Blues-Finland.com - Kalliojärvi Jazz & Blues 2013, Isokyrö

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

FESTIVAALIRAPORTTI - YHTEISTYÖSSÄ JAZZRYTMIT

18.9.2013

Jukka Eskola

Kalliojärvi Jazz & Blues – maagista menoa!
Isossakyrössä viihdyttiin rytmimusiikin parissa. Jukka Eskolan orkesteri teki
vaikutuksen, ja Eero Raittinen näytti jatkavansa vahvasti. Dumarikin kävi,
mutta Spuget jäivät jonnekin matkan varrelle.

Isonkyrön Kalliojärvi Jazz & Blues soi jälleen vantterasti ja väkevästi viime
lauantaina. Jukka Eskolan Orquesta Bossa oli festivaalin avausakti ja
päänumero. Bossa-soitinyhtye esitti kukaties parasta jazzia, mitä Kalliojärven
tasokkaissa juhlissa on kuultu vuosiin – itse asiassa olen siitä hyvinkin varma.

Jousiryhmällä vahvistetun jazzkvintetin eleganttia, viimeisteltyä ja silti tuoretta ja
rytmisesti verestä musisointia on ilo kuunnella. Esiintyminen oli ansiokkaan
"Orquesta Bossa" -levyn julkistamiskiertueen osa.

Jukka Eskola johti ensembleään valppaasti ja huomiokykyisesti – kyseessä ei ole
maestron sooloprojekti, vaan ensemblen yhteinen tuotos. Bändin esiintymisessä
on meillä harvoin nähtyä jazztyyliä: miehillä valkoiset paidat, kravatit,
puvunhousut, ja koko homma viedään läpi estraditaitoisesti. Merkillepantavaa oli
eri soitinten herkistävät a cappella -soolot.

Maestron oma soitto kulki säntillisesti ja samalla herkällä otteella. Trumpettiriffit
olivat täsmällisiä ja jänteviä. Flyygelitorven soittoon hän sisällyttää paljon lämpöä
ja tunnetta.

Siisti bändi

Rumpali Teppo Mäkynen oli vanhaan tapaansa joka solulla mukana yhteisen
musiikkielämyksen tuottamisessa, ja hän silminnähden nautti joka hetkestä.
Temponvaihdokset sujuivat kuin leikiten. Hänellä on myös ollut levyn
valmistumisessa merkittävä rooli tuottajana ja säveltäjänä.

Ville Herralan kontrabassossa oli miellyttävän lämmin ja täyteläinen soundi. Jos
tarkkoja ollaan, pehmeä sointikuva ei ehkä aivan täysin vastaa alkuperäisiä
bossa-bändien kontrabassosoundeja (ehkä soittotyylikin on modernimpi), mutta
tarkoitushan ei ole ollutkaan rakentaa bossa nova -tyylilajin museaalista
mallikuvaa.

Peter Engberg soitti sekä orkesterikitaraa että akustista kitaraa. Pidin
jälkimmäisestä enemmän. Petri Puolitaival oli erittäin tarkka
saksofoniosuuksissaan, mutta teki huilistina tämän session mieleenpainuvimmat
osasuoritukset.
.

Proton String Quartet soitti puhtaasti ja otti työnsä arvokkaasti. Esitys oli myös
miksattu onnistuneesti hankalissa tanssisalioloissa. Jukka on onnistunut hienosti
sovittamaan omat soittimensa ja koko jazzbändin yhteen jousisoinnin kanssa,
kuten kauniissa "And the Days Passed by" -introssa. Tai hän kytkee
tiivistunnelmaiset ”agenttielokuvafiilikset" mukaan (kuten "Tensions", joka olisikin
mainio soundtrack "Trouble Man" -leffan seuraavaan versioon).

Orkesteri ylsi livetilanteessa aivan samaan sointipuhtauteen ja tarkkuuteen kuin
levylläkin. Tyylilajin mukaisesti tuotos olisi entisestään vielä parantunut
naisvokalistin avulla, mihin saatiin jo levytysvaiheessa hyvää tuntumaa.

Yleisö keskittyi Bossa-ensemblen aikana kuunteluun. Bossa nova, ja sitä lähellä
olevat rumba, cha-cha ja samba ovat yleensä tavalliselle tanssijalle siksi
haasteellisia, että ne on ehkä viisaintakin jättää Tanssi tätien ja setien kanssa -
tapaisille ”asiantuntijoille”. Encorena yleisöä hemmoteltiin vielä Milton
Nascimenton "From the Hot Afternoon" -versiolla, joka teki illasta täydellisen.

Skrupu spuge, Dumarin dilemma?

Termi ”spuge” on stadin slangia: ”vakavasti alkoholisoitunut henkilö, juoppo”.
Bändin nimenä se edustanee Tuomari Nurmion omaleimaista komiikantajua.
Dumari esiintyi kuitenkin ennakkotiedoista poiketen Kalliojärvellä soolona; siis
laulun ja laatikkokitaran keinoin.

Poissa oli "Spugettien" – Make Hillilän, Mitja
Tuuralan ja Miikka Paatelaisen –
ammatillinen panos, mikä kavensi musiikillista
antia. Erityisesti Paatelaisen kitaraa ja steel-
kitaraa olisi kaivattu Dumarin tueksi; tai
sitten taannoisen juhlakiertueen tukijalka,
YLE Radio Suomen Bluesministeri Esa
Kuloniemi.

Hande Nurmio (kuvassa oikealla) on
kitaristina sen verran rajoitettu ja
yksipuolinen, että nautittavuusraja alkaa
livenä nopeasti alittua. Koruttomat kitarariffit
ja välisoitot ovat tietenkin OK, mutta niiden
yksinkertaisuus ja valtava itsetoisteisuus
vievät esitykseltä terää.

Dumarin omissa lauluissa on aina pyritty
jonkinlaiseen minimalismiin, rajoitettuihin
sävelkulkuihin ja vähiin sointuihin. Niiden
koristelu lyhyin välisoitoin ei oikein toiminut.
Hande oli pudottanut hittiensä tempoa ja piti

Kuva: Hanna Vauhkoknen

hidassoutuista rytmiä yllä stomp-tyylisin jalanpolkaisuin, mikä sopikin hyvin blues-
ja työlauluhenkisiin biisien ilmeisiin.

”Kutsua minua muusikoksi on loukkaus muusikoita kohtaan”, arvioi Pate
Mustajärvi taitojaan Soundi-lehdessä, vaihteeksi rehellisesti. Tämäkin oli
yläkanttiin, ja vaikka lausumaa ei voi yleistää Dumariin, ilta jätti hänen osaltaan
paljon toivomisen varaa.

Odotettu kunnianosoitus Helsingin Kallion kaupunginosalle jäi nyt epämääräiseksi
Handen kelatessa lähinnä vanhaa, tuttua ohjelmistoaan. Niissä oli oma
viehätyksensä. "Valo yössä", "Ankara", "Anssin Jukka" ja tietysti "Oi, Herra, jos
mä matkamies maan" (virsi 631a). Loppupuolen Mississippi Blues -inspiroitunut
stomp alkoi kulkea, huomattavin John Lee Hooker -vaikuttein, mutta sitten ilta oli
hänen osaltaan ohi.

Artistin vaiteliaisuus lavalla on suorastaan kiusallista ja etäännyttää hänet
yleisöstä. Juristit ovat yleensä kielenkäytön mestareita, ja niin Handekin on, kun
saa sanoittaa lauluja. Lavalla hän on kipsissä, ja malttoi Isossakyrössä kertoa
käyneensä lapsena Alavudella, mutta siinäpä ne spiikit sitten likipitäen olivatkin.
”Spuge-kultin” esitaistelija, edesmennyt Topi Sorsakoskikin sentään jaksoi
lausua edes biisien nimet julki.

Ollapa rämealueella!

Eero Raittinen on Suomibluesin ”Steady Rollin’ Man” ja oikeastaan ainoa, joka
meillä enää pitää pystyssä Tony Joe Whiten lauluperinnettä. Eero käy edelleen
tietään vahvasti – ”still going strong”. Blues, gospel, työlaulut ja Louisianan
rämealueiden eksentrinen tunnelmointi irtoavat kuin toinen luonto – tai ehkä se
ensimmäinen.

Down in the bayou where the alligators roam
Live some people, you leave them alone
Getting lost may be your last mistake
Unfriendly strangers, unkindly they take.

(Down in The Bayou)

Miellyttävä bassobaritoni soi edelleen muhkeasti, ja koska hän laulaa oikealla
tekniikalla, nousu oktaaviin ja ylä-ääniin tapahtuu varmasti, ja tarvittaessa
nopeasti. Vanhoja blueseja on sovitettu uuteen uskoon, ehkä hieman pilke
silmäkulmassa, ja laina-aineksia on otettu myös rockin puolelta.

Eero Raittinen. Kuva: Kake Kiirikki

Mutta Eero osaa puhaltaa hengen paljon kuultuihin lauluihin, kuten "Fever" tai
"Love in Vain". "Tobacco Road" -tulkinta piti sisällään valtavasti suggestiivista
voimaa, samoin "Sixteen Tons", jossa Eero väläytteli vanhaa bravuuriaan,
shout-tekniikkaa.

Tonal Box toimi tenhoavasti duona: Jarkka Rissanen (laulu ja kitara) sekä
Jorma Välimäki (tuuba). Suggeroiva tuuban töräyttely ja Jarkan jämäkät
Fender-slideriffit purivat hillittömästi ("Baby, What You Want Me to Do" ja hieman
ilkikurinen "Hound Dog"). Rumpujen lisääminen tähän konseptiin ei tuonut enää
sanottavaa lisäpontta, ja Välimäen komppikitara oli hänelle selvästi
puutteellisempi soitin kuin tuuba.

Jarkan stemmalaulu Eeron kanssa oli parhaimmillaan nautinnollista, mutta
kitaransoitto menetti illan vanhetessa jossain määrin terävyyttään. Laulujen
lopukkeetkin alkoivat mennä ikään kuin huitaisemalla.

Illan esiintymisjärjestyksen muuttuminen sijoitti Eeron yhtyeineen viimeiseksi, ja
setti pääsi vauhtiin vasta puolenyön aikaan. Tämä vaikutti esityksen tasoon
jotensakin kielteisesti; se ei niinkään kuulunut Eeron laulussa, mutta
väsähtäneisyys näkyi olemuksessa ja voipuneessa tavassa läpsytellä
puolihuolimattomasti cajonia. Vanhana The Boys -rumpalina Eero tasan tietää,
miten homman pitäisi oikeasti mennä.

Kalliojärven jazzestradi on viihdekeskus, jossa on mökkimajoitus, tanssipaviljonki
ynnä muuta. Sinänsä viehättävän paikan ominaislaatu liittyy siis perin
toisenlaiseen elinympäristöön ja asennemaailmaan kuin mitä jazz ja blues
edustavat. Mukana yleisössä on aina myös niitä, joille musiikki on sivuseikka,
itsekorostus ja mölyäminen sitäkin tärkeämpää. Syntyi joitain
järjestyshäiriöitäkin, ja joka tapauksessa illan ohjelma tarpeettomasti venyi.
Orquesta Bossan osuus sijoittui onneksi illan alkuun, jolloin spuge-sössötys ei
vielä ylittänyt sietorajaa.

ANTTI SUVANTO

Artikkeli on julkaistu alun perin Jazzrytmeissä.

.

Jaa juttu profiilissasi: |