Blues-Finland.com - Otis Grand

HAASTATTELUSSA OTIS GRAND

26.6.2014

Otis Grand (oik.) Pärnussa © Andres Kütt

"Viikinkien käsissä bluesin tulevaisuus on
turvattu"
Brittikitaristi Otis Grand käväisi Virossa ja rupatteli hetken Blues-Finland.
comin kanssa. Moni asia huolettaa Grandia, mutta pohjoismainen blues saa
häneltä rutkasti tunnustusta.

Ei ole ihan jokapäiväistä, että kansainvälinen supertähti astuu lavalle paikallisella bluesklubilla
ja ryhtyy jammailemaan. Näin kuitenkin kävi Pärnu Yacht Clubilla Virossa juhannuspäivänä.
Otis Grandin oli alun perin määrä esiintyä festivaalilla Tallinnassa (siellä hänen viimeisin
Viron-keikkansakin oli vuonna 1997). Mutta ajat ovat kovat. Tallinnan Ugribluesin ja Viljandin
Rock Rampin tapaan kohtalona oli tapahtuman peruuttaminen. Kun herra Grandilla oli hyvät
muistot Virosta, hän päätti Tallinnan sijaan matkustaa Pärnuun.

Ensin settinsä heittivät Rääma Blue, Andres Roots & Andres Mikk, Fredi & Siim ja Pärnu
Bluesiklubi Bänd. Sitten Grand – jonka ansiolistalta löytyvät valinnat Britannian parhaaksi
blueskitaristiksi (joka vuonna 1990-1996) ja paikka Guitarist Magazinen kaikkien aikojen 50
parhaan blueskitaristin joukossa – lainasi kitaran ja suuntasi lavalle.

Grand alkoi jammailla, mutta parin biisin piipahdus venähti säkenöiväksi, täysimittaiseksi
setiksi. Kädessä vaihtelivat Stratocaster, Epiphone Sheraton ja Telecaster. Bluesklubin
vakiohahmot vuorottelivat jamibändinä, ja Mikk hoiteli rumpupatteria. Isoissa lavakeikoissa ei
ole mitään vikaa, mutta tämä oli "real deal": kuuma, hikinen ja innostava keikka, jonka aikana
esiintyjät ja yleisö olivat kosketusetäisyydellä. Grand tepasteli tuttuun tyyliinsä, ja muutaman
askeleen otettuaan hän olikin jo lähimmässä pöydässä. Ja kuin tapahtuman
poikkeuksellisuutta alleviivatakseen hän teki jotain tavallisuudesta poikkeavaa – hän lauloi.

Otis Grand: En osaa laulaa. Aloitin väärin heti kättelyssä – opettelin laulamaan
kurkusta enkä ammattilaisten tavoin palleasta. Kurkusta laulaminen voi olla
fyysisesti kohtalokasta – James Cotton, Ike Turner ja moni muu eivät koskaan
oppineet laulamaan oikein. Minullakin alkoi kurkku kärsiä, en voinut laulaa kuin
biisin tai pari iltaa kohden. Olikin järkevämpää värvätä laulajat erikseen. Sugar
Ray Norcian ja Curtis Salgadon kaltaisten hienojen laulajien kanssa työskentely
onkin ollut mahtavaa. Kun teen kappaleita, laulan melodian. Se on helppoa, kun
ei tarvitse huutaa mikkiin. Samaan tapaan opetan kappaleet bändille
äänityssessioissa.

Blues-Finland.com: Ennen Pärnu Blues Clubia pyysit kaikkia kitaristeja
jättämään efektipedaalinsa kotiin. Miksi?

Soundit ja sävyt tulevat puusta ja soittajan lihasta – kaikki muu on turhaa
tekniikkaa. Totuus on se, ettei äänensävyä voi ostaa. En ymmärrä nykyajan
nuoria, jotka viettävät ikuisuuden ostamalla kaiken maailman efektipedaaleja,
jotka vääristävät ja häiritsevät kitaran luonnollista kauneutta. Lopulta kukaan ei
ole tyytyväinen. Käytetään pedaaleja mutta ei omaa lahjakkuutta. Kerron kaikille
oppilailleni, että kaiken musiikintunneilla opitun voi unohtaa. Tärkeintä on seurata
omaa sydäntään. Pieni ohje: "Heittäkää kaikki pedaalit lähimpään jorpakkoon ja
aloittakaa alusta!"
.

Blueskitaran soittaminen on nykyisin vahvasti sidoksissa Stevie Ray Vaughanin
"hard rock blues" -tyyliin, johon kuuluvat äänensärkijät ja vahvistinkasat. Mutta
oikeasti soundi ja kitaran äänensävy ovat heijastumia soittajan
persoonallisuudesta. Siksi upeilla bluesartisteilla kuten B.B. Kingillä, Albert
Kingillä, Albert Collinsilla ja Buddy Guylla on omat, tunnistettavat soundinsa.
Soundi on osa heitä itseään. Joku otti kerran Albert Kingin soolon ja syötti sen
tietokoneella Sibelius-nimiseen nuotitusohjelmaan – ohjelma kaatui. Ohjelma ei
pystynyt seuraamaan Kingin ajoitusta ja sointuvaihtoja.

Vanhat hahmot soittavat samoin kuin puhuvat. Soittamisella ei ole mitään
tekemistä kitaran, vahvistimien tai efektien, saati musiikin teorian kanssa.
Kuulitko koskaan Albert Collinsin puhuvan? Samalla tavalla hän soitti. B.B. King on
sujuvasanainen ja hyvätapainen herrasmies, se kuuluu hänen soittamisessaan ja
fraseerauksessaan. Oletko koskaan lähestynyt Buddy Guyta ilman hänen
lupaansa? Hänhän käy kimppuun ja vaikka pureksii sinut palasiksi. Samalla
tavalla hän soittaa. Bluesissa ilmaisu ja fiilis ovat kaikki kaikessa... Näin kerran
B.B:n Lontoossa, kun hän soitti lainatulla Stratocasterilla. Hän kuulosti aivan
samalta kuin tavaramerkkinsä, ES-355:n kanssa. Soittimella ei ole väliä –
äänensävyn teet ihan itse.

Onhan sinullakin silti oltava tietyt vahvarit ja kitarat, joita preferoit – onko
sinulla paljon suosikkeja?

En kerää kitaroita, ainoastaan Fenderin Blackface-vahvistimia. Minulla on niitä 22
kappaletta – joka ikinen kuuluu parhaisiin koskaan tehtyihin vahvistimiin. Lisäksi
minulla on pari vuosikertakitaraa ja joukko modattuja Tokai Stratocastereita, joita
käytän rundilla. Vaihdan vain Van Zandt Blues -pickupit ja se on siinä. Äijä teki
todella hyviä vuosikertapickupeja, ja ostin niitä tusinan verran suoraan häneltä
80-luvun puolivälissä... löytyy myös kustomoitu ES355, jonka ranskalainen
kielisoitinrakentaja Maurice Dupont teki minulle. Näytin hänelle kuvaa, jossa B.B.
Kingillä oli kirsikanpunainen 355 ja sanoin: "Siinä se on!" Se on loistava soitin, ja
käytän sitä kaikilla levyilläni. Toinen suosikkini on paranneltu japanilainen
Epiphone Sheraton, joka korvasi 60-luvun lopun ES-355 TD:ni kiertuekitarana.
Jotkut soittimeen tai soundiin pettyneet vaihtelevat jatkuvasti merkkejä ja
kitaroita – mutta useimmiten puute on omassa sisimmässä. Kun löydän
luotettavan pelin, en mielelläni vaihtele kitaroita.

Harjoitteletko paljon?

Ei ole oikein harjoiteltavaa, koska olen itseoppinut, enkä koskaan oppinut
musiikin perusteoriaa. En ikinä oppinut skaaloja, sävellajeja tai muita typeryyksiä.
Paljon kuulee muusikoiden puhuvan pentatonisista ja miksolyydisistä skaaloista,
nopeista arpeggioista ja "sinisen nuotin" oikeasta paikasta. Sellainen sonta ei
minun soittooni kuulu – pysyn omalla osaamisalueellani, ja henkisistä haasteista
kärsivät muusikot huolehtikoon muusta. Saattaa kuulostaa kliseeltä, mutta blues
on tunne – sitä joko on tai ei ole.

Ennen keikkaa en koskaan koske kitaraan tai
tee alkulämmittelyä. Vietän kuitenkin tunnin
yksin ja kuuntelen vanhoja bluesnauhoja.
Jonkin symbioottisen kehon prosessin
ansiosta muuta en tarvitsekaan. Toisaalta
harmittaa, etten ymmärrä kitaraa
täydellisesti. Tietyt kantripikkaajat kuten
Jerry Reed ja Brent Mason tekevät minuun
todella suuren vaikutuksen tarkalla, sujuvalla
ja nopealla soittamisella. Minä olen kuitenkin
blueskitaristi, eikä minulla ole kiinnostusta
hienostuneisiin sointurakenteisiin – jo
kolmessa soinnussa on tekemistä. Tiedän
kokemuksesta, että blues voi näyttää päälle
päin yksinkertaiselta, mutta se on vaikein
tyyli saada palaset loksahtamaan kohdilleen.
George Benson on loistelias kitaran mestari,
mutta ei hän pystyisi bluesilla itseään
elättämään.

Millaisena näet bluesin tulevaisuuden?

Inhottaa sanoa, mutta olemme
kadottamassa sen alkuperäisen musiikin,
johon aikoinaan rakastuimme. SRV teki
bluesille palveluksen kaupallistamalla sen,

Otis Grand Pärnussa juhannuspäivänä
2014 © Andres Kütt

mutta toisaalta se oli pahin asia, joka saattoi tapahtua. Kaiken maailman huijarit
ja kätyrit mustissa puvuissaan tulivat peliin. Bluesia alettiin tehdä pelkästään
taloudellisen voiton toivossa. Sitten isot levymerkit hylkäsivät bluesin täysin, kun
nopeita rahallisia tuloksia ei syntynyt. John Lee Hooker, hitto vie, alkoi ansaita
kunnolla rahaa vasta 70 vuotta täytettyään, mutta nyt jokainen nuori haluaa heti
SRV-tason maineen ja tulot...

Nykyisin liian monet blueslevyt ovat mitäänsanomattomia. Käytännössä vain
coveroidaan vanhoja biisejä. Tyypit julkaisevat häpeilemättä samaa pirun
Chicagon ränttätänttää aina vaan uudestaan. Sellaisen toiminnan takia blues ei
välttämättä edisty, yleisöä kaikkoaa yhä enemmän. Anson Funderburghin
kaltaisia soittajia ei ilmaannu niin kuin 80-luvun alussa. Eric Claptonin levyjä
ostetaan miljoonittain, mutta ei muiden. Ja ihan friikkimeininkiä on sellainen
trendi, jota kutsun termeillä "Sex & Strat" ja "Tele & Tits". Tulee näitä teini-ikäisiä
tyttöjä kitaroineen, ja 95 % heistä ei osaa edes soittaa. Tänään tehdään mitä
vain, että päästään suosion huipulle. Ja miesmassat lähtevät keikalle näitä
tyttöjä kuolaamaan. Eihän siinä ole sinänsä mitään pahaa, mutta taas yksi
tarpeeton piirre, jonka kanssa bluesin on tultava toimeen...

Ei sovi ymmärtää väärin. Bluesin juuret ovat syvällä, eikä niitä voi vaurioittaa
edes äärimmäisellä ahneudella tai historian laiminlyömisellä. Täytyy muistaa, että
oikea country on kuollut, ja sen on korvannut steriili, rajusti kaupallistettu genre,
jossa soittajina ovat pitkätukkaiset rockjätkät. Blues saattaa mennä samaan
suuntaan. Ehkä jokaisesta kitaristinalusta pitää ravistaa kaikki SRV ulos – niin
heidän on pakko kuunnella ennen vuotta 1980 tehtyä musiikkia ja luoda oma
tyyli. Niin teki Stevie ja me muutkin. Oli pakko.

Toisaalta Skandinavian kaltaisilta yllättäviltä alueilta (Pohjoismaista, suom.
huom.) on tulossa todella coolia bluesia. Lisäksi siellä on mitä parhaimpia
festareita ympäri vuoden. Uskokaa minua: viikinkien käsissä bluesin tulevaisuus
on turvattu! Suomesta, Norjasta, Ruotsista ja Tanskasta tulee todella hyviä
bändejä ja hienoja, asialle omistautuneita soittajia. Hyviä muusikkoja on myös
entisen itäblokin alueella. He oppivat bluesin suoraan amerikkalaisilta
originaattoreilta, he eivät käyneet läpi John Mayallia ja 60-luvun brittiläisen
bluesin buumia... sanon aina, että niin kutsutut brittibluesbändit vain turmelivat
meidän kaikkien rakastaman bluesin – Led Zeppelin aloitti bluesbändinä, mutta
he soittivat sitä niin huonosti, että heidän oli luotava oma genrensä: heavy rock!

Olet kuitenkin omistanut yhden kappaleen brittibluesbuumin sankareille –
"Sad Blues For Peter Green"? Kun soitit Virossa vuonna 1997 (Rock Summer
Festival), myös Peter Green oli ohjelmistossa...

Peter Green on mahtava ja erittäin älykäs mies, josta tuli 60-luvun ylilyöntien
uhri. "Kuntoutumisensa" aikana hän asui useita vuosia kotikaupungissani,
Surreyssa sijaitsevassa Croydonissa, enkä tiennyt koko asiasta mitään. Soitimme
monilla samoilla festareilla Britanniassa ja Manner-Euroopassa.

Välillä hänellä oli eloisia ja mielenkiintoisia muistoja, välillä hän oli ihan ulkona.
Pidin todella paljon hänen soittamisestaan – hän pääsi lähemmäs oikeaa bluesia
kuin kukaan muu britti. Kaikki muut olivat vähän liian kovakouraisia soittajia.
Viime kerralla kun lensimme Peterin kanssa Ruotsiin, hänen kanssaan ei voinut
puhua. Hänen pääkoppaansa ei ollut pääsyä. Hän oli tajuissaan muttei pystynyt
havainnoimaan ympäristöään. Ajattelin: "Paskan marjat, Peter Green on kuollut,
eikä hän tiedä sitä itsekään..." Kappaleen alkuperäinen nimi oli tuon ajatuksen
suuntainen, mutta hänen managerinsa ei sitä hyväksynyt. Oli surullista nähdä
Peter siinä jamassa.

Lopuksi: kiertää huhu, että instrumentaaleistasi on tulossa kokoelmalevy tänä
vuonna. Onko aiheesta uutta kerrottavaa?

Kaikilla CD:eilläni on kaksi tai kolme instrumentaalia. Rakastan kitaraa äänenä.
Toisaalta instrut ovat vaihtelua laulun ja sanojen välissä. Kuuntelin vanhoja
äänityksiäni ja tajusin, että kitarainstrumentaalit olivat todella hyviä, eivät mitään
ylipitkiä pullistelunumeroita. Kappaleissa oli sekä teema että improvisointia.
Sitten palattiin teemaan. Näinhän tekivät Albert Collins, Freddie King ja
Gatemouth Brown loistavilla instrumentaaleillaan. Minulta löytyy riittävästi sekä
julkaistuja että julkaisemattomia instruja uutta, retrospektiivistä CD:tä varten.
Kappaleita on yli 30, osa on konserttiäänityksiä. Levyn voisi julkaista tänä
vuonna.

Konsertti on ohi. Otis Grand on viettänyt pitkän tovin kirjoittamalla nimmareita ja heittämällä
fanien kanssa huulta. Ei tietoakaan siitä "bluespoliisin" imagosta, joka häneen usein
yhdistetään. Auringon viimeiset säteet katoavat meren taa. Grand seisoo pursiseuran portailla
sikaria poltellen. Yksi viimeisistä lähtijöistä on Jaan Reim, itsekin rocklegenda 80-luvun
Paradoks-bändistä ja kahden Nevesis-yhtyeen nuoren staran isä. Reim jammaili vielä hetki
sitten Grandin kanssa, ja nyt hän on tekemässä lähtöä kuin anteeksi pyydellen – mies kantaa
varsin isoa pedaalilautaa.

Grand virnistää ja osoittaa pedaalilautaa. "Come on, et sinä tuota tarvitse, sinähän osaat
soittaa!" Reim nauraa ja vastaa: "Mutta siinähän on vain delay ja booster!" Grand nostaa
kaikessa rauhassa vasemman kätensä, siten oikean. "Tämä on minun delay, ja tämä
booster." Kaikki ratkeavat nauruun. Ainakin tänään lavalla soittaneet ja yleisössä musiikkia
kuunnelleet tietävät, että Otis Grandin puheille on katetta.

ANDRES ROOTS

Linkki: Otis Grand

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA