| |
|
|
| |
|
|
31.5.2016
|
Pedro ja M.A. Kuva: Marko Aho
|
Nummisen meining
Koulupojasta asti intomielisesti jazzia harrastanut M.A. Numminen pääsee
vihdoin esittelemään sanoin ja kuvin tallentamaansa musiikinlajin historiaa.
"Kysyin Milt Jacksonilta kohteliaasti, että eikö olekin hienoa soittaa
tällaisessa hienossa orkesterissa kuin Modern Jazz Quartet. Jackson
vastasi, että ei oikeastaan. Mieluummin hän soittaisi bluesia."
M. A. Nummisen kirja ”Jazzin meining” jatkaa Aviador Kustannuksen
laatujulkaisujen sarjaa, johon on aiemmin saatu muun muassa Johnny Winterin
ja Django Reinhardtin elämäkerrat. Numminen kävi julkaisun tiimoilta Tampereen
Vastavirtaklubilla musisoimassa ja tarinoimassa.
Kirjasta paistaa läpi M. A. Nummisen intomielinen heittäytyminen jazzin
maailmaan. Hän on itsekin ollut vuosikymmeniä jazzin meiningissä. Suurimman
huomion kirjassa varastavat luonnollisesti Nummisen nuoruudessaan ottamat ja
vasta nyt ensi kertaa julkaistavat kuvat kuuluisista konserttivieraista.
- Tämän kirjan synty on se, että 2013 Helsingissä perustettiin ja esitettiin
ensimmäistä kertaa We Jazz -festivaali. Sen johtaja Matti Nives oli koonnut
Kluuvin galleriaan kohtalaisen ison näyttelyn jazzmuusikoiden kuvia. Hän kutsui
myös minut sitä katsomaan, Numminen kertaa.
- Siinä yhteydessä tulin maininneeksi, että olen opiskelijanuorukaisena
Kulttuuritalon konserteissa ottanut maailmankuuluista jazzmuusikoista kuvia,
joita ei ole koskaan julkaistu. Nives oli sitä mieltä, että pidetään niistä ensi
vuonna näyttely. Ehti kulua vuosi, ja oli festivaalin aika. Taas oli kiire kummallakin,
eikä mitään tapahtunut. Sitten tuli viime syksy, ja Nives keksi, että josko sittenkin
tehtäisiin kirja jazzvalokuvistani. Suostuin. We Jazz hankki Vesa Tompurin
Aviador-kustantamon julkaisijaksi.
Kuvista monet ovat todella onnistuneita; jos nyt eivät teknisesti, niin taiteellisesti
ainakin. Niissä on fiilinkiä ja “meiningiä”. Numminen kertoo olleensa lainakaluston
kanssa operoidessaan liikkeellä taiteilijana.
- Yleensä kaikki lehdistön edustajat ottivat kuvan vain orkesterin johtajasta tai
tunnetusta solistista. Seuraavan päivän lehdessä oli sitten se. Minä kuvittelin
olevani taidevalokuvaaja. Koulukaverini Olavi Virtanen oli perustanut Somerolle
valokuvaamon ja lainasi minulle kameraa. Siinä oli todella pitkä putki. Hän oli
tehnyt kameraan myös kiväärintukkia muistuttavan telineen, jolla oli helpompi
tähtäillä. Lankalaukaisin oli ikään kuin liipaisimena. Se oli niin ihmeellinen
rakennelma, että kaikki luulivat minun olevan huippuammattilainen – vaikkakin
nuoren näköinen. Ilmeisesti myös muusikot luulivat minua ammattikuvaajaksi,
koska kukaan muu ei voinut, eikä saanutkaan ottaa lavalta kuvia.
- Syy siihen, miksi kuvat julkaistiin vasta nyt, on yksinkertainen. Ne tavallaan
unohtuivat. Kaksikymmentä vuotta sitten Suomen valokuvataiteen museo oli
kiinnostunut, kun kerroin ottaneeni tällaisia valokuvia. Silloinkin tulivat muut
kiireet väliin. Nämä kuvat ovat kovan työstön tulosta. Ne on ensin pitänyt teettää
tarpeeksi isoiksi ja sitten vielä taiteellisuuden vuoksi niitä on muokattu. Osa
kuvista on röntgenkäsitelty. Toisin sanoen niiden negatiivifilmi ja paperikuvat on
kehitetty röntgenkehitteessä. Joissakin kuvissa on röntgenin lisäksi käytetty
solarisaatiomenetelmää. Siinä pimiöön pannaan sekunniksi valot päälle ja sitten
pois. Täten saadaan graafinen, hyvin taiteellinen vaikutelma. Kirjan kannessakin
on yksi näistä grafiikkakuvistani. Somerolla jazzjameista otetun kuvan kehitin
mahdollisimman graafiseksi. Siitä on olemassa myös toinen vielä merkillisempi
versio. Vaimoni, joka on taidemaalari, oli kuitenkin sitä mieltä, että olisi hyvä, jos
ihmiset sentään erottuisivat.
Kuvailua sanoin
Konserttikuvien ohessa kirjasta löytyvät lyhyet sanalliset selvitykset jokaisesta
tapahtumasta. Näistä erillään Numminen kertoo myös omasta historiastaan ja
jazzista yleensäkin. Hänen tarinointinsa on sujuvaa ja mukavaa luettavaa.
Esimerkiksi svengin määritelmä tulee hyvin kansantajuisesti selitetyksi. Myös
Unto Mononen sävellettyine jazz-sooloineen tuo hauskan sivujuonteen.
- Aivan viime tingassa, lienee ollut lokakuun loppua, tuli lisätoivomus, että
voisinko myös kirjoittaa omasta suhteestani jazziin ja omasta jazzhistoriastani.
Noh, minulla oli koko syksy täynnä keikkoja, mutta lupauduin. Nämä tekstit onkin
pääosin kirjoitettu junissa, lentokoneissa ja hotelleissa. Joululoman aikana niitä
sitten hieman kotona hioin. Myös julkaistavien kuvien määrää supistettiin, jotta
ne olisivat tasapainossa tekstin kanssa. Sadasta parhaasta valokuvasta valittiin
noin kuusikymmentä lopulliseen teokseen.
- Jonkin verran on mukana materiaalia, jota en joutunut kirjoittamaan. Esimerkiksi
Count Basien ja John Coltranen konserteista löytyy riittävän hyvät kuvailut jo
vuonna 1999 ilmestyneestä 500-sivuisesta kulttuuriromaanistani ”Helsinkiin”. Se
käsittelee kuusikymmenluvun alun kulttuurivallankumousta ja avantgardea.
Kirjassa alter egoni Juho Niitty käy muun muassa jazzkonserteissa. Ihme kyllä
hän osuu hyvin pitkälti samoihin konsertteihin, joissa minä itsekin kävin.
Kuusikymmenluvun alusta, johon nämä molemmat kirjat painottuvat, ei ole
juurikaan kirjoitettu. Kukaan ei tunnu tietävän tuon aikaisesta suuresta
mielenmuutoksesta ja avantgardismista. Se kuitenkin tapahtui ja on vaikuttanut
erittäin paljon myöhempien vuosikymmenien taiteeseen. Kuusikymmenluvun
loppupuolesta, jolloin kukoistivat seksuaalivallankumous, underground, poliittinen
taistelu ja muu sellainen, sitten taas riittää kyllä tarinaa.
Jonkin aikaa Numminen toimi yleistaidearvostelijana Ylioppilaslehdessä. Kirjasta
löytyy pari tuon ajan haastattelua. Thelonious Monk on aina ollut tunnettu
omituisuudestaan, sen huomasi Numminenkin.
- Uuden Suomen Åke Granholm pääsi itseoikeutetusti ensimmäisenä
haastattelemaan kaikki ulkomaan vieraat. Vasta hänen jälkeensä oli meidän
muiden vuoro. Monkin hän onnistui kysymyksillään suututtamaan. Kukaan muu ei
tohtinut vihaista Monkia häiritä, joten minä menin. Esitin kysymykseni hyvin
kohteliaasti teititellen. Monk vastaili aivan päin honkia. Tämän tapahtuman
jälkeen Granholm muuten haukkui Monkin joka kerta, kun tämä maassamme
vieraili.
|
Blues-Finland.comin kanssa yhteistyössä
Wentus Fest Blues & Rock Saariblues Savonsolmu Beach & Blues Ruukki Roots
|
- Toinen arkistoista kaivamani haastattelu on Modern Jazz Quartetin keikalta.
Kaikki muut journalistit halusivat haastatella orkesterin johtohahmo John
Lewisia. Hän oli ylikansoitettu, joten minä päätin kääntyä Milt Jacksonin
puoleen. Kysyin kohteliaasti, että eikö olekin hienoa soittaa tällaisessa hienossa
orkesterissa kuin Modern Jazz Quartet. Jackson vastasi, että ei oikeastaan.
Mieluummin hän soittaisi bluesia. Hän piti Modern Jazz Quartetia ainoastaan
rahantekokoneena, jolla pystyi vaurastumaan.
Puolivuosisataa jazzailua
Kirjan ilmestyminen toimi myös lähtölaukauksena Nummisen taiteilijajuhlille. Tänä
vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta hänen ensimmäisestä levystään. ”M.A.
Numminen laulaa” -ep:n julkaisi Nummisen yhdessä ystävänsä Pekka Gronowin
kanssa perustama levy-yhtiö Eteenpäin!. Se ehti vaihtoehtoisuuden asialle jopa
muutamaa kuukautta aiemmin kuin sittemmin pioneeriasemaan noussut Love
Records. Tulevana syksynä Svart Records juhlistaa merkkipaalua julkaisemalla
koko Eteenpäin! -katalogin uudelleen. Samaan ajankohtaan Numminen kertoo
kaavaillun myös juhlakonserttia.
- Aloin harrastaa jazzia jo koulupoikana. Kirjan takakannessa on kuva radiosta,
jonka rakensin kuullakseni paremmin Voice Of American lyhytaaltolähetyksiä.
Laulajan urani starttasi opiskeluaikainen melujazzbändi Nalle Puh Big Band.
Asiat kehittyivät siihen pisteeseen, että keväällä 1966 perustimme oman levy-
yhtiön, koska tuotantoani ei mikään kunnollinen levy-yhtiö halunnut julkaista.
Toisella ep:llä, saman vuoden syksyllä ilmestyneellä ”M.A. Numminen laulaa
jälleen” on mukana ”Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa”. Siinä haitaria
soittaa Jani Uhlenius. Huomasin hänen olevan täysin poikkeuksellisen
haitarinsoittajan ja pianistin. Siitä alkoi meidän jo 50 vuotta jatkunut
yhteistyömme.
Meiningiä livenä
Juttutuokio päättyi, kun Nummisen oli aika nousta lavalle Pedro Hietasen kanssa.
Kaksikon esityksessä rutiini ja ammattimaisuus löivät jälleen kerran kättä hyvän
fiiliksen kanssa. Mitä nyt omia aikojaan särisemään äitynyt monitorikaiutin
meinasi keikan alkupuolella häiritä meiningiä.
|
|
|
| |
Nykyisin vallalla olevan klikkikalastelukäytännön mukaisesti tämä juttu olisi
pitänyt otsikoida ”Huippumuusikolle isyyssyyte kesken keikan, katso kuvat”.
Keikan alkupuolella yksi muustakin kuin jazzista meiningissä ollut nuori herra
nimittäin huusi Pedrolle olevansa tämän kaima. Nimeämisen taustalla oli hänen
äitinsä ihastuminen viiksekkääseen haitarimieheen. Pedron kysyttyä pojan isän
henkilöllisyyttä ja kuultua tämän olevan tuntematon, alkoi setin loppuun jatkunut
sanailu. Numminen huomautti pojan syntyneen aikana, jolloin Pedro ei ollut vielä
absolutisti. Spontaani tapahtuma ja siitä alkanut tarinan kuljetus osoittivat
parivaljakon nopeuden reagoida yllättäviinkin tilanteisiin.
Ei keikan anti pelkän nokkelan sanailun asteelle jäänyt. Pedro osoitti hoitavansa
niin haitarilla kuin pianolla vähintäänkin parin miehen hommat. Eläväinen
bassokäsi väritti kappaleita ja teki niihin yllättäviä mutkia. Melodiapuolella ei
sinistä väriä säästelty, vaan sooloissa suunnattiin musiikkityylistä riippumatta
lähes poikkeuksetta bluesimpiin maisemiin – ainakin pistäytymään.
Haitarikappaleissa Numminen soitti tuttuun tyyliin kitarabanjoa. Pianoa hän
säesti soittamalla sudeilla puhelinluetteloa. Molemmin soittimin aikaan saamansa
räpse saattoi olla vähäeleistä, mutta se svengasi.
Laulajana Numminen veteli tutuksi tulleella skaalallaan suhaten. Pedro sai kantaa
myös laulajana bluesvastuun. Hän vetäisi ”Didi-Wa-Didin” niin rehvakkaasti, että
joutui sen päälle pyytämään lasillisen vettä. Huikka tuli tarpeeseen, koska
seuraavaksi starttasi ”Kangastusta”. Siinä Pedrolla on varsin itämainen scat-
lauluosuus.
M.A. ja Pedro tarjosivat innostuneelle ja täydelle Vastavirtaklubille noin tunnin
mittaisen keikan, jonka loppupuolella kuultiin myös vauhdikas
puhelinluettelosoolo. Kansainvälisyyttäkään ei unohdettu. Pakkoruotsia iltaan
tarjosi Samu Sirkalta lainattu “Ser du stjärnan i det blå”. Kappaleen jälkeen
yleisölle mainostettiin, miten Numminen kan tala svenska ja Pedro kan spela
svenska. “Olen nähnyt Helga-neidin kylvyssä” tulkittiin puolestaan osin saksaksi.
Englantia kuultiin, kun vinhasti aplodeerannut yleisö sai suostuteltua duon
soittamaan ylimääräisen numeron. ”Route 66” vei alkuperäiskielisyydestään
huolimatta kuulijat uusiin maisemiin. Se nimittäin kulki Beethovenin ”Oodi ilolle” -
sävelellä.
Nummisen vetäydyttyä ansaitun gin tonicin ääreen signeeraamaan kirjoja, lavalla
sukelsi hieman hurjempaan jazzin meiningiin Hot Heros. Saksofonisti Sami
Sippola, basisti Ville Rauhala ja rumpali Janne Tuomi heittäytyivät
pidäkkeettömästi jazzin vietäväksi. Vertailukohtana heti hurjaksi äityneelle
improvisaatiolle oli hauska muistella Nummisen tarinointia ajastaan Unto
Monosen bändissä.
- Unto ei ollut oikein jazzmiehiä. Bändiin kuului Unton ja hänen laulusolistina
toimineen vaimonsa lisäksi haitaristi, jolla oli auto, ja me kolme koulupoikaa.
Vaikka olimmekin Unton halpatyövoimaa, niin hän antoi neljän setin tanssikeikalla
meidän soittaa kaksi jazzkappaletta. Sen verran hän salli meille. Nuo kappaleet
saattoivat olla mitä tahansa, mitä nyt sillä hetkellä mieleen sattui juolahtamaan.
Satunnaisesti Unto päätti, että hän soittaa myös jazzsoolon. Se oli aina sama.
Hän oli säveltänyt itselleen yhden jazzsoolon, jonka hän soitti kappaleesta
riippumatta. Miten tahansa soinnut olivatkin ja mikä tahansa oli kappaleen
rakenne, niin aina tuli sama soolo.
Epäilemättä siitäkään ei ole jazzin meiningiä puuttunut.
MARKO AHO, teksti ja kuvat
Linkki: Jazzin meining @ Aviador
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2016
.
|
|
