|
|
15.11.2012
|
|
Lukemattomien mailien kypsentämällä Kris Kristoffersonilla on karismaa
kokonaisen bändin edestä. Tampere-talolla soivat niin hitit kuin liikuttavat
tarinat.
Kris Kristoffersonin laulut ovat countrymusiikin ruisleipää. Ne ovat juuri sitä
rouheista ja rehellistä perustavaraa, jota olisi terveellistä suosia päivittäisessä
käytössä. Niitä voi myös huoletta nauttia mitä moninaisimpien lisukkeiden kanssa
ilman ylenpalttisen imelyyden vaaraa. Aivan päinvastainen tilannehan vallitsee
nykypäivänä vallalla olevan vehnäpullacountryn maailmassa.
Isänpäivänä Tampere-talossa saimme taas todeta, että Kristoffersonin laulut
toimivat hienosti myös omillaan. Ne eivät kaipaa kuin nokareen voita kaverikseen.
Elävästi elämästä
Kris Kristofferson ei todellakaan ole kitaravirtuoosi, eikä häntä kultakurkuksikaan
oikein tohdi kutsua. Sen sijaan hän on kirjoittanut nipun todella hienoja lauluja ja
osaa ne uskottavasti myös tulkita.
Lauluteksteistä paistaa vahvasti läpi niin kirjallisuuden opiskelut kuin
pitkäaikainen Bob Dylanista diggaaminenkin. Kepeätä kertakäyttölyriikkaa ei
Kristoffersonin toimesta juuri tarjolla ole. Sen sijaan hienoja, novellimaisia
kertomuksia kuultiin isänpäivän illassakin useita.
Esimerkkinä "Sunday Morning Coming Down": krapulasta on kirjoitettu tuhansia
lauluja, mutta ihan äkkiä ei tule mieleen toista näin hienoa. Kristofferson maalaa
kuulijan silmien eteen sunnuntaiaamun ankeat, satunnaisia valonhäivähdyksiä
sisältävät tunnelmat elävästi. Välillä värit kirkastuvat, sitten taas harmaus tekee
paluun. Jutun juju ei ole pelkästään se mistä lauletaan, vaan se mitä siitä
kerrotaan. Ei tarvitse olla yhtään keskimääräistä kaduntallaajaa rentumpi
pystyäkseen samaistumaan vaikkapa likaisista paidoista puhtaimman etsimiseen.
Toinen hyvä esimerkkikappale on pikkulasten karamellin ostosta kertova "Here
Comes That Rainbow Again". Tarina nappaa kuulijan mukaansa ja antaa
pyytämättä kyydin tapahtumapaikkana olevaan pieneen tienvarsikuppilaan.
Tampere-talossa huomasin useammankin kaltaiseni pyyhkäisevän
silmäkulmaansa laulun loputtua.
Olevia ja tulevia klassikoita
Tampere-talon keikan avauksena kuultiin "Shipwrecked in the Eighties". Jylhän
valssin (jonka aikoinaan suomensi Freud, Marx, Engels & Jung) jälkeen
Kristofferson vei meidät muutaman piisin ajaksi 40 vuoden takaiselle
debyyttilevylleen ja hittien pariin. Se, että hänen keikkansa edelleen nojaavat
näin vahvasti vuosikymmenten takaiseen materiaaliin, ei johdu siitä, että
myöhemmät levyt olisivat huonoja – ei todellakaan. Kristoffersonin kaksi
ensimmäistä levyä vain sattuvat olemaan pullollaan loistavia piisejä, joista osa on
kohonnut todellisiksi klassikoiksi.
Esimerkiksi "Me and Bobby McGee" ja "Help Me Make Through the Night" ovat
vuosien saatossa päätyneet useampienkin artistien tulkitsemiksi
menestyksekkäin tuloksin. Itse olen jäärämäisesti digannut eniten lauluntekijän
omista, rennon yksinkertaisista näkemyksistä.
Tuttuakin tutummilla hiteillä keikka saatiin kunnolla käyntiin. Ensimmäisen setin
loppupuolella kurvattiin sitten vanhoista suosikeista suoraan nykypäivään ja
vastikään ilmestyneen "Feeling Mortal" -levyn pariin.
Karismaa koko bändin tarpeiksi
Väliajan jälkeen katsomoon palaillut yleisö alkoi supista lavalle ilmestyneestä
toisesta mikrofonista. Luvassa on siis vierailijoita? Kokonaisuuteen ei
varsinaisesti osannut kaivata mitään lisää. Kristofferson pystyy karismansa ja
laulujensa turvin vaivatta täyttämään Tampere-talon loppuunmyydystä salista
kaikki tyhjät lovet.
.
|
Silti en malttanut olla miettimättä, miltä
keikka kuulostaisi vaikkapa pienen akustisen
trion säestyksellä. Tilaisuuden yleisilme
tietysti muuttuisi bändin myötä helposti
'virallisemmaksi', joten parempi näin. Nyt
rennon hyväntuulinen musisointi ja rupattelu
saivat kuulijatkin tuntemaan olonsa
kotoisaksi. Tapahtumat etenivät omalla
painollaan. Vanhat ja uudet laulut
muodostivat eheän kokonaisuuden.
Kristoffersonin keikka toimi hyvänä
vastavoimana suorittamislähtöiselle
musisoinnille, joka tänä päivänä on
arvossaan. Kitarakompit notkahtelivat välillä,
ja räkkihuuliharppusoolot osoittivat hänen
kuuluvat Dylanin ja Neil Youngin
koulukuntaan. Kristofferson piti vaivatta koko
salillista otteessaan.
|
|
Isän tyttö: Kelly Kristofferson
|
Vuosien saatossa Kristoffersonin ääni on parantunut ja syventynyt. Tutut laulut
saavat nykyisellään aimo annoksen lisäuskottavuutta, kun tulkinnassa on iän
mukanaan tuomaa särmää. Tampereella vaikutelmaa saattoi lisätä myös ärhäkkä
flunssa. Piisien välissä niistellyt legenda muistikin pariin otteeseen ihmetellä,
onko jengi tosiaan maksanut maltaita päästäkseen katselemaan vanhaa pierua
niistelemässä nenäänsä.
Toisessa setissä muutaman laulun ajaksi mukaan tullut vierailija muuten
osoittautui Krisin tyttäreksi, Kelly Kristoffersoniksi. Parikymppinen neitokainen
on uransa alkutaipaleella. Mallikkaasti hän kuitenkin lauloi duetot ja sävytti
meininkiä simppelillä banjottelullaan.
Lavalta poistuessaan Kelly hihkaisi iloisesti "Happy Father's Day!" Kris totesi
siihen: ”Ilmeisesti tänään on juuri minun päiväni, koska olen onnellinen isä.”
Sovitaan niin, vaikka kyllä siellä oli meitä muitakin.
MARKO AHO
Linkit: Kris Kristofferson, Tampere-talo
|
| |
|
|
|
|
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2012
.
|
|
