LEVYARVIO
|
10.9.2014 Read this review in English
"Son & Moon": Mooneyn
tribuutti Son Houselle
John Mooneyn levyttämä kunnianosoitus on
välttämätöntä kuunneltavaa kaikille Son
House- ja Mooney-faneille sekä aidon, syvän
bluesin ystäville.
Vuosisadan vaihteessa yksi 'nykybluesin'
suosikkilevyistäni oli John Mooneyn "Against
the Wall" (1996). Levyllä Son Housen laulutyyli
ja Delta-slide yhdistyivät sähköiseen bändiin
ja second line –rytmeihin. Sattumalta yksi
|
|
albumilla esiintyneistä muusikoista oli George Receli, neworleansilainen rumpali,
joka on vauhdittanut Bob Dylanin keikkabändiä vuodesta 2001.
Erityisesti Mooneylla tuntui olevan yhteys Son Houseen – ja kerrankin kyseessä
oli aito asia eikä markkinointiosaston keksintö. Joskus 70-luvun alussa Mooney
itse asiassa oli Housen joukoissa ja sai kunnian oppia mestarilta itseltään;
vastaava asetelmahan oli Robert Johnsonilla ja Muddy Watersilla
vuosikymmeniä aikaisemmin. Kun kuulin, että Mooney on tehnyt tribuuttilevyn
Son Houselle, olin luonnollisesti ekstaasissa – ja olen edelleen levyä
kuunneltuani.
Mooneyn ääni kuulostaa ohkaisemmalta ja karkeammalta kuin 20 vuotta sitten,
mutta ääniala ja intensiteetti ovat säilyneet. Kuin asian todistaakseen Mooney on
tehnyt "Son and Moon" -albumille päivitetyn version sävellyksestään "Sacred
Ground", joka ilmestyi alun perin juuri "Against the Wall" –levyllä. Kuten
huomasit, materiaali ei ole kokonaisuudessaan peräisin Son Housen äänitetystä
repertoaarista – kaikki hänen varsinaiset maamerkkinsä kuten "Death Letter" ja
"Preachin' Blues" ovat toki mukana. 'Muuta' materiaalia löytyy mahtavasti slidelle
sovitetusta "Good Morning Little Schoolgirl" -versiosta aina ilmeisempiin
valintoihin kuten "You Gotta Move". Kaikki on purkitettu Mooneyn lauluäänen,
jalan poljennan ja (ajoittain vahvistetun) National-kitaran voimin.
.
|
| |
|
|
| |
Son House – Vaiheet
1902 Syntyi Lyonissa, Mississipissä ja sai
nimen Eddie James House Jr; mies itse väitti
syntyneensä vuonna 1886
1910-luku Alkoi laulaa gospelia kirkoissa,
myöhemmin hän myös saarnasi
1927 Alkoi soittaa aiemmin karttamaansa
kitaraa; haluttomuus maataloustyöhön ja
pääseminen viskin makuun johdattivat bluesin
pariin
1928 Joutui pahamaineiseen Parchman
Farmiin ammuttuaan miehen kuoliaaksi;
armahdettiin kaksi vuotta myöhemmin, kun
teko tulkittiin itsepuolustukseksi
1930 Hyppäsi Charley Pattonin kelkkaan ja ura
blues-artistina alkoi vakiintua; ensimmäiset
|
|
|
levytykset, soittokaverina Willie Brown ja yhtiönä Paramount; lopetti kaupallisen
levyttämisen saman tien, kun julkaisut eivät menestyneet
1941 Alan Lomax äänitti Son Housea USA:n kongressin kirjaston ja Fisk-yliopiston
tutkimusta varten (toiset äänitykset vuotta myöhemmin), Willie Brown jälleen mukana
1943 Muutti New Yorkin osavaltion Rochesteriin; teki töitä muun muassa kokkina ja juna-
aseman kantajana
1964 Bluesin tutkijat löysivät Son Housen Rochesterista; artisti väitti olleensa vuosia
koskematta kitaraan; "folk blues" -buumin aallonharjalla esiintyi laajasti kotimaassaan ja
Euroopassa
1965 Uuden suosion löytäneenä esiintyi New Yorkin kuuluisassa Carnegie Hallissa;
äänitti "The Father of Delta Blues" –levyn Canned Heatista tutun Al Wilsonin opastuksella
1970-luku Terveys alkoi reistailla: myöhemmin Son Housella todettiin syöpä sekä
Parkinsonin ja Alzheimerin taudit
1976 Lopetti esiintymiset
1980 Valittiin ensimmäisten joukossa The Blues Foundationin hallinnoimaan Blues Hall
of Fameen
1988 Kuoli Detroitissa
|
| |
|
|
|
|
|
| |
|
|
Vaikka vaikutelma on hyvin autenttinen ja melko retrohenkinen, Mooney ei
onneksi kopioi ketään – hän esittää omia versioitaan klassikkomateriaalista
parhaaksi katsomallaan tyylillä. Hän ei yritä olla Son House. Periaatetta
kuvastavat parhaiten kappaleet, joita useimmiten yritetään a capellana: "Grinnin'
In Your Face" ja "John the Revelator". Mooneylla olisi paljon enemmän paukkuja
Housen laulusuoritusten jäljittelemiseen kuin vaikka Jack Whitella, mutta hän
päätti silti laulaa spirituaalit synkopoidulla kitarasäestyksellä. Tuloksena syntyivät
kenties parhaat palat tällä useiden kohokohtien albumilla.
John Mooneyn kitaran soitto on ollut aina omaperäinen yhdistelmä melodista
slideä ja funkaavaa rytmiä, Mississipin Deltaa ja New Orleansia. Kun taustalla ei
ole bändiä, kitara astuu keskilattialle "Son and Moon" –levyllä. Soitto on
poikkeuksellisen laadukasta alusta loppuun olematta silti liian prameaa tai siistiä.
Tämä musiikki ei ole kaupallista eikä välttämättä kovin kaunistakaan. Se tulee
kuitenkin aidosti sydämestä. Esitystapa on niin tulinen ja intohimoinen, että
kuuntelijan punttiin tulee vipinää kuin väkisin. Välttämätöntä kuunneltavaa
kaikille Son Housen ja John Mooneyn faneille – syvän bluesin fanaatikoista
puhumattakaan.
ANDRES ROOTS
Read this review in English
John Mooney: Son & Moon – A Tribute To Son House. Fatback Records, 2014
John Mooney (laulu, kitara, jalan poljenta)
Linkki: John Mooney Facebookissa
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2014
.
|
|
