|
|
12.9.2011
|
Rauhallisempi vauhti on tuonut syvyyttä Winterin tulkintaan.
|
Valkoisen miehen bluesia
Johnny Winter konsertoi mainioine yhtyeineen Helsingin Tavastialla. Johnny
ei ehkä ole entisensä, mutta ei kyllä entinenkään. Uuden levyn materiaalista
saatiin maistiaisia.
Johnny Winterin maineteot lienevät tuttuja useimmille Blues-Finland.comin
lukijoille. Hän on jo yli puolen vuosisadan ajan todistanut pötypuheeksi väitteen,
etteikö blues taittuisi myös valkoiselta mieheltä – tässä tapauksessa vieläpä
hyvin valkoiselta mieheltä. Välillä touhu on luiskahtanut melko riskistikin rokin
puolelle, mutta blues on koko ajan säilynyt hänen tuotantonsa selkärankana.
Winterin uran huippukohdat ovat ajoittuneet seitsemänkymmentäluvun
alkupuolelle ja vuosikymmentä myöhemmin olleeseen, kolmen pitkäsoiton
mittaiseen Alligator-kauteen. Toki hän muinakin aikoina on hyviä levyjä julkaissut.
Yhdeksänkymmentäluvun edetessä Winterin ura lähti uhkaavan
laskusuuntaiseksi. Erinäiset ”lisäravinteet” hilasivat kitarasankaria hitaasti mutta
varmasti kohti pohjaa. Monien mielestä pohja oli hyvin lähellä hänen reilun
kymmenen vuoden takaisen Pori Jazz -kompurointinsa aikoihin.
Uusi tuleminen
Sittemmin Winter on noussut kitaristi-manageri Paul Nelsonin avustuksella
jaloilleen ja tehnyt vahvaa paluuta. Hän on käynyt jokuseen otteeseen
Suomessakin kohenevaa keikkakuntoaan esittelemässä. Siitä huolimatta
epäilijöitä yhä piisaa. Keskiviikkona seitsemäs syyskuuta koetulla tuoreimmalla
vierailulla sai Helsingin täpötäysi Tavastia-klubi todeta, että vaikkei hän ehkä
entisensä olekaan, niin hän ei todellakaan ole vielä entinen.
Winterin liikkeissä ei ollut havaittavissa ylenpalttista ketteryyttä, kun hän
köpötteli lavan keskellä odottavalle tuolilleen. Toivotettuaan hyvät illat ja
saatuaan tutun, lavattoman Lazerin syliinsä, alkoi homma kuitenkin toimia aivan
uudella tasolla.
Soittaessaan Johnny näytti olevan täysin omissa maailmoissaan ja nauttivan
musiikista meidän muiden lailla. Piisien väleissä hän spiikkaili hyväntuulisena ja
hänen laulunsa oli uskottavan kuuloista ilman takavuosina tavaramerkiksi
kohonnutta karjumistakin.
Oivalliset taustavoimat
Johnny Winter Band vetäisi keikan alkuun lyhykäisen instrumentaalin, jossa
kakkoskitaristi Paul Nelson osoitti olevansa muodollisesti pätevä, joskin
tavanomainen bluesrock-kepittäjä. Hänen meriitteihinsä kuuluu kitaroinnin lisäksi
myös se, että hän on viime vuosina toiminut Winterin managerina ja
määrätietoisesti kiskonut tätä ylös pohjamudista.
.
|
|
|
Basisti Scott Spray saattaa soittaessaan olla monin paikoin tuimankin näköinen,
mutta hänen kekseliäät bassolinjansa rullaavat vastustamattoman hienosti. Vito
Liuzzin sopivan notkeasti rokkavan rummutuksen kanssa ne todella saivat
Helsingissäkin piisit kulkemaan.
Alkumuodollisuuksien jälkeen Johnny spiikkasi käyntiin ”Hideawayn”. Sitä tuskin
voi pitää millään muotoa omaperäisenä valintana, mutta hyvän version bändi siitä
tarjoili. Myös Spray ja Liuzzi pääsivät soittamaan soolot ja ottamaan hyvät
alkulämmöt. Avausrevittelyn jäljiltä Nelsonin kitara oli jäänyt vähän turhan
kovalle, ja komppijunttaus peitti parin ensimmäisen laulun aikana Winterin soolot
alleen. Onneksi miksaaja oli tehtäviensä tasalla ja korjasi voimasuhteet pian
oikein päin.
Klassikoiden voimalla
Winterin soitto parani keikan edetessä. Muutaman ensimmäisen piisin aikana hän
pääsi kunnolla vauhtiin ja olikin sitten aivan pitelemätön. Näytti siltä, että ”
Johnny B Goodea” ja ”Bony Moronieta” laulaessaan Winter meni välillä kilpaa
itsensäkin kanssa. Hyvältä homma silti kuulosti. Sitä paitsi täysillähän rokkia
pitääkin soittaa!
|
|
|
Uudella levyllään (syyskuun 27. ilmestyvä ”
Roots”) Winter versioi nipun bluesklassikoita.
Keikalla niistä kuultiin ainakin ”Got My Mojo
Working” ja encoren avannut ”Dust My
Broom”. Puolitoistatuntiseen settiin mahtui
paljon muutakin hyvää. ”She Likes To Boogie
Real Slow” ja ”It's All Over Now” toimivat
oivallisina menopaloina. Samoin rumpali
Liuzzin laulama ”I'm Tore Down” kulki aivan
penteleesti.
Aavistuksen maltillisempaa tunnelmaa
tarjosivat ”Sugar Coated Love” ja ”Good
Morning Little Schoolgirl”. ”Don't Take
Advantage Of Me” muuttui loppupuolella
vaivihkaa The Rolling Stonesin ”Gimme
Shelteriksi”. Vaihto oli sulava; ainakin
allekirjoittaneella kesti hetken aikaa havaita,
että mitä hemmettiä tapahtui.
Keikan päättäneessä encoressa koettiin
vielä uusi huipennus. Winter vaihtoi Lazerin
legendaariseen Gibson Firebirdiinsä ja tykitti
slideputkella jo aiemmin mainitun
'harjanpölytyslaulun' sekä Bob Dylanin ”
Highway 61”:n.
|
Tavastian-keikalla nähtiin Johnnyn tutut
kitarat, Erlewine Lazer (kuvassa) ja
Gibson Firebird.
|
Kohti tulevaa
Johnny Winterillä näyttää olevan asiat mallillaan. Hänellä on hyvä bändi
taustallaan. Soitto ei ole hidastunut samassa määrin kuin kävely. Itse asiassa
soittoon on paikoittaisen jarruttelun myötä tullut lisää sävyjä.
Lukuisten vierailijoiden kanssa tehtyä ”Roots”-levyä odotamme tietenkin
mielenkiinnolla. Vast'íkäään hän vieraili myös Sly Stonen uutukaisella hyvin
tuloksin.
Johnnyn kitaraa kuullaan lisäksi "Star Trekin" Enterprisen komentosillalta tutun
Kapteeni Kirkin, eli William Shatnerin, tuota pikaa ilmestyvällä
avaruusteemalevyllä ”Seeking Major Tom”. Kiinnostaa kovasti kuulla,
minkälaiseen muotoon Winter ja Shatner ovat ”Space Truckingin” vääntäneet –
semminkin kun rumpuja siinä soittaa Ian Paice (Deep Purple, Whitesnake). Mutta
sehän on sitten jo toinen juttu!
MARKO AHO, teksti
SEPPO NIINIKURU, kuvat (ellei toisin mainittu)
Linkit: Johnny Winter, Tavastia-klubi
|
|
|
|
|
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2011
.
|
|
