| |
|
|
Knucklebone Oscar: 25 vuotta särmää ja vaarallisuutta
"Mun bändien kanssa suurin ongelma on se, että niitä on ollut aina vaikea lokeroida
tai profiloida. Ollaanko me kahjo rock and roll -bändi, bluesbändi vai mikä?"
|
|
|
| |
9.5.2018
Päätön, arvaamaton villimies vai viileä lehtori Teknillisessä korkeakoulussa?
Vähän molempia ja kaikkea siltä väliltä on Knucklebone Oscar.
Knucklebone Oscar juhlistaa 25-vuotista muusikonuraansa 19. toukokuuta
Helsingin Tavastialla. Mukana bileissä on vanhoja ja nykyisiä soittokavereita sekä
Tuomari Nurmio, jonka kanssa Oscar on purkittanut levyllisen gospelia.
Sama mies, joka riehuu lavalla kitaroineen kuin heikkopäinen, voi toisessa
tilanteessa pudotella punnittuja, fiksuja ajatuksia musiikista ja elämästä.
Sellainen tilanne koitti, kun Blues-Finland.com yhytti miehen käpyläläisessä
korttelibaarissa Helsingissä.
White Knuckles Trio, The Hitmen, The Shangri-La Rubies, Preach,
Knucklebone Oscar Blues Band, Circus Knucklebone. Kun Knucklebone Oscar
toimii, maisema vaihtuu.
– Joidenkin bändien loppuminen on harmittanut, mutta mulla muutoksenhalu on
aika iso, Oscar myöntää.
– Bändien vaihtuvuus on osittain tietoista, osittain pakon sanelemaa. Joskus joku
bändissä haluaa lopettaa, joskus taas iskee se kuuluisa naamavitutus. Ainakin
puolitietoisesti haen aina uudistumista. Fiiliksen ja ilmaisun ammentaa tyhjiin, jos
aina kelaa vain sitä samaa.
Vuonna 1993 ensimmäinen bändi Knucklebone Oscar And His Hitmen oli täynnä
nuorten miesten uhoa ja ehdottomuutta. Nyt moinen jo vähän naurattaa.
– Aloitin tosibluesilla. Olin varsinainen bluesnatsi. Kaikki paitsi Muddy Waters ja
Buddy Guy oli paskaa! Pikku hiljaa musiikki muuttui rajummaksi. Sitten kun Sami
Nieminen ja Juha Litmanen tulivat mukaan, musasta tuli nopeampaa ja
soulimpaa.
– Sellainen klassinen Chicago-blues jäi, ja musasta tuli sävykkäämpää,
myöhemmin alkoi mennä jo garagerockin puolelle. Mutta olen varmaankin
lähtökohtaisesti blueskitaristi, aina se blues on ollut siinä pohjalla.
|
|
|
Ilmettä vuosituhannen vaihteesta. Menossa mukana Telamiina-Jaska ja Juha Litmanen
© Knucklebone Oscar
|
Knucklebone Oscar kiersi festivaaleja paljon 90-luvulla ja 2000-luvun alussa. Tie
kotimaisille bluesfestivaaleille voimistui uudelleen White Knuckles Trion myötä.
Sittemmin hajonnut trio onnistui tuoreudellaan iskemään yleisön hermoon.
– Festareita dominoivat aika paljon samat esiintyjänimet. Liiankin usein pelataan
varman päälle. Sellainen ajattelu vallitsee Keski-Euroopassa ehkä vielä
enemmän. Villatakki-punaviinikansa haluaa tapahtumia, joissa on mukavaa ja
turvallista olla.
– Mun bändien kanssa suurin ongelma on se, että niitä on ollut aina vaikea
lokeroida tai profiloida. Ollaanko me kahjo rock and roll -bändi, bluesbändi vai
mikä? Ehkä meidät on koettu vähän vaarallisiksi.
Fiksuna kaverina Knucklebone Oscar ei morkkaa niin sanottuja vakionimiä, vaan
antaa mieluummin tunnustusta näiden taidokkuudelle. Enemmän häntä
mietityttää se, että tapahtumajärjestäjät karttavat erikoisempia esiintyjiä.
– Perinteen hiilipaperikopiointia näkee, mutta ei se tietenkään kaikkiin päde.
Hyviä soittajia on paljon. Toisaalta esiintyminen on usein tarkkaan määriteltyä.
– Itse olen aina tietoisesti hakenut vaarallisuutta, särmää ja rajuutta. Se ei
kaikkia järjestäjiä miellytä.
Vaikka White Knuckles Trio oli aikansa (noin 2011–2016) bluesilmiö, se pysyi
melkoisen visusti bluespiirien juttuna. Esimerkiksi rock- tai indie-tapahtumiin
bändiä ei kaipailtu.
– Pyrin kyllä blues-sanaa välttämään, se on aika vaarallinen sana. Ehkä siksi,
että blues on näennäisesti helppoa musaa. Paljon on sellaista ”koffbluesia”,
jossa soitetaan jalka monitorilla särökitaraa ja imitoidaan Stevie Ray Vaughania.
Se on saatanan tylsää, ja sellaisia bändejä on miljoona. Ei ole ehkä tavoitettu
bluesin ydintä ja ilmaisua, vain muoto. Sellainen levittää huonoa mielikuvaa.
|
Yhteistyössä
Hamina Mosna Blues 2018 Kukonhiekka Blues 2018, Saarijärvi
Micke Björklöf & Blue Strip: 25 Live Puukkoblues 2018, Kauhava
Emilia Sisco & Helge Tallqvist: You Ain't Heard
.
|
Neljännesvuosisatainen muusikonura on katkeamaton nauha. Oscar ei ole
koskaan pitänyt pidempää breikkiä esiintymisestä. Elämään on silti kuuluttava
paljon muutakin kuin rundaamista.
– Joskus ehkä olisin halunnut, että musiikki olisi päätyöni. Nyt ei enää niin
kiinnosta jonkun Hiacen takakontissa matkustaminen Kajaaniin pienten rahojen
takia. Raskastahan se on, eikä se ole työnä mikään kultakaivos.
Knucklebone Oscarin ruokakuntaan kuuluvat puoliso ja seitsemänvuotias poika.
– Onhan se iso kiinnekohta, lapsen tulon myötä asiat muuttuivat. Ystäviäkin olen
vähän lyönyt laimin, koska olen aina ollut viikonloput ja juhlapäivät keikoilla.
Sittemmin on pitänyt opetella, miten normaalit ihmiset viettävät vaikka
juhannusta!
– Musa on aina läsnä, ja lisäksi diggailen muita taiteita. Ystävät ja perhe ovat
tärkeitä. Ei tässä pelkästään luolamiehenä tai päättömänä, arvaamattomana
villimiehenä mennä, osa show’ta se vaan on.
Muusikontyön ohella Oscar on toiminut videotuotannon töissä ja nyhrännyt
tietokoneen ääressä äänisuunnittelijana. Hän työskenteli vuosia pelifirmassa pää-
äänisuunnittelijana. Koulutukseltaan hän on taiteen maisteri. Onpa hän käynyt
elokuva-aineiden viransijaislehtorinakin Teknillisessä korkeakoulussa.
|
|
|
Alkuperäinen The Hitmen 1990-luvun puolivälssä
© Knucklebone Oscar
|
Nykyisenä vakioyhtyeenä toimii Knucklebone Blues Band, jossa Sande
Vettenranta soittaa rumpuja, Johannes Salomaa saksofonia ja Risto
Kumpulainen kosketinsoittimia. Toisessa bändiversiossa rumpalinvastuun ottaa
Janne Mathlin.
Eero Raittisen kanssa bändi tekee uutta musiikkia, ja luvassa on myös yhteinen
konserttisalikiertue. Ennen sitä suuri hetki koittaa kuitenkin 19. toukokuuta
Helsingin Tavastialla.
– Vanhat The Hitmenin jäbät tulevat mukaan, ja heitetään siellä joku setti.
Lavalle tulevat myös ”Hande” Nurmio, Eero, gospelkuoro ja The Shangri-La
Rubies. Mara Balls vetää lämppärisetin. Ei ole mitään mahdollisuutta ottaa
kaikkia kavereita mukaan, mutta valikoitu, erilainen kokonaisuus on tarkoitus
saada kasaan.
Juhlakonsertti toimii myös ”Judge Meets The King” -ep:n julkaisukeikkana. Oscar
ja Tuomari Nurmio ovat tunteneet toisensa pidemmän aikaa. Gospelista löytyi
kipinä tehdä jotakin yhdessä.
– Ei me varsinaisia sydänystäviä olla, ei hyvässä eikä pahassa. Ihmisiä tuntee
kuitenkin herkästi, kun itse kukin on näin kauan tehnyt musaa. Joskus kymmenen
vuotta sitten oltiin samalla rundilla, ja muutamia kertoja ollaan soitettu samoilla
keikoilla, Oscar selventää.
– Aika paljon tähän projektiin liittyy antiikkiliike Weird Antiques, sitä kautta
törmättiin taas Dumarin kanssa. Minulla oli siellä (samoilla satamamakasiineilla)
treenikämppä. Dumari taas kävi siellä diggailemassa siitä vanhasta meiningistä.
Weird Antiques sijaitsi Helsingin Jätkäsaaressa. Vanhan makasiinin remontin
myötä putiikki muuttaa Tuusulaan. Samojen puuhamiesten perustama levy-yhtiö
Weird Records mahdollistaa osaltaan gospel-ep:n ilmestymisen.
– Yhteisestä levystä Hande tuumasi, että miksei. Ensin soitettiin yhdessä
englanninkielistä rock and rollia, mutta sitten tuli molemmille mieleen tämä
gospeljuttu. Se oli molemmilla lähellä sydäntä. Itse aloitin samoihin aikoihin
Preach!-juttuani, johon kuuluvat gospelkuoro ja shouter-laulaja.
– Bluesiin ja rock and rolliin on vaikea löytää tuoretta kulmaa, kun sitä on tehty
niin moneen kertaan. Gospel taas on musana niin väkevää, joten päätettiin alkaa
tehdä sitä. Äänitettiin puolet levystä Tomi Leinon studiolla. Siellä ei ole yhtäkään
tietokonetta, ja koko ketju on oikeastaan hassun autenttinen.
Suomessa gospel on vielä marginaalisempaa musiikkia kuin blues. Synkkyyteen
taipuvainen uskonkulttuuri saa monet karttamaan kaikkea hengellisyyteen
liittyvää. Knucklebone Oscar huomauttaa, ettei gospelin uskonnollinen ulottuvuus
ole hänelle keskeinen.
– Hande ymmärtää, että gospel on alkujaan sorrettujen musaa. Kun maalliset
keinot loppuvat, tukeudutaan ylempään. Toisaalta hän sanoi, ettei hän jaksa
uskoa satuihin!
– Itselläni on vähän sama. Kyse on ennemminkin raikkaasta temaattisesta
lisästä. Tekihän B.B. King spirituaalilevyjä, ja Little Richard on seilannut
edestakaisin hengellisen ja maallisen välillä. Raja on häilyvä. Mun mielestä
esimerkiksi blues ja gospel ovat loppujen lopuksi samaa musaa.
Kun Oscar, tuo bluesin Clark Kent, vaihtaa arkiminänsä keikka-artistin moodiin,
ovat puheet soveliaisuudesta turhia. Kotimaisen juurimusiikin oma supersankari
liitää yleisönsä luo rajoitteista piittaamatta.
– En niinkään diggaa studiotyöstä, koska siitä puuttuu se sosiaalinen twisti,
Oscar sanoo.
– Kun esiinnyn, ei tarvitse pitäytyä missään normeissa. Voin tehdä mitä tahansa
hullua, ja se on aivan helvetin ok, koska se on osa performanssia. Sallittua ja
mahdollista siinä tilanteessa. Se on itsensä likoon pistämistä eikä itsensä tai
uransa pönkittämistä. Parhaimmillaan se on palkitsevaakin.
Liikkuminen, reissaaminen, tien päällä olo ja ennen kaikkea halu esiintyä vievät
Knucklebone Oscaria eteenpäin. Mies puhuu entertainer-hengestä, puhtaasta
tahdosta esittää ja viihdyttää.
– Varhaisina vuosina esiintyminen oli fyysisesti niin rajua, että se oli suorastaan
puhdistava kokemus. Show’ta ei tehdä enää niin vereslihalla kuin aluksi, mutta
silti tulen edelleen täysillä ihmisten eteen.
– Silloin tunnen eläväni enemmän.
PASI TUOMINEN
|
|
|
| |
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2018
.
|
|
