Blues-Finland.com - Naisten vuoro, Osa 4 - Lisa Mann, Jo Harman, Clare Free

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

18.10.2012 Naisten vuoro -etusivu

Lisa Mann

Naisten vuoro, Osa 4
Feminiinistä tulkintaa kunnioittavassa sarjassamme tarkastellaan tällä kertaa
leidejä Lisa Mann, Jo Harman ja Clare Free.

Oregonin osavaltion Portland tuppaa usein unohtumaan, kun USA:n länsirannikon
bluesia käsitellään. Vireän ja kulturellin kaupungin hahmoista viime vuosina
huomiota ovat saaneet esimerkiksi mainiot yhtyeet The Insomniacs ja Too Slim
& The Taildraggers.

Laulaja, lauluntekijä ja basisti Lisa Mann lukeutuu Portlandin merkittäviin nimiin.
Nainen on niittänyt paikallista mainetta ja kerännyt seudun blues-alan
palkintojakin kahmalokaupalla. Onkin syytä suhtautua asiaan sopivalla
vakavuudella, kun saa kuunneltavakseen Lisan uusimman levyn ”Satisfied”.

Kaukaakaan ei tarvitse levyä pyörittää, kun huomaa, että nyt ovat tekijämiehet
ja -naiset asialla. Soittajien kyvyt tulevat esille, vaikka levy ehkä nojaa hieman
liikaa perusbluesin puoleen. Lisa Mann esittäytyy vahvana laulajana ja
kerrassaan kuunneltavana basistina. Hänen kuusikielinen bassonsa saa
miksauksessa vahvan roolin, ja aiheesta.

Lisan yhtye The Really Good Band soittaa nimensä velvoittamalla tavalla. Jeff
Knudson (kitara), Michael Ballash (rummut) ja Brian Harris (koskettimet) ovat
jatkuvasti ajan tasalla. Levytyksiin kvartettia vahvistamaan kutsuttiin joukko
vierailijoita. Nimekkäin heistä on Mitch Kashmar, joka käy töräyttämässä
huuliharppua biisillä ”Kings of Black Gold”.

Mann säveltää suurimman osan levymateriaalistaan. Ja mikä mukavinta,
parhaimpina ”Satisfied”-levyltä erottuvat raidat ovat hänen käsialaansa. ”Always
Nobody” -kappaleen herkku on mainio stemma- ja vuorottelulaulu Lisan ja Lloyd
Jonesin välillä. ”Have I Told You I Love You Today” on pop-sävytteinen ja ”I Was
Gonna” hauskasti hieman 50-lukulainen. ”Doin' Alright” päättää kiekon
soulahtaviin tunnelmiin; Joe Powersin huuliharppu muistuttaa Stevie Wonderin
tekosia samaisella instrumentilla.

Covereista mukavia ovat singer-songwriter -tyylinen ”Alone” (Allen/Bayer-Sager)
sekä Johnny ”Guitar” Watsonin ”Don't Touch Me”. Jälkimmäiselle Kevin Selfe
kiskaisee levyn makeimman kitarasoolon.

Yllätyksettömyys on Lisa Mannin levyn ”Satisfied” sudenkuoppa. Hyvää
materiaalia ja soittotaitoa piisaa, mutta mitään repäisevää ei orkesterilla ole
esittää. Karismaa ja intensiteettiä sen sijaan on. Tanakkaa ja viihdyttävää
kuultavaa.

Jo Harmanista kuullaan vielä

Kuinka syvälle voi ihminen vajota? Tämä on ensimmäinen mieleen nouseva
ajatus, kun nappaa käteensä Jo Harman and Companyn levyn ”Live at
Hideaway”. Kannessa näemme polviin ulottuviin saappaisiin, rintavarustusta
auliisti esittelevään toppiin ja superlyhyeen minihameeseen tai vastaavaan
roiskeläppään sonnustautuneen blondin. Seksikkään – tai varmasti monen
mielestä absurdin – vaikutelman kruunaa paremmin miestenlehteen sopiva
pyllistely (onneksi sentään kamerasta poispäin).
.

Johanna ”Jo” Harman ei silti ole lähtenyt
pelkästään perseellä levyä myymään. ”Live at
Hideaway” näet pitää sisällään ajoittain varsin
mukavaankin musiikkia. Naisen lahjakkuus on
huomattu hänen kotimaassaan Britanniassa:
kehuja ovat ladelleet niin BBC kuin suosittu
menovinkkijulkaisu Time Out.

Levylle tarttunut keikkasetti on peruja viime
joulukuulta. Jo Harman and Company
konsertoi silloin Lontoon Hideaway-klubilla.
Kansiteksteissä vakuutetaan, ettei
jälkikikkailua ole harjoitettu – Harman ja bändi
kuullaan levyllä mahdollisimman raakana.

Ja se onkin vallan mainio juttu. Joka päivä ei törmää yhtä autenttisen oloiseen
äänitteeseen. Virheitä soitossa ja laulussa kuulee helposti kuka vain, mutta se
ainoastaan lisää esityksen makeaa rosoisuutta. Esimerkiksi raisun avauksen ”
Through the Night” pienet fibat laulupuolella eivät haittaa ollenkaan. Kun Stevie
Watts vielä kurittaa urkuja kuin edesmennyt Jon Lord ikään, on komea startti
valmis.

Pari hetkeä myöhemmin koetaan paljolti samantyyppinen kappale ”Heartstring”
(niin ikään Jo Harmanin ja kitaristi Mike Mayfieldin säveltämä originaali), ja myös
se toimii mainiosti.

Harmanilla on selvästi biisintekijän vikaa, mutta mahtuu kokonaisuudelle
lainojakin. Tunnelmallinen ”Summer Breeze” (aiempia esittäjiä muiden muassa
George Benson & Al Jarreau sekä The Isley Brothers) taittuu hienosti;
pakollinen Janis-veto ”Move Over” sujuu sekin ilman pahempaa kasvojen
menettämistä.

Neljähenkinen bändi soittaa komeasti, ja Jo Harman pitää pintansa show'n
kärkihenkilönä. Ääntä löytyy, tulkintaa ja eläytymistä myös. Wattsin urkukuviot
ovat uhkeat avauskappaleen lisäksi monella muullakin biisillä.

Kauheasta kansitaiteestaan huolimatta Jo Harman and Companyn ”Live at
Hideaway” on erittäin lupaava albumi. Harman joukkoineen lupailee ensimmäisen
studiolevynkin olevan tulossa. Näiden näyttöjen perusteella sitä on mukava
odotella.

Clare Free fiilistelee

Britti Clare Freen uusimmasta albumista ”Dust and Bones” kannattaa ottaa nyt
kaikki irti, sillä hänen katseensa on jo vakaasti tulevaisuudessa. ”Olen elänyt
kreisiä aikaa. Hyviä keikkoja on riittänyt ympäriinsä. Säveltämisintokin on ollut
korkealla, ja seuraavan levyn materiaali on kahta kappaletta vaille valmis”, Clare
ilmoittaa verkkosivuillaan.

Clare, kahden lapsen äiti, teki ennen
uutuuttaan debyyttilevyn ”Be Who You Are”
sekä EP:n ”How It Is”. Ennen soolouraansa
Clare soitteli useissa bändeissä. Työkavereina
nähtiin muiden muassa New Orleansin blues-
mies Larry Garner ja lahjakas britti Matt
Schofield.

Tuotteliaisuudessa löytyy, joten ei ihme, että
Clare Freellä on pyrkimys sooloartistin
hommiin. ”Dust and Bones” koostuu
sataprosenttisesti hänen omasta
tuotannostaan.

Pääroolissa on rokkaava blues. Vahvimmin
polkevat nimibiisi ”Dust and Bones” sekä

lähimmäisten selviytymistarinoita juhlistava ”Small Miracles”. ”Scars”-kappaleen
taas voisi luokitella riffivetoiseksi blues-rockiksi vaikka Teksasin sankareiden
tyyliin. ”My Last Day” puolestaan vastaa albumin funkaavimmasta osuudesta.

Clare Free on bändinsä laulaja ja soolokitaristi. Taustatuen takaavat Dave Evans
(basso), Matt Allen (rytmikitara) ja Pete Hedley (rummut). Clarella ei ole hirveästi
lauluääntä, mutta toisaalta hänen sympaattisen arat suorituksensa tuovat
ilmeisen omakohtaisiin sanoituksiin lisää aitoa haavoittuvuutta. Soolokitaristina
hän luottaa hillittyyn ja yksinkertaiseen tyyliin.

”Dust and Bones” -albumi on sitä sorttia, joka vaatii kunnollista kuuntelemista.
Taustamusana sillä on melko vähän tekoa. Clare Freen ja hänen yhtyeensä
vahvuus on tunnelmien luomisessa ja aidolla tunteella esiintymisessä.

PASI TUOMINEN

Lisa Mann: Satisfied. Omakustanne, 2012

Jo Harman and Company: Live at Hideaway. Chief Recordings, 2011

Clare Free: Dust and Bones. Funky Mama Records, 2012

Etusivu: Naisten vuoro

.

Jaa juttu profiilissasi: |