Blues-Finland.com - Los Lobos - Helsingin juhlaviikot, Huvila

KONSERTTIARVIO

20.8.2014

Cesar Rosas

Susilauma Helsingin illassa
Los Lobos viihdytti Helsingin juhlaviikkojen loppuunmyydyssä konsertissa.
Huvila-teltan yleisö sai tehdä tuttavuutta yhtyeen tavallista kompaktimman ja
rokkaavamman kokoonpanon kanssa.

Los Angelesin kovamaineisesta itäosasta kotoisin oleva Los Lobos –
alkuperäiseltä nimeltään Los Lobos del Este (de Los Angeles) eli itäisen Los
Angelesin sudet – saavutti äskettäin kunnioitettavan neljänkymmenen vuoden
iän. Sudet ovat tunnetusti laumauskollisia, eikä tämäkään kokoonpano ole
vuosikymmenten saatossa isommalti muuttunut. David Hidalgo, Louie Perez,
Cesar Rosas ja Conrad Lozano saivat 80-luvun puolivälissä ydinryhmäänsä
saksofonisti-kosketinsoittaja Steve Berlinin. Sittemmin bändissä on vaikuttanut
jokunenkin täydennysrumpali. Muutaman viime vuoden ajan rumpujakkaralla on
päivystänyt Enrique Gonzalez.

Los Lobos aloitti taipaleensa perinteisillä meksikolaissävelmillä. Musiikki on
matkan varrella tekeytynyt melko lailla. Vanhat vaikutteet eivät kuitenkaan ole
unohtuneet uusien tieltä. Ne ovat ikään kuin vähän taaempana varastossa,
mutta koko ajan näkyvillä ja helposti löydettävissä. Cumbiat ja muut täkäläisittäin
eksoottisemmat sävyt muodostavat edelleen bändin ohjelmiston rungon.

Rockabillysta, countrysta ja bluesista omaksutut vaikutteet saivat 80-luvun
alkupuolella Los Lobosin musiikissa runsaasti jalansijaa. Bändi alkoi saavuttaa
myös laajempaa suosiota osuttuaan samaan lokeroon, niin ikään Kaliforniasta
ponnistaneiden The Blastersin (jonka riveissä Steve Berlin myös soitti) ja The
Beat Farmersin (jonka ensilevyn Berlin tuotti) kanssa.

Vuosikymmenen puolivälin molemmin puolin ilmestyneet älppärit ”How Will The
Wolf Survive” ja ”By The Light Of The Moon” saivat hyvän vastaanoton ja hilasivat
aiemmin lähinnä Kalifornian espanjankielisen kansanosan tuntemaa susilaumaa
suuremman yleisön tietoisuuteen. Lopullinen läpimurto tapahtui vuonna 1987
ilmestyneen ”La Bamba” -elokuvan myötä.

Yhdeksänkymmentäluvulla Los Lobosin musiikki alkoi luisua kokeilevampaan
suuntaan. Bändin diskografiaan perehtyessä on helppo huomata, ettei
käymättömiäkään korpimaita ole musiikin ihmemaassa arasteltu, vaan bändi on
rohkeasti kulkenut vähän joka puolella ja tasaisin väliajoin palannut kotiin
julkaisemalla espanjankielisen levyn. Nykyisin Los Lobosin keikoilla matkataankin
luontevasti kovakätisestä bluesista ja rankasta rockista countryn, folkin ja
popimman ilmaisun kautta kaiken perustana oleville meksikolaisjuurille ja
takaisin. Linjaksi muodostunut linjattomuus tekee kokonaisuudesta
mielenkiintoisen erityisesti siksi, että soittajilta löytyy kylliksi näkemystä ja taitoa
ohjelmiston eri osa-alueille.

Telttailijat näkivät Helsingissä susia

Lauantaina 16. elokuuta Los Lobos asteli Helsingin juhlaviikkojen loppuunmyydyn
Huvila-teltan lavalle yllättäen odotettua pienemmällä miehityksellä; pari sutta oli
ajautunut laumasta erilleen. Louie Pereziä ei näkynyt lain, ja Condar Lozanonkin
tilalla bassotteli huomattavasti nuorempi herra – kuulemma David Hidalgon poika
Vincent Hidalgo. Miehistön vajausta tai muutosta ei välispiikeissä millään lailla
sivuttu. Ehkä homma haluttiin vain hoitaa saatavissa olevan kokoonpanon turvin;
hyvinhän se toimi noinkin.

Nuorempi Hidalgo oli omaksunut soitettavan materiaalin siinä määrin sujuvasti,
että bassottelu hoitui pitkälti Lozanon askelmerkkien mukaan. Luonnollisesti
Enrique Gonzalezkin pystyi hoitamaan rumpuvelvollisuudet ihan omin päin. Hän
viljeli myös Perezin suosimia, yllättäen sivaltavia aksentteja komppien sekaan.
Perezin tunnistettavaa, jäykähkösti kolistelevaa rummutusta tai kitaravallia
tukevoittavaa sähkistä tärkeämpi elementti olisi kokonaisuuden kannalta ollut
hänen soittamansa kahdeksankielinen jarana. Pientä akustista kitaraa jäi hieman
kaipaamaan. Se tuo merkittävän rytmisen lisän etenkin meksikolaiseen
materiaaliin. Nyt soundimaailma nojasi kautta koko keikan kovaäänisiin
sähkökitaroihin. Eihän niissäkään mitään vikaa ole – etenkin kun ne olivat sen
verran kovalla, että niihin saattoi nojata.
.

Keikan aluksi ”Neighborhood” ja ”Shakin' Shakin' Shakes” tuhraantuivat
harmillisesti soundien hakemiseen. Laulua ei oikein saatu kuuluville, ja kitarat
jättivät Berlinin soiton jalkoihinsa. Ritchie Valensin ohjelmistosta poimittu
chicanorokki ”Come On Let's Go” soi jo tasapainoisemmin ja kepeämmin. Kun
paletti oli kutakuinkin balanssissa, ”Chuko's Cumbia” nakkasi meiningin reippaasti
Meksikon puolelle rajaa, ja niin sitä mentiin!

David Hidalgo on Los Lobosin keikoilla yleensä se näkyvämpi etumies, ja Cesar
Rosas viihtyy lähinnä askeleen taaempana omalla laidallaan. Hän astuu toki
tarvittaessa esiin, mutta tekemättä silloinkaan itsestään numeroa. Eräs bändin
valtteja on Hidalgon monipuolinen ja heittäytyvä musikaalisuus. Hän soittaa
erilaisten kitaroiden lisäksi ainakin haitaria, viulua, rumpuja ja lyömäsoittimia.
Huvilassa Hidalgo ei kuitenkaan näyttänyt olevan aivan parhaassa terässään,
eikä niin kovin innoissaankaan. Soitto kuitenkin soi monin paikoin pätevästi,
joskin melko rutiinimaisesti.

Näytti siltä, että Hidalgo oli nakannut avaimet Rosasille. Rosas sai päättää, mihin
mennään. Itse hän istui kyydissä. Hymyssä suin Rosas opastikin orkesteria
tunnelmasta toiseen. Voimalla tulkitun Jimmy McCracklin -kappaeleen (Georgia
Slop) jälkeen kuultiin messevä bluesjami. Sen rakennusaineista tuttuja olivat
ainakin ”Daddy Was A Rolling Stone”, Lobosin oma ”I Can't Understand” ja
Elmore Jamesin ”One Way Out” (josta The Allman Brothers Band teki tunnetun
version 70-luvulla). Yleisötoive ”Matter Of Time” toteutettiin, ja sen jälkeen ”Yo
Canto” toi iltaan taas meksikolaista näkökulmaa.

”Kiko And The Lavender Moon” on kerrassaan hieno kappale. Höyryurkujen
väkisin paikalleen ujuttamat äänet luovat lauluun sopivasti vinksahtaneen ja
aavemaisen tunnelman. Vellovan pohjan päälle haitarin ja kitaran yhteisriffit sekä
tarinaa kuljettava kaksiääninen laulu viimeistelevät kokonaisuuden. Huvila-
keikalla Steve Berlinin uruissa oli harmillisesti jotain vikaa, joten laulusta osa meni
niiden kanssa sähläilyyn. Ilmeisesti Hidalgokin häiriintyi vieressään
tapahtuneesta sormioremontista sen verran, että haitarisoolo jäi lähinnä
viitteelliseksi.

David Hidalgo ja Steve Berlin © Pasi Rytkönen

Onneksi haitaria kuultiin enemmänkin. Kun Hidalgolla oli vetopeli valmiiksi sylissä,
bändin oli luontevaa heittäytyä kotvaseksi tex-mexin pariin. Flaco Jimenezin
bravuureina tutut ”Ay Te Dejo En San Antonio” ja ”Volver Volver” tekivät seuraa
”Los Ojos De Panchan” remellyspolkalle. Oli mukavaa kuunnella, kun alkujaankin
hauskanpitoon suunnattua musiikkia soitettiin vapautuneen fiilislähtöisesti, eikä
tiukasti soittotekniikkaan tuijottaen.

Illan loppuhuipennus hoidettiin jälleen kahden kitaran järjestelmällä. Aina ja
kaikissa oloissa toimiva ”I Got Loaded” ei pettänyt tälläkään kertaa, bluesintrolla
startannut ”Don't Worry Baby” pisti lisää vauhtia ja ”Mas Y Mas” nosti tunnelman
teltan kattoon. Illan päätteeksi kuultiin vielä monien odottama ”La Bamba”. Sen
jälkeen oli turha enää taputtaa ja tömistää, koska huvilupa oli päättynyt. Kyllä
me silti taputimme ja tömistimmekin hieman.

Fiilistä väännetään rautalangasta

Los Lobos on esimerkillään innostanut melkoisen liudan samanhenkisiä seuraajia
chicano rockin saralle. Pikaisesti levyhyllyyn vilkaisemalla mieleen nousevat
ainakin The Blazers, Los Fabulocos ja Los Lonely Boys. Runsaasti on myös
Huvila-teltan illan avannut Esa Pulliainen saanut täkäläisittäin opetuslapsia.
Hänen innoittamanaan tekivät kaiutetut sähkökitarat taannoin rynnäkkömäisen
paluun suomalaiseen tanssi- ja iskelmämusiikkimaailmaan. Moni valantehnyt
iskelmänvihaajakin löysi itsensä yllättäen tanssibändin riveistä.

Matkijat saavat matkia ja seuraajat seurata, mutta Esa Pulliainen on tullut
tunnetuksi vähäeleisen ilmaisun mestarina. Edelleenkään hän ei linjastaan tingi.
Soitto sävyttyy koko ajan pienillä jutuilla, ja lavashow noudattelee samaa linjaa.
C-Combon nokkamiehen lavaliikehdintä on siinä määrin vähäeleistä, että se jää
helposti huomaamatta. Esimerkiksi elvismäinen, tosin tahallisen kankea, lanteen
kiepautus sopivassa kohdassa tuo samalla tavoin hauskan lisän esitykseen kuin
puolihuomaamaton vibrakammen heilautus tai volumepotentiometrin liu'utus.

Kai Pulliaisen ja Toni Liimatan muodostaman komppiryhmän kanssa Pulliainen
tarjosi illalle klassikkoaloituksen. Peräkkäin tulleet ”Johnny Guitar”, ”Apache” ja
”Albatross” kielivät siitä, että nyt ollaan perusasioiden äärellä. Yllättävänä lisänä
kolmikon mukana säkytti rumpukone. Sekään ei tainnut ihan markkinoiden
viimeisintä mallia olla, joten musiikin vintagearvo säilyi.

C-Combon viimevuotiselta pitkäsoitolta kuultiin muutama kappale, muun muassa
vaivihkaisen mukaansatempaavasti rokkaava ”Move It”. Tämän jälkeen remmiin
astui Mr Breathless, mies jolla Pulliaisen mukaan on rahaa, ulkonäköä ja
lauluääntä. Mr Breathless pisti homman kerrasta rokiksi.

”Baby I Don't Care” ja ”Wiggle On Out” starttasivat osuuden, jonka taustalla
tuttuun tyyliin kajasteli väkevänä Jerry Lee Lewisin hahmo. Välillä laulukieli
vaihdettiin lennosta suomeksi, mutta meno pysyi rockabillyn ja countryn
maailmassa. Kotimaankielisinä vetoina kuultiin ainakin Jerry Lee -käännös ”Hölmö
tuollainen”, Chuck Berryn laulukirjasta suomennettu ”Hän kuudentoista on” ja
J. Karjalaisen aikoinaan Kari Tapiolle kirjoittama ”Extrapallo”.

Pianistina parasta a-ryhmää oleva Mr Breathless on myös laulajana varsin
uskottava. Rokkaamisen ohella hänellä riittää persoonaa verkkaisempien
countryjenkin tulkitsemiseen. Rokkisetin aluksi Stratocasterin Telecasteriin
vaihtanut Pulliainen kantoi puolikkaan soolovastuun. Soitto soi kaikin puolin
mehevästi. Keikan loppupuolen ilonaiheista päällimmäisenä mieleen jäivät
yllättävä Hurriganes-laina ”My Sweet Lily” sekä setin päättänyt rivakka ”High
School Hop”.

Mainio telttaretki

Telttailuillan esiintyjät osoittautuivat toisiaan täydentävän eriparisiksi, ja kaikki
sujui mallikkaasti. Pulliaisen ryhmä avasi illan tyylillä, Mr Breathless lisäsi pökköä
pesään ja Los Lobos hoiti tottunein ottein homman himaan.

Los Angelesin susien kokoonpano oli miehitykseltään vajaa ja solisteista toinen
jotenkin vastentahtoisen vaisu, mutta kyllä bändi on niin kova, etteivät tuollaiset
seikat asiaa muuksi muuta. Myönnän odottaneeni bändiltä hieman laajempaa
instrumentaatiota ja sitä kautta vaihtelevampaa äänimaisemaa, mutta en voi
sanoa pettyneeni tähän roudausystävällisempään ja rokkaavampaan
versioonkaan. Kenties bändin kokoonpanosotkuihin tulee joskus jossain
yhteydessä selvyys, ehkä ei. Toivottavasti kaikki asianomaiset voivat hyvin.

Ainoa pettymys oli illan lopahtaminen huviluvan loppumiseen. Olihan Los Lobos
siihen mennessä jo puolitoista tuntia soittanut, mutta olisi orkesteria vielä
ainakin toisen mokoman kuunnellut.

MARKO AHO

Kuvat © Pasi Rytkönen

Linkit: Los Lobos, Helsingin juhlaviikot

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA