16.9.2011
Asut Turussa, mutta et ole syntyjäsi turkulainen?
En missään nimessä. Olen kotoisin Meltauksen kylästä Lapista, Rovaniemen
seudulta. Tulin Turkuun vuonna 1999 töihin Saaristomeren meripuolustusalueelle.
Nykyisin työstän väitöskirjaa Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineeseen
bluesin Amerikka-kuvasta.
Millainen on musiikillinen taustasi?
Olen nuotinlukutaidoton itseoppinut, mutta sehän tavallaan kuuluu tähän
hommaan.
Oliko kitara ensimmäinen soittimesi? Soitatko jotain muuta instrumenttia?
Kitaralla aloitin ja siinä olen pysyttäytynyt satunnaisia loikkauksia basson varteen
lukuun ottamatta. Kitara on soittimista ilmaisuvoimaisin, eikä se sinällään ole
sidoksissa mihinkään tiettyyn musiikin lajiin. Keikkaa tosin voisi saada enemmän
rumpalina tai basistina, bändithän tapaavat muotoutua kitaristien ympärille.
Milloin kasasit ensimmäisen bändisi?
Ensimmäinen 'bluesihko' bändi syntyi parin lukiokaverin kanssa vuonna 1994.
Meno oli aika onnetonta, laulamaankin opin vasta kymmenen vuotta myöhemmin.
Ensimmäinen 'oikea' bändi syntyi Turkuun muuttoni jälkeen ravintola Bluestockin
bluesjameissa tapaamieni Esa Salmisen ja Markku "Mäikkä" Tuomen kanssa.
Nimeksi tuli JJ and the Aces, joka jatkoi lukuisten miehistönvaihdoksien ja
suvantovaiheiden kautta aina toukokuuhun 2010, jolloin hajautin porukan.
Milloin teit ensimmäisen demosi? Lähetettiinkö sitä levy-yhtiöille ja
millainen oli vastaanotto?
Kasettidemoja toki tehtailtiin aikanaan, mutta eihän niitä kenellekään lähettää
kehdannut... JJ and the Aces:in omakustannekin tuli valmiiksi juuri, kun bändi
meni telakalle vuonna 2004. Blues News -lehden arvostelija suhtautui levyyn
kuitenkin suopeasti.
Muilta artisteilta saaduista vaikutteista puhutaan aina, mutta oliko
perheessäsi joku, jonka katsot edistäneen kiinnostustasi musiikkiin?
Sukuni on hyvin musikaalista. Haitari on aina ollut kuningas. Itse en kuitenkaan
tuntenut viehätystä tuohon vuohelta kuulostavaan perinnesoittimeen, joten
ymmärrystä löytyi niukalti alkuvaiheessa. Isäni lauloi päivätyönsä ohella
tanssimusiikkiyhtyeissä. Myöhemmin tulin itsekin kiertäneeksi hänen yhtyeessään
pohjoisen humppaliitereitä. Olin lapsena toisinaan keikkareissulla mukana, kun
hän lauloi Vele Karttusen yhtyeen solistina. Tuolloin ihailin Velen soljuvaa
kitarointia: kuinka joku voi saadakin täydellisen rautalankasoundin aikaiseksi
Framusin Les Paul -kopiolla ja Yamahan transistorivahvistimella! Nyt jo
edesmennyt Vele oli ehdottomasti tärkeä varhainen innostaja.
Yleisesti musiikin kannalta tärkeä hahmo on ollut setäni Antero Pallari, joka on
tietämättään autenttinen bluesmies. Kuin country blues -artistit aikoinaan, hänkin
tekee ikivihreistä ja ajankohtaisista iskelmistä täysin omanlaisensa tulkinnat
omien kykyjensä ja mieltymystensä mukaan – instrumenttina on kylläkin haitari,
ja maantieteellisesti mennään reilusti itään Deltalta... Ei sovi myöskään unohtaa
Anteron poikaa Mikkoa, joka on suvun ensimmäinen kitaristi. Häneltä sain mallin
siitä, että on ihan OK soittaa muutakin kuin vanhaa tanssimusiikkia
pirunkeuhkolla.
Minkä musiikin tyylilajin koet omimmaksesi ja miksi?
Blues nappasi otteeseensa jo yläasteella, eikä ole sittemmin päästänyt irti.
Bluesin sointi ja sarkastinen asenne ovat jostain syystä viehättäneet siitä lähtien
kun aloin sitä kuunnella. Pahimman bluespurismin hellittäessä olen sallinut itseni
nauttia myös countrysta. Klassisen kantrin tapa kertoa tarinoita on jotain, josta
jokainen lauluntekijä voi ottaa oppia.
Moni muusikko on maininnut, että bluesia soittamalla ei Suomessa oikein
tahdo repiä elantoa. Mitkä katsot isoimmiksi esteiksi tehdä tästä
intohimosta leipätyö?
Ankara verotus ja ravintoloitsijoiden nihkeys panostaa elävään musiikkiin tulevat
ensimmäisinä mieleen. Lisäksi elävän musiikin elintila on rajattu ahtaalle,
mieluummin otetaan paikalle karaokemies viihdyttämään. Jos asuntooni täytyy
tehdä vaativa sähköasennus, minun odotetaan kutsuvan paikalle
ammattitaitoinen sähkömies. Illalla samainen sähkömies saa tehdä karaokessa
minun työni vailla mitään edellytyksiä tai perehtymistä alaan. Toki väärin tehty
sähköasennus voi tappaa. Mutta kelvoton musiikki tappaa henkisesti. Kaiken
päälle niin sanotut bilebändit vievät mennen tullen keikan oikeasti
luomisvoimaisilta artisteilta. Näin opetetaan yleisö tyytymään keskinkertaiseen ja
tylsään, usein jopa vaatimaan sitä.
Mielestäni roots-musiikin ja etenkin bluesin menestyksen tiellä on ennen kaikkea
muusikoiden purismi. Bluesilla ei ole relevanssia nykypäivänä, koska se on
valkoihoisten toimesta museoitu pysyvästi 1950-luvulle. Siihen asti kun blues
vielä oli afroamerikkalaista musiikkia, se eli ajassa ja muuttui sen mukana. Jos
verrataan vaikkapa 1920-luvun levyjä 1950-luvun levyihin, on ero huima. Sen
sijaan kun otetaan sama aikaväli vaikkapa 1960-luvulta 1990-luvulle, mitään ei
ole tapahtunut. Kyseessä on uuden yleisön ja muusikoiden alkuperäisestä
näkemyksestä poikkeava kuva 'oikeasta' bluesista.
Pitäisikö bluesin siis muuntua populaarimusiikiksi?
Jostain syystä sekä bluestutkimuksella että levynjulkaisupolitiikalla on luotu kuva
irtolaisbluesmiehestä, joka tekee taidetta taiteen vuoksi sisäisten demoniensa
ajamana (esimerkiksi aikalaisilleen tuntematon Robert Johnson). Näin
sivuutetaan se tosiasia, että blues on nimenomaan populaarimusiikkia – sen
tarkoitus on miellyttää ihmisiä ja myydä näin levyjä.
Se on myös ollut historiallisesti tarkasteltuna kärkäs imemään itseensä
vaikutteita kulloisistakin musiikin virtauksista. Uutta luovat taiteilijat ovat
bluesinkin polttoainetta.
Rajoja koettelevat artistit ja yhtyeet kuten Jo' Buddy tai Honey B & The T-Bones
kohtaavat jyrkkää vastustusta. Miksi bluesin täytyy olla viimeinen kevyen musiikin
laji, jossa vanhojen kaavojen toistelu on hyve? Esimerkiksi heavy-bändit
tähtäävät yleensä oman materiaalin tuottamiseen, koska se kuuluu asiaan
metallissa. Cover-orkestereita ei edes mielletä oikeiksi bändeiksi. Miksi näin ei ole
bluesissa?
Mainitse kaksi ulkomaista muusikkoa, joiden katsot vaikuttaneen sinuun
eniten musiikillisesti?
Kitaristina Albert King ja Albert Collins. Heillä oli tunnistettavan omaperäiset
soittotyylit. Laulajista ja lauluntekijöistä James Harman ja Rick Estrin (Little
Charlie and the Nightcats); tarinankertojia ja valkoisen miehen äänellä laulavia
valkoisia miehiä. Näiden kaikkien kautta olen oppinut ymmärtämään, että
bluesissa tärkeintä on löytää oma ääni sekä kitaristina että laulajana.
Entäpä suomalaiset, löytyykö niistä joku ehdoton suosikki tai idoli?
Pohjoisen ylpeys Wristshakers on selkeästi kovin valkoinen rhythm and blues -
orkesteri koskaan. Joka ei ole kokenut Wristshakersia livenä, ei ole elänyt.
Vaikkakaan hän ei ole varsinaisesti idolini, Knucklebone Oscar on merkittävimpiä
bluesartistejamme. Hän toi etenkin ensimmäisellä levyllään Suomibluesista
pitkään puuttuneen intohimon takaisin.
Aikanaan intoilin suomalaisista myös muun muassa Kingston Mines Blues Gangia,
Tortilla Flatia ja J. Leino & Blues Guysia. Kotimaisista blueslaulajista Pepe
Petranen (Wristshakers), Good Rockin' Kempas (Tortilla Flat) ja Jani J.J. Penttinen
(Deep Blue Divers) vetoavat omaperäisillä tyyleillään. Ja siltä varalta, että joku
tuttuni lukee tämän, lienee syytä reilusti tunnustaa heikkouteni Kari Peitsamon
Skootteriin. Peitsamon muusta tuotannosta en perusta, mutta Skootteri oli
umpiterästä aina "Hellsinkin'"-levyyn asti.
Haluatko oman soundisi kuulostavan artisteilta, joita itse ihailet?
Olisi hirvittävää huomata kuulostavansa joltakin toiselta. Jokaiselta voi oppia
jotain, mutta oma tyyli täytyy löytää. Jätetään siis imitointi suosiolla Jope
Ruonansuulle.
Millaista palautetta ammattikitaristi saa Suomessa?
Pääasiassa muiden muusikoiden kanssa tulee keskusteltua, siksi vähäisemmätkin
positiiviset kommentit yleisöltä lämmittävät kovasti. On yllättävää, kuinka
erilaisten artistien kaikuja ihmiset tunnistavat musiikissani. Paras saamani
kommentti kuulijalta oli, kun olin ystävän häissä soittamassa ja eräs pitkään
Ruotsissa asunut rouvashenkilö kertoi soittoni tuovan hänen mieleensä
ruotsalaisen laulaja-kitaristi Rolf Wikströmin. Kuka tahansa voi kuullostaa Stevie
Ray Vaughanilta, mutta kuka tuo mieleen Rolf Wikströmin! Tämä oli minulle suuri
kunnia.
Millaisia tavoitteita sinulla on urallasi?
Elää musiikille ja musiikilla.
Mistä erityisesti haluaisit tulla muistetuksi muusikkona?
I did it my way.
Kerro bändeistä, joissa olet soittanut.
Yleensä olen joutunut kasaamaan itse omat bändini, tosin Carl Bergman &
Blueshotsissa soitin lyhyen ajanjakson. Vuosina 1999 - 2010 oli siis JJ and the
Aces I-IV. Acesin telakkavaiheen aikana kokosin ensimmäisen Rhythm Devils -
kokoonpanoni, jossa soittivat Niemistön veljekset Markus ja Matti. Nykyinen
Rhythm Devils sai oikeastaan alkunsa soitettuamme live-musiikit erään
muotinäytöksen taustalle vuonna 2009. Yhdessä soittaminen vuosien tauon
jälkeen tuntui toimivan. Lisää seurasi toimiessamme jonkin aikaa house bandina
bluesjameissa.
Jo muutaman vuoden ajan olen soittanut myös Timo "Kytky" Kytölän
luotsaamassa Kytky Blues Bandissa (entinen BlueStrain). KBB soittaa
enimmäkseen perinteistä materiaalia, joten sen kautta on hyvä pitää
perusasioita hallussa.
Johnny Pallari & His Rhythm Devilsillä on uunituore levy. Millainen projekti
se oli?
Levyprojekti sai oikeastaan alkunsa jo 3 - 4 vuotta sitten, kun äänitimme tee-se-
itse -meiningillä toista omakustannetta JJ and the Acesille. En kuitenkaan ollut
täysin tyytyväinen materiaaliin ja hajotettuani bändin tuntui turhalta viedä
projekti loppuun Acesin nimissä.
Näihin aikoihin Esa Salminen ja Markku "Mäikkä" Tuomi, alkuperäiset Aces-miehet,
ilmaisivat halukkuutensa yhteistyöhön. Aloimme hiljalleen työstää materiaalia
uudelle kokoonpanolle sopivaksi. Alkuvuodesta 2011 pääsimme vihdoin Jusku
Tuomisen Hi-Fly Studiolle Raisioon. Siellä aloimme äänitellä osia. Projekti eteni
hitaasti mutta varmasti tilanteeseen, jossa mitään ei ollut enää tehtävissä; levy
oli päästettävä ulos.
Taloudellisesti suuri apu oli Varsinais-Suomen taidetoimikunnan projektia varten
myöntämä apuraha, joka kattoi osan kustannuksista. On hienoa, että tuetaan
myös ruohonjuuritason toimijoita.
Levyn materiaali on pitkälti samaa kuin Aces-levylle äänitetyt kappaleet, tosin
joitakin biisejä vaihdettiin parempien tieltä. Tästä oli se etu, että sovitukset ja eri
instrumenttien osat oli jo valmiiksi mietitty. Levyn suhteen otin tiukan linjan:
kappaleita ei turhaan pitkitetä. Olen viimeistäänkin bluesjameja vetäessäni tullut
kurkkuani myöten täyteen ylipitkiä kitarasooloja. Soolon tarkoitus on oikeasti
antaa laulajalle hengähdystauko. Jos kappale ehdottomasti vaatii pitkän
vinkusoolon, on syytä tehdä parempia biisejä. Tämän levyn pisimmän soolon
soittaa vieraileva tähti Timo Luostarinen, joka todistaa lap steelillä, että Savosta
tulee muutakin hyvää kuin kalakukko. Vaikkei uskoisi.
Sävellät ja sanoitat kaikki biisit itse. Kerro biisien syntymisprosessista.
Laulujen kirjoittaminen alkoi lukioaikana, kun demoille piti saada "teostovapaata"
(ei tekijänoikeuksien alaista) materiaalia. Hiljalleen säkeiden muistiin
kirjoittamisesta tuli toinen luonto. JJ and the Aces keskittyi melko pian
perustamisensa jälkeen enenevissä määrin ohjelmistossaan omiin kappaleisiin.
Lopulta siirryttiin poissulkevasti originaalien soittamiseen, ja Rhythm Devilsiä
perustettaessa asia oli jo itsestäänselvyys.
Säkeitä ja melodianpätkiä tulee joko treenikämpällä näppäillessä tai yöllä, kun
pitäisi nukkua. Pohjoisen yöjuna on myös mainio paikka kirjoittaa lauluja. Harvat
sanoitukseni ovat omaelämäkerrallisia, vaikka yleensä biiseissäni onkin bluesin
tuttu ensimmäisen persoonan kertojaminä. Lauluntekijän tuleekin voida puhua
myös toisten ihmisten äänellä. Joskus laulu kirjoittaa itse itsensä yhdellä
istumalla, joskus aikaa kuluu jopa vuosia aloituksesta viimeistelyyn; tämän "No
Apologies" -levyn vanhin biisi on vuodelta 1999, tuorein on syntynyt vasta
hiljattain.
PIIA LEINO
.
|
