midikitaran, ja siitä sai
mitä ihmeellisimpiä soundeja! Aika erilaista menoa kuin vaikka "Travel-Log" -
levyllä (1990), kun studiolla oli varmaan tuhat ihmistä.

Tykkään kaikista Calen levyistä. Olisin fani, vaikka en olisi edes tuntenut häntä.
Muistan, kun hän ensi kerran soitti minulle "Shades"-levyn (1981) materiaalia.
Biisi "Super Blue" oli bluesein juttu, mitä hän oli siihen mennessä tehnyt.

En soittanut "Naturally"-levyllä, mutta toisena ilmestyneellä "Really"-levyllä
(1972) soitin jo parilla kappaleella.

Kaliforniaan

Cale hommasi 80-luvun alussa paikan asuntovaunukylästä (trailer park). Voisi
luulla, että sellaisia on Kaliforniassa paljon. Kuitenkin ainoa, jonka Cale löysi, oli
Disneylandin vieressä. Hän vuokrasi Pohjois-Hollywoodista talon, jossa oli studio.
Hän teki viikot siellä töitä ja palasi viikonlopuksi trailer parkiin. Niihin aikoihin aloin
soittaa enemmän hänen levyillään – mieleen tulevat erityisesti "Grasshopper"
(1982) ja "Travel-Log".

Calen koti oli Disneylandin liepeillä jonkin aikaa, kunnes hänelle löytyi kunnon
paikka Escondidosta.

Kalifornia-aikoihin Cale alkoi hiljalleen lopetella yhteistyötään Audie Ashworthin
kanssa. Cale alkoi tehdä töitä Mike Kappusin kanssa. Kappus on kaveri San
Franciscosta, ja hän hoiteli Calen bisneksiä loppuun asti.

En usko, että Calen julkaisematonta materiaalia on paljon. Hänhän tavallaan
lopetti vuonna 2009, mutta olen aika varma, että hän äänitteli edelleen
kotonaan. "Rewind"-kokoelmallahan (2007) on julkaisematonta materiaalia.
Levyn toteutti Bonnie Ashworth, kun Audie oli kuollut yllättäen
sydänkohtaukseen 90-luvun lopulla.

Yksi erikoisuus on myös taltiointi
Paradise-studioiden sessioista (joka on
julkaistu DVD:nä nimellä "Live in Session 1979:
With Leon Russell"). Se oli yksi Leonin suurista
projekteista. Hän oli vähän edellä MTV:tä...
Hän hommasi videokeskuksen, antoi sille
nimeksi Paradise ja hankki viisi todella kallista
kameraa. Hän käytti enemmän rahaa kuin
kukaan. Oli bussia, äänittäjää, studiota ja
toimistorakennusta. Kun hän tarvitsi jonkun
testaamaan koko komeutta, hän kutsui hätiin
Calen.

Soitimme kaikki osaamamme biisit! Soitettiin
muun muassa T-Bone Walkeria. Hänestähän
Cale diggasi. "T-Bone Shufflea" mentiin etu- ja
takaperin. Jonkun ryyppyillan aikana
keksimme, miten sen voi soittaa takaperin...
Vain bändi sai sessioista palkan. Cale ja
Russell saivat osuutensa varmaan vasta
DVD:stä.

Yhden nuotin kiertue

Snuffilla oli 80-luvun lopulla isoja uutisia Calelle. Warner Bros tahtoi tehdä
Calesta tähden! Ei Cale tahtonut kuitenkaan tähti olla. Hänellä oli vaatimaton
tausta. Rahaakin hän oli ansainnut enemmän kuin olisi koskaan voinut kuvitella.

Levy "Travel-Log" kuitenkin tehtiin. Levy-yhtiö tuki levyä kunnolla, ja alkoikin
varsinainen sähinä. Johtavat talk show -isännät Jay Leno ja David Letterman
halusivat Calen tv-ohjelmiinsa esiintymään. Minä ja Christine Lakeland
ehdotimme omia suosikkejamme, mutta lopulta Cale ei valinnut kumpaakaan. Hän
kertoi, ettei halunnut moista näkyvyyttä. Eipä tarvinnut pelätä, että näkee
itsensä tv:ssä! Mieluummin hän teki tv-keikkoja Euroopassa. Hän esiintyikin
telkkarissa muun muassa Britanniassa, Hollannissa, Saksassa ja Ranskassa.

Hän väisteli muutenkin julkisuutta. Levyjen yhteydessä häntä haastateltiin.
Haastatteluihin meneminen oli hänen velvollisuutensa levy-yhtiötä kohtaan.

Kun tultiin 80-luvun puoliväliin, kiertuebändissä olivat enää Cale ja minä. Kutsuin
kiertueita yhden nuotin kiertueiksi. Cale hommasi pedaaleita, joilla hän soitti
bassoääniä. Sitten käytettiin vielä rumpukonetta. Jos rumpukone oli käytössä,
soitin tamburiinia ja conga-rumpuja. Kuulosti, kuin olisi ollut isokin porukka
soittamassa! Kiusasin Calea sanomalla, että meininki oli kuin hänen kuuluisissa
yhden soinnun biiseissään.

Niihin aikoihin Calelle tarjottiin kerran 25 000 dollaria kolmesta keikasta. Näin
dollarinkuvat silmissäni ja innostuin tietenkin ideasta. No, eipä hän niitä keikkoja
ottanut. Sen sijaan soitimme jossain kulmakuppilassa 200 dollarilla. Glastonburyn
festareilta Englannista soitettiin 90-luvun alussa ja pyydettiin esiintymään.
Keikkapalkka 80 000 dollaria yhdestä setistä. Olisin lähtenyt salamana. Cale
sanoi: "Ääh, en mä tee duunia juuri nyt." Glastonbury ei hellittänyt, vaan nosti
tarjouksensa 180 000 dollariin plus matkakuluihin. Ei kelvannut Calelle
edelleenkään.

Mutta kun levy oli ulkona, Cale rundasi ihan mielellään. Kappus buukkasi hänelle
keikkoja, ja Cale soitti missä tahansa kulmakuppilassa vaikka 1 500 dollarilla. Hän
ei välittänyt, oliko keikkapaikka Carnegie Hall vai joku hikinen strippiluola
Louisianassa.

Rundit olivat useimmiten parin viikon mittaisia. Hänen pisin yhtäjaksoinen
rundinsa kesti viisi viikkoa. Se oli kiertue, jolla hän tuki "To Tulsa and Back" -levyä
(2004). Kun Calen kiintiö tuli täyteen, hän pyysi Kappusia lopettamaan
buukkaamisen. Ja sitten hän ei palannut tien päälle joskus kuuteen vuoteen!

Tragedia

Viimeinen kiertue, "The Roll On Tour", tehtiin vuonna 2009. Sehän jäi minulta
väliin. Bändin jätkät sairastuivat flunssaan muutaman keikan jälkeen, joten
yllätyin, että he saivat kiertueen loppuun. Tiesin, että Calen tarkoitus oli lopettaa
musiikkityöt. Arvelin hänen kuitenkin palaavan vielä levytys- ja keikkahommiin.

Hänen ennenaikainen kuolemansa oli tragedia. Hänen vanhempansa elivät yli
80-vuotiaiksi. Johnin sisko Joanne voisi vaikka johtaa Dallas Cowboysin
cheerleadersia! Hän ei vaikuta päivääkään yli kuusikymppiseltä, vaikka on jo
81-vuotias!

Olin paikalla Calen hautajaisissa Santa Monicassa. Palasin kotiin Tulsaan ja sain
tuota pikaa puhelinsoiton Eric Claptonilta. Hän tekee Calelle tribuuttilevyä ja
pyysi minua mukaan. Pakkasin omat rumpuni autoon ja ajoin äänittämään
osuuteni syyskuussa.

J.J. Cale (s. 5.12.1938, Oklahoma City) menehtyi sydänkohtaukseen 26.
heinäkuuta 2013. Eric Clapton, joka teki maailmanhitit Calen kappaleista
"Cocaine" ja "After Midnight", puuhaa tribuuttilevyä, jonka on määrä ilmestyä
alkuvuodesta 2014.

Lue Blues-Finland.comin keikkaraportti Kalifornian Fresnosta keväältä 2009.
Konsertti oli Calen uran viimeisen kiertueen päätöskeikka.

VILLE KOTIAHO, haastattelu
PASI TUOMINEN, suomennos ja editointi

.

Jaa juttu profiilissasi: |