Blues-Finland.com - Kolme tapaa tehdä suomalaista bluesia, Osa 19

LEVYKATSAUS

Kolme tapaa tehdä
suomalaista bluesia, osa 19

22.11.2018

Levylautasella Kepa Härkönen, The Wyman
Family ja Serko’s Circuit.

Muddy Watersin kuuluisa lausahdus ”The
Blues had a baby and they named it rock and
roll” sopii levykatsauksemme teemaksi.
Pinosta löytyy bluesin lapsia, lapsenlapsia ja
musiikinlajin kaukaisempia sukulaisia.

Kaikki esiintyjät mahtuvat erilaisuudestaan huolimatta bluesin genreen, jos ei
näiden, niin muiden näyttöjensä perusteella. Monipuolinen kitaristi Kepa
Härkönen on tehnyt soololevyn, joka sisältää hänen tyylilleen sopivaa,
aurinkoista instrumentaalimusiikkia. The Wyman Family pyristelee
identiteettiongelmien parissa: ollako vai eikö olla suomalainen rockbändi? Uusi
tuttavuus Serko’s Circuit yllättää juurevalla livetaltioinnillaan.

Maailman ympäri 40 minuutissa eli onnellisen
miehen onnellinen blues

Kepa Härkösen lämmintunnelmainen kitaralevy ”Spicey Tales and Spacey Tunes”
vie kuulijan musiikilliselle maailmanympärimatkalle. Kitaramusiikin ja bluesin
veteraani sekoittelee vaivattomasti eri musiikkityylejä. Sävelmistä löytyy
kuubalaisia, havaijilaisia, meksikolaisia ja espanjalaisia vaikutteita. Surf, latino ja
blues ovat miehen mielimusaa. Kahdentoista kappaleen joukkoon mahtuu
kymmenen Kepan omaa sävellystä. Soundi on kirkas ja kuulas. Säestäjinä toimii
kolmikko Robban Hagnäs (basso), Daniel Hjerppe (rummut) ja Pekka Gröhn
(kosketinsoittimet) eli puolikas Wentus Blues Bandia.

Pääpaino on kuitenkin sillä ihastuttavalla, puhtaalla rautalankasoundilla, joka
valloitti maailman 50- ja 60-lukujen vaihteessa sähkökitaran yleistymisen myötä.
Levyllä on uusvanhaa nostalgiaa, joka vetoaa takuuvarmasti suomalaiseen
sieluun. Mollihan on se suomalainen blues, ja mollissa kulkevat myös useimmat
levyn kappaleista. Härkönen saa uskomattoman pienillä sävyeroilla tai kitaran
vaihdoilla aikaan tunnistettavia musiikkimaailmoja. Hän on ammentanut
vaikutteita esimerkiksi television vanhoista lännensarjoista ja fiftarikulttuurin
ilmiöistä.

Kappaleiden nimetkin antavat vihjeitä. Minne esimerkiksi sijoittuisi ”Caravan of
Reindeers”? Ja kukahan karavaania mahtaa ajella... Vain mielikuvitus on rajana.
Parasta on vain sulkea silmänsä ja nauttia hyvästä musiikista. Aloituskappale
”Havana Dream” virittelee tunnelmaan. Rumba, bossa nova ja cha cha cha
onnistunevat tämän tahtiin (jollei omaa allekirjoittaneen tapaan kahta vasenta
jalkaa).

Yhteistyössä

E rja Lyytinen joulukiertueelle 29.11.

The Blues Funnel: Uusi levy “Kukonhiekka Blues -Live”
.

”Lime Green Blues” on mystinen ja yllätyksellinen. Kappaleessa ”Escape from the
City” on kuin kaksi raitaa päällekkäin. Kaupungin hektisyys vastaan maaseudun
rauha – kumpi mahtaa voittaa? ”Mr Moto” vaikuttaa perinteiseltä kotimaiselta
kappaleelta, vaikka onkin ulkomaista lainaa (The Bel Airs). Tuleepa mieleen,
vähän asian vierestä, että esimerkiksi kappale ”Se jokin sinulla on” (You’ve Got
What I Like) ei menestynyt missään niin hyvin kuin Suomessa. Meillä on siis oma
tyyli, vaikka sen ominaislaatua on vaikea kiteyttää.

”Lapache” kumartaa Hank Marvinin suuntaan. ”The Last Independence Day” on
kuin elokuvamusiikkia villistä lännestä, missä lohduton erämaan tuuli puhaltaa.
Olli Tuomaisen huilusoolo tuo 60-luvun tunnelmaa kappaleeseen ”Happy”.
Freddie Kingin ”Fish Fare” on nopsatempoinen shuffle, jossa kuullaan levyn
ainoa varsinainen blueskitarasoolo. Päätöskappale ”Blue Flames” on kauniissa
ylärekisterissä soiva, romanttinen iltanuotioserenadi.

Kepa Härkönen saa varmasti uusia faneja tämän äänitteen ansiosta. On aina
hauska seurata, miten artisti astuu taustalta esiin ja tuo oman persoonansa
näkyville. Kepa on onnistunut luomaan kevyttä, kuitenkin vakavaa musaa, joka
herättää kauniita ja positiivisia mielikuvia.

Lauluja unelmien kultamaasta

Jos Kepa Härkönen on suomalaisen sielunelämän hienovarainen tulkitsija, niin
The Wyman Familyn ”The Place Where I Belong” on silkkaa Americanaa. The
Wyman Family on sisäistänyt täysin kaikki amerikkalaisen rockkulttuurin kliseet.
Levyä kuunnellessa näkee mielikuvituksessaan hulppeat amerikanraudat ja
loputtoman, autiomaata halkovan valtatien. Jossain liehuu tähtilippu. Jossain
preerialla on synnyinkoti. Tämä levy voisi olla minkä tahansa rockyhtyeen tekemä,
mutta nämä kaverit ovat kotoisin Helsingistä.

The Wyman Family haluaa olla salaperäinen.
Yhtyeen jäsenet piilottelevat salanimien
takana. Levykansista (cd) ei löydy
minkäänlaista informaatiota. Edes laulujen
tekijöitä ei ole mainittu. Pojat osaavat toki
soittaa, ja englannin ääntäminenkin on
täydellistä. Siitä huolimatta albumi tuntuu
olevan irrallaan todellisuudesta ja tästä
ajasta. Jotkut psykedeeliset sanoitukset,
esimerkiksi ”On My Way” tuntuvat
jämähtäneen jonnekin 70-luvulle. Se on outoa,
koska bändin jäsenet eivät olleet edes
syntyneet silloin.

Bändi soittaa omien sanojensa mukaan puolet
rockia ja puolet rollia. Se on aika tyhjentävä

kuvaus heidän tyylistään. Musiikki on melodista ja keveää, revittelevääkin, mutta
ei (onneksi) sentään heviä. Voisi sanoa, että he muistuttavat esimerkiksi
parhaiden päivien ZZ Topia tai Lynyrd Skynyrdiä. CCR:llekin ollaan velkaa.
Steve Miller Band tulee myös elävästi mieleen. Jenkkilän vaikutteita löytyy.

Jo alkuraita ”Snowhill Friend” kiteyttää kaiken edellä sanotun. A-osa, B-osa ja
kertosäe ovat kuin hitintekijän oppikirjasta. ”Revolution Song” ja ”Come on Baby”
ovat reipasta kantrirokkia, eivätkä vaikuta niin laskelmoiduilta. ”Cadillac Blues”
sisältää bluesin kaikuja riffien, kitaran ja huuliharpun osalta. Balladissa ”Sweet
Little Sister” kuullaan kauniisti soiva urkusäestys.

”Bride of the Road” on todellista kitararevitystä. Kappaleen loppunousu
sooloineen on kerrassaan vaikuttava. Tässä on nyt ehkä sitä symboliikkaa. Vain
tien päällä voi olla onnellinen. Päätöskappale ”Goin’ Home” on traditionaalista
bluesia slidekitaroineen, mutta sekään ei pelasta sinänsä hyvin tehtyä levyä
persoonattomuuden kuilusta.

Levy herättää kysymyksiä: missä on se myyttinen koti, jonne levyn ”minä”
kuuluu? Missä on tällaisen musiikin tilaus? Jos levy on suunnattu Yhdysvaltain
markkinoille, se ei siellä suuremmalti joukosta erotu. Tämän tyyppisellä musiikilla
on kuitenkin uskollinen kuulijakuntansa, joten keikkoja luulisi kotimaassakin
riittävän.

Elävää bluesia ihmiseltä ihmiselle

Serko’s Circuit -yhtyeen konsepti on selvä. He soittavat perinteikästä bluesia
niille, jotka sitä arvostavat. ”Live At Your Living Room” on tämän vireän
tamperelaisen bluesbändin ensimmäinen levy. Huuliharpisti-laulusolisti Serko
Nieminen ja kumppanit ovat valinneet muodoksi studioliven. Se onkin onnistunut
ratkaisu. Bändin pyrkimys on ollut tuoda hyvä livekeikka kuuntelijan
olohuoneeseen. He soittavat yleisön iloksi viis veisaten breikkaamisesta ja
kaupallisesta menestyksestä. Tällaisessa lähestymistavassa on oma
viehätyksensä.

Keikkalista koostuu kymmenestä melko
tunnetusta biisistä. Ne on kuuntelijan iloksi
merkitty selkeästi tekijöineen levykanteen,
josta löytyvät myös soittajien nimet ja bändin
yhteystiedot.

Serko Nieminen on itseoikeutettu johtaja,
mutta hyvin tasa-arvoisen bändin soitto on
vuosien varrella hioutunut mukavasti yhteen.
Petri Iso-Mustajärven kitaraa olisi ollut
hauska kuunnella enemmänkin. Valtteri
Pärssisen tenorisaksofoni luo jazzklubimaisia
tunnelmamaailmoja, samoin tietysti Serkon
huuliharppu. Ilman Mika Sinisalon luotettavaa
bluesbassoa ei tietenkään syntyisi
näin kelpoisaa tanssimusiikkia.

”Drivin’ Wheel” tempaisee mukaansa ensi sävelistä, ja meno jatkuu samaan
tyyliin. Sekä hidasta että nopeatempoista huuliharppuvetoista bluesia vedetään
rutinoidusti, mutta tunteella. Serkon huuliharppu valittaa haikeasti – ja syystäkin
– William Clarken kappaleessa ”Pawnshop Bound”. Little Walterin ” Up The
Line” saa uutta virtaa saksofoniriffistä.

”Up All Night with the Blues” on lähes yhdeksänminuuttinen tunnelmapala.
Häiritsevää on, että lauluosuuksien sävelkulku on lähes nuotilleen sama kuin
kappaleessa ”Third Degree”. Tämän kuulun biisinhän lahjoittivat bluesmaailmalle
1950-luvulla herrat Eddie Boyd ja Willie Dixon. Bluesithan saattavat helposti
muistuttaa toinen toisiaan, mutta pientä rajaa, säveltäjä Gary Smith! ”Give Me
an Hour in Your Garden” on intensiivinen hidas, jonka sanoitus on ladattu
kaksoismerkityksillä. Hieno esitys, jossa jokainen instrumentti saa soolovuoron.

Bobby Charlesin ”Why People Act Like That” iskee aina tajuntaan hyvällä tavalla,
niin nytkin. Kantrimuusikoksi mielletty, ajat sitten edesmennyt Charles taitaa olla
niitä tuntemattomimpia lauluntekijöitä, vaikka hänen kynästään on lähtenyt
monia rock- ja popmaailman tunnetuimpia lauluja.

Charlie Musselwhiten reipas ”My Kinda Girl” antaa rumpali Petri Willmanille
tilaisuuden näyttää kykynsä. Huuliharppusoolo on vauhdikas ja kappale albumin
parhaimpia. Levyn päättää todella kaunis, tunteella soitettu ”Christo Redentor”.
Kitarakin tulee hillitysti esiin.

Ehkä juuri tuntemattomuus on tämän bändin voima. Kun ei ole mitään
menetettävää, voi ottaa rennosti ja saada aikaan hyvää jälkeä. Suuri kiitos
Serko’s Circuitille siitä, että he pitävät bluesia elossa. Parastahan tässä
livekeikassa on, että sitä voi kuunnella aina uudestaan.

ANNAMARI LAUSALA

Kepa Härkönen: Spicey Tales and Spacey Tunes. Ramasound, 2018

The Wyman Family: The Place Where I Belong. Turenki, Records 2018

Serko’s Circuit: Live At Your Living Room. Riffids Records, 2018

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT