KONSERTTIARVIO
|
|
|
8.9.2014 päivitetty 14.11.2016
|
Leon Russell. Kuva: Marko Aho
|
Leon Russell kuoli 74-vuotiaana 13. marraskuuta 2016. Tässä artikkelissa käsiteltävä
konsertti jäi hänen viimeisekseen Suomessa.
Valkopartainen mies ei rupatellut
Amerikkalaisen rytmimusiikin monitaituri ja legenda Leon Russell esiintyi
Helsingin Savoy-teatterissa. Russell ja yhtye keskittyivät olennaiseen ja
tarjoilivat vivahteikkaan konsertti-illan.
Leon Russellin esitteleminen aiheeseen perehtymättömälle ei välttämättä
onnistu ihan parilla lauseella. Koko puolivuosisataisen uran hahmottelua voi
helpottaa luettelemalla – kieltämättä tarinan alkupäähän keskittyviä –
merkkipaaluja sekä liudan yhteistyökumppaneita. Phil Spectorin, The Beach
Boysin, Freddie Kingin, Joe Cockerin, J.J. Calen, Elton Johnin tai Willie
Nelsonin nimien latelu ei tarkoita sitä, että Russell olisi vain legendojen kaveri ja
kylkiäinen. Asia on päinvastoin. Kun häntä on pyydetty levyille ja projekteihin
mukaan, ei ole haettu vain pianistia, laulajaa tai tuottajaa, vaan nimenomaan
Leon Russellia.
Helsingin Savoy-teatterissa 4. syyskuuta esiintynyt Russell vieraili Suomessa ensi
kertaa. Häntä on suurempi suosio onnistunut viime vuosikymmeninä
väistelemään. Seitsemänkymmentäluku oli hänen loistonsa aikaa. Sen jälkeen
stadionit kutistuivat klubeiksi. Ura jatkui vaatimattomimmissa ympyröissä. Russell
oli tyytyväinen osaansa ja pysytteli aktiivisena musiikin parissa. Suunta muuttui
nousujohteiseksi, kun Elton John pyysi vanhaa idoliaan tekemään kanssaan
kimppalevyn. Syksyllä 2010 ilmestynyt ”The Union” nosti Russellin jälleen
laajempaan tietoisuuteen. Hän alkoi saada myös ansaitsemaansa kunniaa.
Russell nimitettiin vuonna 2011 sekä rock and rollin että laulunkirjoittajien
arvostettuihin kunniagallerioihin.
Soitannollisesti Leon Russell on samalla tavoin musiikkimaailman
maailmankansalainen kuin Willie Nelson. Kumpikin on kotonaan yhtä lailla bluesin,
countryn, rockin, gospelin kuin jazzin ja melkein minkä tahansa musiikkityylin
parissa. Siinä missä tavallinen rivimusikantti asennoituu tyylilajin vaihtuessa
ohjaamaan soittoaan viitekehykseen sopivaksi, nämä oman tiensä kulkijat
pitäytyvät omassa tyylissään. Heidän käsissään laulut taipuvat, eivät soittajat.
Valkoparta vanha ukki
Savoy-teatterissa Leon Russell esiintyi itseään rutkasti nuoremmista
soittoniekoista koostuvan kompaktin kiertuebändin kanssa. Siinä bassoa soittaa
Jackie Wessel ja rumpuja Brandon Holder. Wesselin osoittautui jämäkän
svengaavaksi basistiksi, ja Holderin soitto rullasi irtonaisesti. Rummut
alleviivasivat ja kommentoivat vanhahtavan eläväiseen tyyliin laulun mutkia ja
töyssyjä. Tuollaiseen soittoon ei turhan usein näinä tasaisen kompin päivinä
törmää.
Trion varsinaiseksi puuhapeteksi osoittautui oivallisen kitaroinnin ohella pedal
steelin, urkujen ja mandoliinin parissa ahkeroiva Beau Charron. Kolmikko soitti
kaikin puolin maukkaasti. Jokainen myös lauloi muiden velvoitteidensa ohella.
Stemmat soivat hienosti, ja Wessel sai jopa soolopiisin (Let The Good Times Roll)
laulettavakseen.
Terveysongelmat ovat rasittaneet Russellia ja lyhentäneet askelta merkittävästi.
Lavalle kepin kanssa köpötellyt 72-vuotias legenda osoitti kuitenkin heti
pianojakkaralle istuuduttuaan, että soitto kulkee ketterämmin kuin kävely. Hänen
ikiaikaiset tuntomerkkinsä – aurinkolaseja ja nenää ympäröivät pitkä tukka ja
parta – ovat jo pitkään olleet vitivalkoisia. Ulkomuotonsa perusteella Russell
voisikin tienata joulun aikaan helposti lisäansioita – sen kuin vain tälläytyisi
topattuun punaiseen nuttuun ja hiippalakkiin. Toisaalta Suomen virallinen
joulupukki Timo Pakkanenkin joutui olutsympatioidensa takia äskettäin
joulupukkisäätiön kanssa kahnauksiin, joten ehkä Russellin maineellakin on
parempi pitäytyä musiikin parissa. Etenkin kun se toimii näin hienosti!
Tiivis keikkasetti
Robert Johnsonilta lainattu ja viimekeväisen ”Life Journey” -pitkäsoitonkin
avaava ”Come On In My Kitchen” lähti liikkeelle heti Russellin asetuttua pianon
taakse. Startti oli ripeä. Kappale ehti melkoisen pitkälle ennen kuin Charronin
kitaraan saatiin edes ääni. Kerran vauhtiin päästyään Russell ei sitten
pysähtynytkään. Laulut ja potpurit seurasivat tauotta toisiaan. Paletti oli
harjoiteltu todella hyvin kasaan. Aina viimetahtien aikana Charron vaihtoi
seuraavassa kappaleessa tarvittavaa instrumenttia saatavilleen ja antoi muiden
huolehtia loppuiskuista – joiden jälkeen Russell olikin jo seuraavan intron
kimpussa.
.
|
|
|
”Georgia On My Mind” –klassikosta kuullussa makoisassa versiossa Charron
urakoi toden teolla. Hän soitti Hammond-urkuja sähkökitara sylissään, nousi
välillä tarjoilemaan uljaan kitarasoolon ja palasi taas urkujen ääreen
loppukappaleen ajaksi. Siinä vaiheessa, kun laulu vaihtui lennosta The Beatlesin
”I've Just Seen a Face” -hölkäksi, oli Charronilla jo mandoliini kaulassaan.
Pedal steelin käyttö joissakin piiseissä nosti Russellin pianoa hyvin esiin, koska
stilikalla ei isommalti komppailla. Vaikka soittopelinä peijakkaan vaativa pedal
steel ei Charronin ykkösinstrumentti taida ollakaan, varsin hyvin hän senkin
kanssa pärjäili. Sointiskaala ulottui peruskantreilusta (Rolling In My Sweet Baby´s
Arms) rouheasti ulvovaan slidetykseen (Kansas City). Bob Dylanin ”A Hard Rain's
A-Gonna Fall” sisälsi puolestaan Stratocasterilla tarjottua muhevaa slidettelyä.
Russellin perusasioissa pysytelleestä soitosta ei juuri turhaa kikkailua tai
briljeerausta löytynyt. Mukaansa tempaavaa groovea ja tuhtia tunnetta sitäkin
enemmän. Iän myötä entistä rosoisemmaksi käynyt raakkuva laulu jäi
miksauksessa harmillisesti hieman bändin jalkoihin. Lähinnä vain laulun kovin
reuna saatiin soiton seasta kuuluviin. Se ei kerro koko totuutta. Setin
loppupuolen neljän kappaleen soolo-osuudessa nousivat viimein kaikki tulkinnan
täydentävät ujahdukset ja kihinätkin esille. Elämän marinoima, mies ja piano -
pohjainen luomusointi ei ehkä kaikkein perinteisimpien määritelmien mukaan ollut
kaunista kuultavaa, mutta määritelmät voidaan aina uudistaa.
Omia ja omittuja lauluja
Setissä kuultiin luonnollisesti Russellin omia hittejä edustavasti. ”Hummingbird”,
”Tight Rope” ja ”Delta Lady” tarjottiin kuluttajaystävällisesti jonossa. Hiljaisempi
soolo-osuus petasi tunnelman sopivaksi kappaletta ”Song For You” varten. Sitä
edeltänyt ”Magic Mirror” oli oikein mainio tuttavuus sekin.
|
|
|
Holder, Charron, Wessel
|
Russell on tunnettu siitä, että hän tekee lainakappaleistakin omanlaisiaan. The
Rolling Stonesia kuultiin setissä kolmen näytteen verran. ”Papa Was A Rolling
Stone” siirtyi hauskasti kesken kaiken Stones-hittiin ”Jumping Jack Flash” ja
rokkasi vallan peevelisti. ”Paint It Black” -riffi rouheasti pedal steelillä soitettuna
toimi ”Kansas Cityn” introna. ”Dead Horses” meni perinteiseen Russellin tyyliin
countryhölkkänä. Myös Jimmy Reedin ”Baby What You Want Me To Do” suoristui
vaivatta countryksi.
Leon Russell ei juuri pyrkinyt ottamaan kontaktia yleisöönsä. Jokusen kerran hän
hymyili, mutta muutoin show hoitui ilmeettömästi pianon (ja läppärin) takana
istuen. Keikkaa ehti kulua reilu tunti ja vartti ennen kuin kuultiin illan
ensimmäinen spiikki. ”Kansas Cityn” jälkeen Russell nimittäin tokaisi mikrofoniin
”Thank you”. Hän myös riisui aurinkolasinsa ja malttoi kuunnella aplodeja
viidentoista sekunnin ajan. Tältä pohjalta voitaneenkin illan päättänyttä ”Roll
Over Beethovenia” pitää encorena. Sen jälkeen kuultiin illan toinen ja samalla
viimeinen spiikki. ”Thank You”, totesi Russell toistamiseen. Bändi poistui lavalta.
Hiljakseen taputtamisen turhaksi uskonut yleisö oli Savoyn salista poistuessaan
ilmeisen tyytyväistä. Takavuosien pakinoitsijamestari Väinö ”Olli” Nuortevaa
lainaten voidaan ilta tiivistää toteamukseen ”Hyvää, soitti valkopartainen mies,
rokkia”.
MARKO AHO
Linkit: Leon Russell, Savoy-teatteri
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2014
.
|
|
