Blues-Finland.com - Matkamusat, Osa 1/3

8.7.2015

Matkamusat
eli kesänovelli levyarvioilla höystettynä, osa 1/3 Teksti: Marko Aho

Reppu takapenkille, stereot päälle ja nokka kohti Keski-Suomea. Muuta
liikennettä ei nimeksikään. Raikuva rokki nostattaa tunnelmaa. Valheellinen
vapauden tunne valtaa väkisinkin mieleni, joka on valoisa kuin tämä kesäkuinen
ilta.

Enpä arvannut aamulla herätessäni olevani nyt matkalla kummitusjahtiin. Niin
kuitenkin kävi. Aiemmin päivällä huomasin kaupungilla, että vanha koulutoverini
Karl Johan Swampsoppa kävelee vastaan. Hän ei varsinaisesti ole kaikkein
mieluisinta juttuseuraa. Koetinkin pujahtaa piiloon tuota vanhaa kerskailijaa. En
onnistunut. Karl Johan tuli perässäni naisten alusvaateliikkeeseen ja ehdotti
siirtymistä viereiseen kahvilaan. Siellä meitä tuijotettaisiin ehkä vähemmän.

Kupposten äärellä Karl Johan kertoi leuhkivaan tyyliin ostaneensa kartanon Keski-
Suomesta. Kiinteistö oli ollut kaupan niin huokealla, että hän oli lyönyt diilin kiinni
pelkän valokuvan perusteella. Entinen omistaja vakuutti talon olevan kalustettu
ja kunnossa. Syy pikaiseen myynti-intoon oli hänen huonontunut terveytensä ja
se, että talossa kummittelee. Nyt Karl Johanin tarvitsisi enää löytää joku joutilas,
mutta luotettava henkilö suorittamaan viimeinen tsekkaus paikan päällä. Mikäli
talo todella on olemassa muuallakin kuin valokuvassa, kauppa sinetöidään
lopullisesti.

Kahvikuppien tyhjennyttyä olimme sopineet, että Karl Johan maksaa nimellisen
kulukorvauksen ja minä lähden käymään hänen tiluksillaan. Samalla saisin
kuulemma pelottaa mahdollisen kummituksenkin tiehensä.

Kotona pakkasin pikaisesti reppuni ja nappasin luvattoman paljon pituutta
kasvaneesta arvostelupinosta muutaman levyn matkamusiikiksi.

Rokin raskauttama kaasujalka

Ensimmäiseksi autostereoihin osui Reboundin ”Tigers & Ravens” - levyllinen
kesäiltaan sopivaa matkantekomusiikkia. Tasokasta omaa materiaalia kirjoittava
(silti levynsä Elvis-lainalla avaava) nelikko poimii rockabillypohjaiseen meininkiinsä
surutta lisäsävyjä monelta suunnalta. Vaikutteita käytetään taiten ja pelkästään
jo kontrabasson sointi pitää billyn monine etuliitteineen koko ajan lähettyvillä.
Piiseihin mahtuu kiitettävällä tavalla ideaa, koukkuja ja vaihtelevuutta.

Vuonna 2009 perustetun Reboundin nokkamies on pääasiallisena
piisinikkarinakin toimiva laulaja-kitaristi Repa Nurmi. Hänen lisäkseen bändissä
musisoivat kitaristi Artturi Ranta-aho, basisti Mika Railo ja rumpali Tommy Rolex.

Avauksena kuultavassa ”Tiger Manissa” ei tietenkään ole mitään vikaa. ”See See
Riderin” mieleen tuovalla introlla starttaava menopala tulkitaan varsin jämäkästi
ja voimalla. Bändiltä olisi kuitenkin löytynyt keulapaikalle oivallista ja
mielenkiintoista omaakin materiaalia. Esimerkiksi heti toisena tuleva ”Just Like
You Are”. Se lähentelee tyyliltään kuusikymmenlukuisesti popahtavaa rock-
ilmaisua.

Miedolla ska-kompilla kulkeva ja videonakin julkaistu ”Love Impossible” sisältää
selkeitä Agents/Chris Isaak -sävyjä. Muusta materiaalista ”Stars & Satellites”
erottuu verkkai¬suudella ja makoisilla uruilla. ”You Make Me Feel So Good” kulkee
mainiolla laukkakompilla ja ”Hornhill Top” sovittaa Neil Youngia samaan
kimppakyytiin Rolling Stonesin kanssa.

Rehellistä rokkiakin levyltä toki löytyy.
Rivakammasta osastosta ei myöskään ole
hankala löytää yhtymäkohtia Repan
menneisyyteen Melrosen basistina. Esimerkiksi
”Ride Me”, ”Brunette & Blonde” ja levyn
päättävä ”Ravens” ovat selkeitä tuon
meiningin sukulaisia. Tykkipiisejä kaikki tyynni
ja kulkevat vallan penteleesti...

Kesken levyarvion suunnittelun huomaan
tyhjällä tiellä ison tikkarin kanssa viittoilevan
poliisin. Pysähdyttyäni kuulen myös autoni
kulkeneen vallan penteleesti. Pelkään reissun
tyssäävän heti alkuunsa. Selitän
konstaapelille, että vasiten en
liikennesääntöjä rikkonut. Yleensä olen

hyvinkin säntillinen kuski. Kyseessä täytyy olla tyystin tahaton rokkimusiikista
innostuminen. Empiiristen tutkimusten mukaan rehvakas rytmimusiikki saattaa
nimittäin raskauttaa, jopa tämmöistä kepeään sporttisandaaliin verhottua,
kaasujalkaa melkoisesti.

Poliisi näyttää vähintäänkin epäilevältä ja utelee, että mikäs se niin kovaa rokkia
oikein on. Ohikiitävän sekunnin meinaan vastata, että Turo's Hevi Geen versio
Fogertyn "Molinasta". Päätän onneksi pitäytyä totuudessa. Heilautan Reboundin
levyn kantta ikkunasta. Poliisi tutkii sitä hetken ja innostuu.

- Jaa-a, minun pitää luonnollisesti tutustua todistusaineistoon. Meidän piiskan
plaupunktiin on kuitenkin jäänyt levy sisälle. Josko minä tulisin sinun autoosi
istumaan hetkeksi ja kuuntelemaan?

Enhän minä tohdi virkavaltaa kieltääkään. Istumme siis vierekkäin autossani
hämärtyvän maantien penkereellä, ja Rebound raikaa kovaäänisistä. Muutaman
kappaleen kuunneltuamme tosielämän rokkipoliisi huomaa jo neljättä kertaa
piippaavan puhelimensa. Hän vastaa, kuuntelee tovin ja kuulee kaikkien kolmen
ohitsemme hänen huomaamattaan ajaneen auton menneen lujempaa kuin minä.
Konstaapeli rykäisee ja alkaa tehdä lähtöä aprikoivaan tyyliin.

- Kappas juu... Kyllästyin tuon vieläkin nuoremman konstaapelin höpötykseen ja
määräsin hänet tutkamieheksi. Hän on tuolla edellisen risteyksen jälkeen
käsitutka ojossa hyttysten ruokana. Pitää varmaan minunkin lähteä sinne päin,
kun vuorokin näköjään loppuu. Eiköhän me voida tämä sinun rikkeesi sivuuttaa
tällä kertaa suullisella huomautuksella. Kyllä muuten hyvin tosiaan rokkaa...

Konstaapeli toivottaa turvallista matkaa ja nousee kyydistäni "Tiger Mania"
hyreksien. Saan auton nytkäytettyä hädin tuskin liikkeelle, kun hän viittoilee vielä
pysähtymään. Avaan ojan puoleisen ikkunan. Poliisi kumartuu ja neuvoo, että
kannattaa vaihtaa vaikka reggaeta soimaan loppumatkan ajaksi. Sellainen
sopivasti takanojainen groove ei nimittäin innosta niin helposti kaahailuhommiin.
Hymyssä suin kiitän neuvosta, kaivan repustani seuraavan levyn ja matka jatkuu.

Leppoisaa ajelua

Virkavallan ohjeistuksella stereoihin päätyy Jo' Buddy meets Funky Kingstone.
Sen myötä matkanteosta tuleekin leppoisaa. Mutkat taipuvat pehmeämmin ja
maantiekin suorastaan svengaa.

Jussi "Jo' Buddy" Raulamon mainostettu siirtyminen reggaen pariin ei loppujen
lopuksi ole kovinkaan iso harppaus. Musiikillisessa maailmassa ja etenkin hänen
musiikillisessa maailmassaan New Orleans ja Kingston ovat aina olleet
lähempänä toisiaan kuin mitä kartalta katsoen voisi olettaa. Sama sähäkäksikin
taipuva notkea rentous on molemmissa vallalla – vaikkakin hieman eri
painotuksin.

Isompi ero aiempaan tällä levyllä on se, että nyt Jo' Buddy saa olla huoletta
bändin kyydissä. Yleensähän hän urakoi vähintäänkin puolen yhtyeen hommat ja
huhkii kuin heikkopäinen. Nyt kun komppaaminen on ulkoistettu – vieläpä näin
osaaviin käsiin, Raulamo voi keskittyä laulajan ja kitaristin rooleihinsa. Molemmilla
sektoreilla jälki onkin taattua ja tyylikästä Jo' Buddya.

Jo' Buddyn ja Funky Kingstonen yhteistyö sai kuulemma alkunsa miltei
vahingossa. Aluksi tarkoitus oli ollut äänittää vain pari laulua. Ne onnistuivat
hyvin, ja ryhmä päätti jatkaa. Pian olikin levyllinen materiaalia tuloillaan. Homman
nappiin meneminen ei ole mikään ihme. Funky Kingstonin (Jo' Buddyn kanssa
bändi lisää e-kirjaimen nimensä loppuun) miehistö on täynnä Raulamon vanhoja
soittokavereita ja suorastaan pursuaa pitkän linjan roots-osaamista.

Myös vierailijoina kuullaan mielenkiintoisia nimiä. Marjo Leinonen pistäytyy
duetoimassa kappaleen ”Right Here In My Arms”. Kahden oman polkunsa
tallaajan tulkinnat kohtaavatkin varsin luontevasti. Pianisti Diz Watson on
mukana raidalla ”Don't Have To Worry”. Siinä poiketaan vihellystä myöten New
Orleansiin – sinne Kingstonin musiikillisen naapuripitäjän puolelle. Watsonin
aisaparia, lyömäsoittaja Tony Uteria kuullaan tämän lisäksi toisellakin kappaleella.

Kuvaavasti nimetty instrumentaali ”Unlockable Hips” polkaisee homman käyntiin
ja tekee selväksi mitä tuleman pitää. Päätöksenä kuultava r&b-balladi ”What
Good Is Life Still Giving” paketoi kokonaisuuden tyylikkäästi. Niiden välissä
kuullaan muun muassa letkeä ”Rope By Rope”, sähäkämpää reggaegroovea
tarjoava ”No Wheels-A”, melkein rokiksi taittuva ”Yo' Mine All Mine”, sekä ihka
oikea joululaulu ”Doo-Wop Christmas”.

Tiedän, että tätä levyä ovat kaikki muutkin kehuneet. Pakko kuitenkin todeta,
että he ovat kuulkaas olleet oikeassa. Jo' Buddy ja Funky Kingstone ovat
puolivahingossa tekaisseet kerrassaan mainion levyn.

Vanhaa juotavaa ja uutta countrya

Jo' Buddyn levy on ehtinyt jo toisella kierroksellaankin viime metreille, kun vähän
ennen puoltayötä saavun perille. Päätän jättää ympäristön tarkemman
havainnoinnin huomiselle. Kartano ei näytä edes näin yöaikaan erityisen
aavemaiselta eikä epämääräistä huhuilua kuulu, joten asetun taloksi. Majoitun
alakerran saliin. Vähäiset matkatavarani käsittävät jokusia vaihtovaatteita,
makuupussin ja matkaradion. Nakkaan ne nojatuoliin. Matkalla ostamani
elintarvikkeet laitan muovikasseineen keittiön jääkaappiin, joka johdon seinään
kytkettyäni suorastaan villiintyy. Toivon tärinän, hurinan ja korinan kielivän siitä,
että valon lisäksi myös viilennys toimii.

Koska kiinteistö tulee olemaan kesän yli tyhjillään, Karl Johan pyysi minua
ensitöikseni hävittämään kaikki vanhat tai pahentuvat elintarvikkeet kaapeista.
Pari kuivamuonavarastoa pengottuani osun salin puolella viinakaapille. Sieltä
valikoin vastuullisesti kaikkein vanhimman pullon. Pölyinen etiketti kertoo tisleen
olevan kahdeksantoistavuotiasta. Paksusta pölykerroksesta päättelen putelin
viettäneen kaapissakin jokusia vuosia. Katson vanhan elintarvikkeen
määritelmän täyttyvän, joten sopimuksemme nojalla velvollisuuteni on hävittää
se mitä pikimmin.

Omakohtaisen kokemukseni mukaan viskin kyytipojaksi sopii oivallisesti
countrymusiikki. Kuunteluvuoroon valikoituu siis Luxury Linerin ”Introduction”. Jo
alusta alkaen käy ilmi, ettei tämä ihan kaikkein viskinhajuisinta countrya ole,
mutta onpa toisaalta juomakin nyt keskivertoa hienompaa. Kokonaisuus on siis
linjassa.

Helsinkiläisklubi Storyvillen teemailloista alkunsa saanut Luxury Liner soittaa
konstailematonta peruscountrya ilman nykypäivänä vallalla olevaa
poseerausmeininkiä. Pääpaino on selkeästi hyvillä piiseillä ja hyvällä soitolla.
Bändi ei edes pyri uudistamaan lajityyppiä. Heidän omakin materiaalinsa on jo
valmiiksi sopivan tutun kuuloista.

Luxury Linerin puuhamies on monessa
yhteydessä kivenkovaksi kitaristiksi todettu
Tuomas Metsberg. Vielä kun hänen isänsä –
muun muassa Karman, Horseshoen,
Freukkareiden, Dimlightsin ja Boysin riveistä
tuttu – Jari Metsberg soittaa toista kitaraa,
tvängit ja juoksutukset ovat tällä ryhmällä
harvinaisen hyvin hallussa. Sooloilijoiden
vahvan rintaman viimeistelevät edellisten
sisko ja tytär kosketinsoittaja Saara Metsberg
sekä stilikkamestari Olli Haavisto.
Komppiryhmän muodostavat Lasse Sirkko ja
Petteri Määttänen. Soittajakaarti on parasta a-
ryhmää, ja syytä sen on tämännimisessä
bändissä ollakin. Voisin nimittäin kuvitella, että
Emmylou Harrisin levyltä tuttua,

soitannollisesti melkoisen haastavaa nimikkokappaletta toivotaan livetilanteessa
tämän tästä.

Lauluvastuun bändissä jakavat Emmi Koskinen ja John-Peter Lemström. Kumpikin
kuulostaa yhtä aikaa luonnolliselta ja uskottavalta. Tässä viitekehyksessä se ei
ole mitenkään itsestäänselvää, sillä monesti määreet tuppaavat kumoamaan
toisensa. Nyt kuitenkin esikuvat on hyvin sisäistetty. Niitä ei lähdetä silti
apinoimaan. Laulua sävyttävät countrymausteet ovat enemmänkin omaksuttuja
kuin opeteltuja.

Johnny Cashin ”I Still Miss Someone” on ainoa klassikoksi laskettava kappale
levyllä – ainakin toistaiseksi. Muilta osin lainattu materiaali on harvinaisempaa.
Minä esimerkiksi en tiennyt, että Dolly Parton on kirjoittanut ja levyttänyt nyt
versioidun Whitney Houstonin vesittämän hittinsä melkein-kaiman ”I'll Oilwells
Love You”. Hieno piisi se joka tapauksessa on. Se saa mainion käsittelyn tälläkin
levyllä.

Levyn kymmenestä laulusta kuusi on Lemströmin omia. Sävellyksen ja
sanoituksen saralla niissä vaalitaan vahvasti countryn perinteitä. Laulut
limittyvätkin luontevasti lainamateriaalin kanssa. Sovituksellisesti kappaleisiin on
kautta linjan jätetty runsaasti ilmaa. Aitoon countryhenkeen vuorottelevat
täyteinstrumentit pääsevät hyvin esiin, kun niiden taustalle ei ole laimikoitu
kokolattiamattomaista alustaa. Levyn päättävä villi rekkalaulu ”18 Wheels”
tarjoaakin sooloa sitten vähän isomman kerta-annoksen. Levyn päättyessä
mieleen nousee toive, että levy on nimensä mukaisesti esittäytyminen. Josko
vaikka asiaan palaaminen olisi vuorossa piakkoin.

Tarina jatkuu...

Tämän jakson soundtrack:

Rebound: Tiger & Ravens. Turenki, 2014

Repa Nurmi (laulu, akustinen kitara), Artturi Ranta-aho (kitarat), Mika Railo
(pystybasso), Tommy Rolex (rummut, lyömäsoittimet)

Vierailijat: Luri Luokkala (urut, klavinetti, piano, lisäkitarat), Toni Kimpimäki
(lyömäsoittimet, taustalaulu)

Jo' Buddy & Funky Kinkstone; Jo' Buddy Meets Funky Kinkstone
Ram-Bam, 2015

Jo' Buddy (laulu, taustalaulu, soolokitara, rytmikitara, kazoo), Jarno Forsman
(urut, piano, klavinetti, melodika), Tommi Laine (rytmikitara, soolokitara,
taustalaulu), Timo Kaaja (basso), Juppo Paavola (rummut), Masa Orpana
(tenorisaksofoni, baritonisaksofoni, sopraanosaksofoni), Sami Sippola
(tenorisaksofoni)

Vierailijat: Diz Watson (piano), Tony Uter (shaker, tamburiini), Marjo Leinonen
(laulu), Inari Ruonamaa (baritonisaksofoni), Ismaila Sane (lyömäsoittimet), Mika
Hiirronniemi (shaker, tamburiini, cabasa)

Luxury Liner: Introduction. Turenki, 2014

Olli Haavisto (pedal steel), Emmi Koskinen (laulu), John-Peter Lemström (laulu),
Jari Metsberg (kitara), Saara Metsberg (taustalaulu, piano), Tuomas Metsberg
(taustalaulu, kitara), Petteri Määttänen (rummut), Lasse Sirkko (basso,
kontrabasso)

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA