Blues-Finland.com - Paul Garner

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

HAASTATTELUSSA PAUL GARNER

26.11.2013 In English

Garner, Shetland Blues Festival 2013. Kuva: Chris Brown

Lontoon bluesia "down under" -otteella
Paul Garner toteuttaa pientä ihmettä ja elättää itseään bluesilla Lontoon
kivikovassa musiikkimaisemassa. Suomi on Garnerin ajatuksissa, parissakin
mielessä.

Syyskuussa onni potki minua oikein kunnolla. Pääsin paikalle kymmenennelle
Shetland Blues Festivalille. Kyseessä on Britannian pohjoisin blues-festivaali;
tapahtumapaikalta ei ole sen pitempi matka Skotlantiin kuin Norjaankaan.

Yksi huippulaatuisen – ja loppuunmyydyn – viikonlopun kohokohdista oli Paul
Garner Band, Lontoosta käsin toimiva kitara-rumpu-urkutrio. Yhtye onnistuu
kuulostamaan nykypäiväiseltä ja perinteiseltä samaan aikaan. Keitokseen on
sekoitettu tasaisesti bluesia, jazzia ja funkia.

Kitaristi Paul Garner, 36, on syntyisin Britanniasta, mutta muutto Uuteen-
Seelantiin tuli jo nuorella iällä. Hän saikin kasvaa "down under" ja "paremmassa
säässä", bluesia pikkailevan isän kanssa, vieläpä samaan aikaan kun
"Britannialla oli Margaret Thatcher". Garner palasi Britanniaan vuosituhannen
vaihteessa. Keikkakalenteri on täynnä. Hän keikkailee omalla bändillään, mutta
myös harppuässä West Westonin bändin Bluesonicsin kanssa. Tavoite on löytää
tasapaino "retroilun" ja oman tyylin välille.

Todellakin: Garner Bandin viimeisin albumi "3 Get Ready" lähtee liikkeelle melkein
reggae-tyylisellä versiolla Willie Dixonin klassikosta "My Babe". Sitä seuraavat
Garnerin originaalit sekä kovalla kädellä uudistetut Bob Dylan- ja Blind Blake -
kappaleet. Vaikka Garner käyttää erittäin paksuja kieliä SRV:n tapaan, hän
kuulostaa ennemminkin "A Go Go" -vaiheen John Scofieldiltä. Stratocaster on
vaihtunut erikoisen näköiseen Reverend Slingshotiin. Kitarassa on fenolipinta
"kuin keittiössä – sen päällä voi vaikka pilkkoa sipulia!"

Sellaiseen hommaan ei ole tosin tarvinnut ryhtyä. Paul Garner on sen sijaan
keikkaillut paitsi ympäri Britanniaa myös Uudessa-Seelannissa, Australiassa, USA:
ssa, Espanjassa, Italiassa, Ranskassa, Hollannissa, Saksassa, Belgiassa,
Puolassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Levytysstudiossa hän on käynyt muun muassa
legendaarisen Lazy Lesterin kanssa (ja tuottajana toimi niin ikään
legendaarinen Mike Vernon!). Garner toivoo pääsevänsä esiintymään Suomeen
ensi vuonna. Sitä odotellessa ryhdytään hänen kanssaan pieneen
revolverihaastatteluun.

Blues-Finland.com (Andres Roots): Minkä ikäisenä aloit soittaa?

Paul Garner: Varhaisimmat muistikuvani ovat neljän, viiden ikävuoden paikkeilta.
Tein leikkikitaroita pahvista, piirsin niihin kielet ja volyyminappulat. Pian
vanhempani kyselivät, haluaisinko oikean! Isäni Mike Garner soitti kotona
alituiseen. Olikin väistämätöntä, että kiinnostun musiikista. Hän ei opettanut
minua itse, koska halusi minun oppivan "kunnolla". Ensimmäinen opettajani
edusti klassista tyyliä. Mutta blues iski minuun alusta alkaen, samoin Hendrix ja
SRV. Kesti hyvän aikaa, ennen kuin aloin arvostaa muutakin musiikkia kuin
bluesia...
.

B-F.c: Olet maininnut Gatemouth Brownin yhdeksi suosikkikitaristeistasi.
Viittaat usein Ry Cooderiin. Ketkä muut kitaristit ovat tehneet sinuun
vaikutuksen?

Garner: Fanitan Ry Cooderia todella vahvasti. Senkin perin isältäni. Tavallisesti
en soita slide-kitaraa, joten kaikki Ry Cooder -vaikutteet soitossani ovat
epäsuoria. Isäni on myös iso vaikuttaja, vaikka emme samaan tyyliin soitakaan.
Hendrix oli ensimmäinen suuri löytö. Se tapahtui todella aikaisin, olin kuusi tai
seitsemän. Teininä yritin tehdä perusteellisesti selkoa hänen soittotavastaan ja
kuuntelin kaikki mahdolliset taltioinnit. Jäljittelin jopa hänen käsialaansa, jos se
vaikka auttaisi! Jossain vaiheessa minulla oli myös SRV-kausi.

Sitten kuulin Little Charlie & The Nightcatsin kappaleen, taisi olla "Eyes Like a
Cat". Charlie Batyn soittaminen oli niin coolia – fiksua ja vaikeata myös. SRV oli
aivan erilainen. Silloin taisin innostua West Coast Bluesista ja soittajista kuten
Junior Watson ja Duke Robillard. Pikkuveljeni, vaikkei mitään instrumenttia
soitakaan, innostui musiikista samoihin aikoihin. Hän tykkäsi todella paljon
Robert Craysta ja jazz-uruista Jimmy Smithin tyyliin. Kuuntelimme paljon musaa
yhdessä. Robert Cray on edelleenkin hienoin nykyaikainen blues-kitaristi... ja
sitten huomasin, että itsellänikin on kitara-urkutrio! Bluesin ulkopuolella
suosikkejani ovat Marc Ribot ja Bill Frisell. Heillä on kokeellisempi tatsi roots-
musiikkiin.

B-F.c: Millainen elävän musiikin ja bluesin skene Uudessa-Seelannissa ja
Australiassa on?

Garner: "Down under" -osastolla on hyviä soittajia. Blues-faneja löytyy mitä
ihmeellisimmistä maailman kolkista. Mutta Uudessa-Seelannissa on vain neljä
miljoonaa ihmistä, ja maa sijaitsee kaukana Euroopasta ja USA:sta. Blues on
marginaalimusiikkia, ja pienessä maassa voi joskus käydä olo yksinäiseksi.
Varsinkin jos tykkää 'syvästä' ja autenttisesta bluesista. Darren Watson on
maan artisteista sellainen, joka kannattaa tsekata.

B-F.c: Uudesta-Seelannista lähdettyäsi teit reissun Yhdysvalloissa. Päädyit
kuitenkin Lontooseen, joka on muusikoille yksi vaikeimmista paikoista ansaita
elantonsa. Miksi – ja miten oikein onnistuit?

Garner: Matka läpi Yhdysvaltojen oli melkoinen kasvukokemus, kun olin varttunut
Uudessa-Seelannissa isäni blues-bändissä soittaen. Teksasissa kävin monissa
jameissa, paikoissa, joissa Anson Funderburgh ja kumppanit piipahtivat silloin
tällöin. Oli kova testi soittaa todellisten tekijöiden kanssa. Onnistuin, ja sain siitä
itsevarmuutta.

Monien muiden "kiwien" tavoin pidin Lontoota maailmanympärimatkan
välipysähdyksenä. Työpaikan hankkimista en juuri suunnitellut. Ehkä vain
jatkaisin Euroopan kiertämistä ja palaisin kotiin. Ja sitten... velkaannuin,
rakastuin ja niin edelleen... tajusin, että Lontoossa voisin tehdä melkein mitä
vain. Voisin perustaa bändin ja soittaa musiikkia, josta tykkään.

Lontoo on todella kallis, joten minun on tehtävä osa-aikatöitä pystyäkseni
maksmaan vuokran. Toisaalta siellä on kolme blues-baaria, joissa on eläviä
bändejä joka päivä. Hyviä muusikkoja on paljon. Heilläkin on toimeentulo kiven
alla, mutta kyllä he tykkäävät soittaa uusiseelantilaisen tyypin kanssa!

B-F.c: Bluesissa ei ole paljon rumpu-kitara-urkutrioja. Miten nykyinen Paul
Garner Band syntyi?

Garner: Tiedän pari muuta. Jimmie Vaughan käytti tällaista kokoonpanoa The
Fabulous Thunderbirdsin jälkeen. Pidän todella hänen musastaan. Sitten on
britti Matt Schofield, joka aloitti urkutriolla. Monet blues-kitaristit pitävät
bändeissään Hammond-urkuja – SRV, Ronnie Earl, Albert Collins, Robert Cray ja
moni muu. Mielestäni kitara ja urut täydentävät toisiaan, vähän niin kuin
kananmunat ja pekoni.

Kun perustin bändin, meillä oli myös kontrabasso. Silloin äänitimme ensimmäisen
levymme "What Colour Will You See". Olin tykästynyt bändeihin, joilla oli iso,
paksu ja funkaava kontrabasso. Yksi niistä oli G Love & Special Sauce. Livenä
kunnon soundia oli kuitenkin vaikea saada. Pari kontrabasistia tuli ja meni ennen
kuin Claudio ehdotti, että hän voisi soittaa bassoa kosketinsoittimilla. Oivalsimme
sen heti oikeaksi ratkaisuksi. Bändi on tiukempi ja groovea on enemmän. Ison
soundin saa livenä helpommin. Sen kunniaksi äänitimme viimeisimmän albumimme
triona ja studiolivenä – sen jälkeen ei ole taakse katsottu!

Claudio Corona, Shetland Blues Festival 2013. Kuva: Chris Brown

B-F.c: Levyllenne on valittu covereita hienosti. Mitä musiikkia kuuntelet juuri
nyt?

Garner: Olen kuunnellut hullun lailla vanhinta äänitetty bluesia, kuten Charlie
Pattonia, Tommy Johnsonia ja Blind Lemon Jeffersonia. Ja iPodilla on aina
vähän T-Bone Walkeria, Bill Friselliä, Ry Cooderia ja B.B. Kingiä. Tämän päivän
artisteista tykkään erityisesti Gillian Welchistä, vaikkei se bluesia olekaan.
Hänen kappaleensa "Everything Is Free" on täydellinen satiiri tämän päivän
iTunes- ja Spotify-meiningistä.

Pakko mainita isäni taas. Hänellä on valtaisa CD-kokoelma ajoiltaan
blues-tiskijukkana radiossa. Kun viime kerran kävin Uudessa-Seelannissa, hän
esitteli mainion albumin duolta nimeltä Jo' Buddy & Down Home King III. Bändi
taitaa olla Suomesta...? Se on 'likaista' yhden miehen bluesia, ja siinä on paljon
sielua. Levy on nimeltään "Whole Lotta Things To Do". Kuuntelen sitä parhaillaan!

B-F.c: Entäs muu bändi?

Garner: Kosketinsoittajamme Claudio Coronan ensirakkaudet
Hammond-maailmanssa olivat Deep Purple ja Jack McDuff. Viime aikoina hän on
kuulemma tutustunut Blind Willie McTelliin! En tiedä, miten se pääsi
tapahtumaan, mutta olen kaverista aika ylpeä.

Jason Ribeiro, rumpalimme, soittaa toisessakin bändissä. Heillä on jokin
kummallinen, kulmikas, matemaattinen rock-juttu. Lisäksi hän soittaa kanssani
West Westonin bändissä ja pääsee toteuttamaan kunnon länsirannikon shufflea.
Pidämme molemmat todella paljon materiaalista, jota Jim Keltner teki Ry
Cooderin kanssa. Jason voi kuunnella melkein mitä vaan!

ANDRES ROOTS, teksti
CHRIS BROWN, kuvat

Read this interview in English

Linkit: Paul Garnerin kotisivut, YouTube-näyte

.

Jaa juttu profiilissasi: |