LEVYARVIO
|
|
|
24.11.2015
|
Keith Richards
|
Sammaleisetkin kivet vierivät
Keith Richardsin soololevy "Crosseyed Heart" kypsyi kiireettömästi. Myös Bill
Wyman pyöräytti soolon – ensi kerran yli kolmeen vuosikymmeneen.
Keith Richards on viimeisen kymmenen vuoden aikana saanut enemmän
näkyvyyttä muilla elämän osa-alueilla kuin musiikissa. Hän on pudonnut päälleen
palmusta, näytellyt merirosvoa ja kirjoittanut muistelmansa sekä lastenkirjan.
Tästä kaikesta on saatu kiitettävässä määrin täytettä palstamillimetreille.
Myös musiikkia on vuosikymmeneen mahtunut, vaikka se onkin osin jäänyt
muiden aktiviteettien varjoon. The Rolling Stones on keikkaillut jonkin verran ja
juhlinut samalla puolivuosisataista taivaltaan. Kantavana teemana juhlahumussa
näyttäisi olleen saavutetuista eduista nauttiminen ja voittojen kotiuttaminen.
Tuoreimman pitkäsoittonsa, vuonna 2005 ilmestyneen ”Big Bangin” jälkeen bändi
on julkaissut kaksi uutta piisiä, vanhat hittinsä prameassa paketissa sekä
livetallenteita (niin uusia kuin vanhoja). Toki Keith on tehnyt satunnaisia
matalamman profiilin vierailuja Ben Watersin ja Tom Waitsin kaltaisten ystäviensä
levyillä – vieläpä hyvin tuloksin.
Pari vuotta sitten Richardsin muinainen ”rikoskumppani”, rumpali-tuottaja Steve
Jordan paljasti kaksikolla olevan uutta materiaalia työn alla. Levyn äänitykset
olivat jo hyvässä vauhdissa. Uutinen nosti odotukset huippuunsa. Richards ja
Jordan kasasivat Stonesin kahdeksankymmenlukuisen suvantovaiheen aikana
bändin nimeltä The X-Pensive Winos. Heidän lisäkseen siihen kuuluivat kitaristi
Waddy Wachtel, basisti-rumpali Charley Drayton ja kosketinsoittaja Ivan
Neville.
Keith julkaisi Winosin kanssa pari mainiota studiolevyä ”Talk Is Cheap” (1988) ja
”Main Offender” (1992) sekä livelevyn ”Live At the Hollywood Palladium” (1991).
Tarinan olikin jo korkea aika saada jatkoa. Epäilyksiä projektin ylle loi se, että
Richardsin julkisuuskuvaksi on viime vuosina – miehen itsensä uutteralla
avustuksella – yhä korostuneemmin muodostunut hassahtanut hörhö. Vanha
sekopää, joka sekoittaa isänsä tuhkatkin kokaiiniin ja imaisee nokkaansa.
Stonesin tuoreimmista livetallenteista on myös ollut helppo havaita bändin
selkärankana operoivan kitaran osumatarkkuuden paikoittainen heikentyminen.
Viime talvena Keith ilmoitti sosiaalisessa mediassa uuden levynsä olevan valmis
ja ilmestyvän kesällä, kunhan kiireet Stonesin kanssa hellittävät. Kesä, jopa
intiaanisellainen, ehti vaihtua syksyksi ennen kuin ”Crosseyed Heart” oikeasti
näki päivänvalon. Hyvää kannatti odottaa. Jo ennakkomaistiaisina julkaistut
raidat riittivät hälventämään mieltä kalvaneet epäilyt. Levy tarjoaa juuri sitä
hiomatonta perustavaraa. Musiikkia, jota kuorruttamalla ja pintakäsittelemällä
saa tehtyä vaikka Rolling Stonesia.
Työuran pidentämistä
Levy sai Steve Jordanin mukaan alkunsa siitä, kun elämäkerran kirjoittaminen oli
vienyt Keithistä mehut. Hän mainitsi olevansa valmis viettämään eläkepäiviä.
Jordan oli onneksi työurien pidentämisen vankkumaton kannattaja. Hän ehdotti
studiotyöskentelyn aloittamista paineettomalta pohjalta. Kaksikko vetäytyisi
levystudion hämärään ja alkaisi kaikessa rauhassa rakentaa materiaalia.
Tällä kertaa Jordan ei halunnut tehdä bändilevyä. Hänen suunnitelmanaan oli
saada Keith toimimaan kokonaisvaltaisemmin kuin aikoihin. Ennen kaikkea hänen
suunnitelmanaan oli saada Keith soittamaan bassoa. Tavoitteena oli sama
tunnelma kuin Rolling Stonesin hiteissä ”Jumping Jack Flash” ja ”Street Fighting
Man”. Nekin Richards oli aikoinaan kursinut kokoon Charlie Wattsin rummutuksen
tuella omin päin. Jordan hyppäsi Wattsin saappaisiin. Kumppanukset alkoivat
työstää ideoita.
|
|
|
Studiotyö oli ilmeisen hedelmällistä. Lopulliselle levylle on päätynyt viisitoista
raitaa. Tyylillisesti liikutaan Keithille ominaisissa ympyröissä. Mukana on vankkaan
riffittelyyn nojaavan rokin lisäksi bluesia, reggaeta, balladeita, folkia ja countrya.
Useimmissa kappaleissa Keith soittaa kitaroiden ohella bassoa ja erilaisia
koskettimia.
Sessiot ovat ilmeisesti menneet omalla painollaan, kuten alkujaan oli tarkoitus.
Aaron Nevillenkin Keith tapasi sattumalta ja vei studioon laulamaan. Myös muilta
osin vierailijajoukko näyttää valikoituneen soitannollisin perustein. Soittajia ei ole
haalittu pärstäkertoimien ja julkisuusarvojen perusteella. Vierailulle on kutsuttu
suurelle yleisölle tuntemattomampiakin tekijöitä, joilla on jotain annettavaa
kokonaisuudelle. Mukaan ovat luonnollisesti tulleet X-pensive Winosin muut
jäsenet (pois lukien Drayton) sekä Stonesin lähipiiristä tutut saksofonisti Bobby
Keys (joka pian session jälkeen kuoli) ja laulaja Bernard Fowler. Heidän
lisäkseen muiden muassa Spooner Oldham ja Charles Hodges soittavat
koskettimia ja Pino Palladino bassoa. Onpa mukana myös pedal steel -taituri
Larry Campbell. Klassikkonimiä kaikki, mutta outoja sellaisille kuuntelijoille, jotka
eivät lue levynkansia. Nämä taiturit kun harvemmin etukannessa mainitaan – eikä
mainita nytkään.
Play pohjaan ja menoksi
Pelin nimiraita on Keithin akustinen sooloblues ja ilmeisen raakilemainen otto –
sinällään oivallinen yllätys levyn paalupaikalle. Heti sen jälkeen tuleva
”Heartstopper” on silkkaa Stonesia. Wachtel hoitaa toisen kitaristin tontin
perusmaukkaasti. Vaikka vanha taika on edelleen tallella, Richardsin soitto on
viime vuosina muuttunut astetta romuluisemmaksi. Wachtelin sisäsiistimpi soundi
istuu hienosti sen kaveriksi. Laulutulkintaan on eletty elämä ja poltetut
savukkeet tuoneet kosolti luonnetta. Rohisevan, marinoituneen ominaissävyn
hyödyntämistä ei arkailla. Monissa kappaleissa laulu on tuotu miksauksessa
varsin lähelle.
|
Monesti ennenkin Keith on kirjoittanut lauluja
omasta elämästään. Joidenkin kappaleiden
tekstit sivuavat hänen huuruisempaa
minäänsä ilmeisen läheltä. Esimerkiksi
”Amnesia” ja ”Robbed Blind” edustavat levyn
huippua. Ensin mainittu on notkea rokki ja
toinen hidas countryballadi. Keith näyttää
muutenkin olevan ilmeisen sinut hörhön
maineensa kanssa. Hän on viime aikoina
poseerannut useammassakin tilaisuudessa
henkilöhistoriansa valossa varsin vitsikäs ”Do
not X-ray” -teepaita päällä.
Hitaammista tunteiluista täytyy esiin nostaa
”Illusion”. Siinä duetoimassa piipahtaa Norah
Jones. Vanha ja hyväksi havaittu kaunotar ja
hirviö -kaava osoittaa jälleen toimivuutensa.
|
|
Vastakohdat täydentävät toisiaan, ja jälki on komeata. Tunteikkuutta tarjoaa
myös päättyvän suhteen reunalla keinuva ”Suspicious”. Sinällään simppeli,
tulkinnasta elävä kappale saa yllättävää lisäsävyä sähkösitarista.
Rokkavammasta osastosta ensimmäisenä singelenäkin julkaistu ”Trouble” ja
gospelkuoron tukema ”Something For Nothing” rullaavat hienosti. Ne tarjoavat
juuri sitä, mitä tältä levyltä odotettiin. Niin ikään rivakampaan osastoon menee
Chuck Berryn opein kulkeva ”Blues In The Morning”. Perinteikkäästi laulussa
haikaillaan häipyneen naisen perään. Tosin viimeisellä rivillä yllättäen todetaan,
että eipä se bluesikaan toisaalta haittaa, koska olenhan sentään miljardööri.
”Nothing On Me” on puolitempoista takuu-Keefiä hieman ”Beast of Burdenin”
hengessä. Senkin teksti taitaa olla suunnattu varsin suoraan viranomaisten
suuntaan. Raitistuneella (ainakin omassa mittakaavassaan) rokkarilla on varaa
hieman rehennelläkin.
”Substantial Damage” on vähän turhan oloinen raita. Se syntyi, kun Jordan ja
Richards halusivat session päätteeksi tehdä vielä yhden funkin. Soitannollisesti
kappaleessa sivutaan ainakin kappaletta ”Can't You Hear Me Knocking”. Keith
hoitaa vokalisoinnin puhumalla, joten onkohan tämä sitten räppiä? Toisaalta
kappaleesta kehkeytyy mainio jamitus Keithin, Wachtelin ja Charles Hodgesin
kesken, joten kyllä se paikkaansa puolustaa. Se toimii myös oivallisena välipalana
ennen komeata päätösraitaa.
Soulballadi ”Lover's Plea” päättää levyn tyylillä ja tunteella. Soulvaikutteiden
onnistunut käyttö kappaleessa ei ole ihme. Kansitekstejä tihrustamalla voi
nimittäin havaita David Porterin olleen täydentämässä lauluntekijätiimiä. Siinäpä
jälleen yksi nimi, jota etsiä levyjen kansista, mikäli ei kuulosta tutulta.
Oman materiaalin seasta löytyy kaksi Keithin muualta lainaamaa suosikkia.
Gregory Isaacsin ”Love Overdue” vedetään pitkälti alkuperäisen hengessä
reggaena. Lead Bellyn klassikon ”Goodnight Irene” Keith tulkitsee helkkävien
kitaroiden säestyksellä melko lailla Bob Dylanin kuuloisesti folkina.
Kiireettä kypsynyt
Levyltä paistaa läpi sessioiden kiireettömyys. Jordan ja Richards ovat ottaneet
aikansa ja kokeilleet erilaisia ratkaisuja. Monet niistä ovat tainneet jäädäkin
lopulliseen versioon. Kitaroita soi välillä hyvinkin runsaasti päällekkäin. Ne
nivoutuvat kokonaisuudeksi, jota useimmissa kohdin säestää vielä Keithin oma ja
persoonallinen bassotus. Tässä kohtaa termi "soololevy" todella puolustaa
paikkaansa. Keithin pianonsoitto on paikoittain efektinomaista kilkutusta;
esimerkiksi ”Robbed Blindissa” kuultava sähköpiano seurailee ja alleviivaa
hienosti laulajan tunnetiloja, enemmän vaiston kuin tekniikan varassa.
”Crosseyed Heart” oli odotuksen väärti. Keith tietää, ettei hänellä ole tarvetta
laukata trendien perässä. Riittää, kun tekee omaa juttuaan. On onni, että hänen
rikoskumppanikseen on valikoitunut Steve Jordanin kaltainen rytmi- ja tyyliniekka,
jonka peruskomppikin on jotenkin 'groovempaa' kuin muilla.
Keithin ensimmäinen soololevy ”Talk Is Cheap” potki aikoinaan kuilun partaalla
olleen Rolling Stonesin takaisin aktiivitoimiin. Tälläkin kertaa on kuulunut huhuja
joulukuulle suunnitellusta ”Paltereiden” studiosessiosta. Saa nähdä, mitä
tuleman pitää. Se on kuitenkin varmaa, että tämä leppoisa ja ilmeisen
vaivattomasti syntynyt levy nostaa sitä varten riman melkoisen korkealle.
MARKO AHO
Keith Richards: Crosseyed Heart. Mindless Records, 2015
Keith Richards (laulu, sähkökitara, akustinen kitara, basso, piano,
kosketinsoittimet, Wurlitzer, Farfisa-urut, sähkösitar, tiple), Steve Jordan
(rummut, lyömäsoittimet, kongat, patarummut, piano, vibrafoni, taustalaulu),
Waddy Wachtel (sähkökitara, akustinen kitara, slidekitara, taustalaulu), Larry
Campbell (pedal steel, viulu), Bobby Keys (saksofoni), Ivan Neville (Hammond-
urut, Wurlitzer, taustalaulu), Charles Hodges (piano, Hammond-urut), David Paich
(Farfisa-urut), Spooner Oldham (Hammond-urut), Paul Nowinski (basso, alttoviulu,
gamba), Pino Palladino (basso), Pierre DeBeauport (akustinen kitara), Clifton
Anderson (pasuuna), Kevin Batchelor (trumpetti), Charles Dougherty (saksofoni),
Ben Cauley (trumpetti), Jack Hale (pasuuna), Lonnie McMillan (tenorisaksofoni),
Norah Jones (laulu), Bernard Fowler (taustalaulu), Aaron Neville (taustalaulu),
Blonde Chaplin (taustalaulu), Babi Floyd (taustalaulu), Sarah Dash (taustalaulu),
Meegan Voss (taustalaulu), Harlem Gospel Choir (kuorolaulu)
Linkit: Keith Richards, Bill Wyman
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2015
.
|
|
