Blues-Finland.com - Puistoblues 2015, Järvenpää

PUISTOBLUES 2015, JÄRVENPÄÄ - RAPORTTI

29.6.2015 Kuvagalleria

Robert Cray. Kuva: Olli Mikkonen

Leppoisa roots-iltapäivä Järvenpäässä
Robert Cray soitti Puistobluesin pääesiintyjänä. Kansainvälistä leimaa toivat
lisäksi Nick Moss ja Laurence Jones. Vahvistettu Hoedown ja The Northern
Governors vastasivat kotimaisesta panoksesta.

Puistoblues mallia 2015 tarjosi enimmäkseen miellyttäviä yllätyksiä. Vuoden
teemana olisi voinut olla ”Uutta ja vanhaa blues & roots -musiikin tiimoilta”.
Megastarojen sijasta oli tänä kesänä palattu pienimuotoisempaan, mutta
monipuoliseen ohjelmaan sekä koti- että ulkomaisten esiintyjien kohdalla.
Pääkonsertin esiintyjien valintahan on Puistobluesin yli 30-vuotisen historian
aikana aina ollut kädenväännön paikka. Toiset ovat kannattaneet ”puhdasta”
bluesia, toiset taas suosineet rokkaavampaa meininkiä. Nyt valittu linja on oikea.
Laaja musiikillinen pinta-ala kerää laajemmalti yleisöä.

Järjestelyt toimivat moitteettomasti. Missään pisteessä ei tarvinnut
kohtuuttomasti jonottaa, ja portilla tapahtunut kassien tarkastuskin sujui
näppärästi. Yleisömäärä näytti olevan Puistobluesin keskitasoa, mutta ehkä juuri
sen takia tunnelma oli niin lämmin. Festarin alun huolestuttava sadekuuro
Vanhankylänniemen yllä kuivahti pian, ja loppupäivä saatiin nauttia mitä
parhaimmasta kesäsäästä.

Kansaa harmittaneeseen alkoholilain muutokseen oli jo totuttu. Oikeastaan on
hyväkin ratkaisu, että anniskelualue oli erotettu karsinalla, ja todelliset fanit
saivat rauhassa keskittyä musiikkiin lavan edessä, minne ei muodostunut suurta
tungosta. Siisteys oli esimerkillistä, kuten aina. Vapaaehtoiset järjestysmiehet ja -
naiset kiertelivät keräilemässä roskia sitä mukaa kun niitä ilmaantui. Muutamat
liiaksi nauttineet kuljetettiin sivummalle toipumaan ilman suurempia häiriöitä.

Jopa illan päätteeksi juna-asemalle kaartaneen bluesbussin kuljettaja kiitteli
juhlayleisöä käynnistä ja toivotti tervetulleeksi ensi vuonna uudelleen.
Konsertista jäivät hyvät muistot, ja ajatuksia nousi esiin pohdittavaksi ja
tuuletettavaksi ensi vuotta silmällä pitäen.

Cray auringonlaskussa

The Robert Cray Band, tämän vuoden pääesiintyjä, oli, ihme kyllä, tämän
festivaalin vähiten yllätyksiä tarjonnut yhtye. Laulaja-kitaristi Robert Cray on
maailmantähteydestään huolimatta säilyttänyt luontaisen vaatimattomuutensa ja
ystävällisyytensä. Basistiksi on palannut bändin alkuperäisjäsen, Crayn
lapsuudenystävä Richard Cousins. Kosketinsoittimista vastasi tällä kertaa Dover
Weinberg, ja rummuissa piti tahtia Les Falconer.

Robert Crayn bluesissa kuuluvat vahvat soul- ja gospelvaikutteet. Ikä on
kypsyttänyt bändiä kauniisti. Yhtyeen huippuunsa hiottu, kuulas Memphis-soundi
on todella kaunista kuultavaa. Samaten Crayn lauluääni on säilyttänyt pehmeän
sointinsa, itse asiassa se on vain parantunut vuosien myötä. The Robert Cray
Band on ollut soittajien vaihtumisesta huolimatta aina kiertuebändi, ei
studiobändi, vaikka levyjä on tullut tasaiseen tahtiin. Levyillään Cray on pystynyt
uusiutumaan, ja joka albumilta on noussut esiin muutamia valmiita klassikoita.
Hänellä on myös aina ollut yhteiskunnallisesti valveutunut mieli, ja niinpä hänen
laulunsa myötäilevät usein ajan henkeä, oli sitten kysymys Yhdysvaltojen
käymistä sodista tai lama-ajasta ja työttömyydestä. Enimmäkseen hänen
laulunsa kertovat kuitenkin rakkaudesta, ihmissuhteista ja niiden päättymisen
tuskasta.

Vaikka yhtyeen suosio on suuri, ja yleisön vastaanotto Puistobluesissakin oli
lämmin, nyt on ilmeisesti tultu siihen pisteeseen, että kiertue-elämä alkaa
puuduttaa kuusikymppistä miestä. Bändi kuulostaa nimittäin livenä täsmälleen
samalta kun levyillä. Kun on kysymys bluesbändistä, asia on huolestuttava.
Mikään ihmehän se ei ole. Kun samoja kappaleita on soitettu vuosikaudet, rutiini
jää helposti päälle. Vaikka Cray useaan otteeseen vakuuttelikin: ”We're gonna
get funky”, sellaista loksahdusta ei tällä kertaa tapahtunut.

Yhtyeen jäsenten kesken jaksettiin harrastaa vielä pientä leikinlaskuakin yleisön
huviksi, mutta soittolista oli kuin ”The Best of”. Aloituskappale “I Shiver” jaksoi
vielä pitää otteessaan, samoin bluesklassikko “Sitting on Top of the World”, joka
sisälsi unelmoivaa jazz-improvisointia. Siihen väristykset sitten loppuivatkin.

Nopeassa tahdissa kuultiin tuttuakin tutumpi “Our Last Time” ja uudehko ”Won't
Be Coming Home” erinomaiselta ”Nothin' But Love”-albumilta. ”Poor Johnny”,
surullinen tarina “Twenty”-albumilta, päätettiin hienokseltaan itseironiseen
surumarssiin. ”Phone Booth” muistettiin niinkin kaukaa kuin vuoden -83 ”Bad
Influence” -vinyyliltä.

Hittiputki jatkui virheettömänä. Korvaa hivelivät vielä ”Your Good Thing is About
to End”, “It Doesn’t Show”, ”Right Next Door”, ”Two Steps from the End”, kunnes
tunti tuli täyteen. Päätöskappale ”Time Makes Two” puhutteli uskollisia faneja,
jotka ovat paljolti samaa ikäluokkaa esiintyjien kanssa. Ylimääräisenä soitettiin
vielä ilkikurinen ”Playing in the Dirt” ennen takavasemmalle poistumista.

Summa summarum: Jos ei oteta lukuun sitä, että yleisöstä on hienoa nähdä suuri
suosikkinsa ilmielävänä, miksi matkustaa ympäri maailmaa laulamassa nuotilleen
samoja lauluja? Musiikki sopi tunnelmaltaan kauniiseen iltaan ja auringonlaskun
hetkeen, mutta olisikohan tuo auringonlasku ollut enteellinen? Oli miten oli,
Robert Cray on eräs niistä bluesin arvostetuista suurlähettiläistä, jotka ovat
pystyneet ylittämään musiikilliset raja-aidat ja viemään bluesin ilosanomaa
kaikkialle maailmaan. Toivokaamme hänelle mitä parhainta menestystä
jatkossakin!

Varjoista valokeilaan

Suomessa vielä suhteellisen tuntematon laulaja-kitaristi Nick Moss ihasteli
vuolaasti festaria ja Suomen kaunista kesää. Konstailematon ja rento
nelikymppinen bluesmies toi yhtyeensä pohjolaan bluesin Mekasta, tuulisesta
kaupungista nimeltä Chicago. Aikaerosta ja valvomisesta huolimatta bändi venyi
nautittaviin suorituksiin. Nick Moss tunnetaan erikoisesti slidekitarataidoistaan,
mutta ikävä kyllä slidekitaraa ei tällä keikalla kuultu.

Nick Moss Band. Kuva: Adam Lloyd Monaghan

Varsinaisesta viihteestä vastasi laulusolisti-kitaristi Mike Ledbetter. Sana
"sielukas" ei ole tarpeeksi painava kuvaamaan hänen laulutyyliään. Hänellä on
kyky paneutua tulkintaan niin syvältä kouraisevasti, ettei ole aikoihin moista
kuultu, olipa kyseessä sitten hidas blues tai herkkä soulballadi. Ties vaikka tämä
Huddie Ledbetterin eli Lead Bellyn jälkeläinen vielä tekisi mahtavan soolouran.
Pitävän rumpupohjan rakensi Patrick Seals, ja juurevaa bassosoundia tuotti
Nick Fane, bändin uusin ja nuorin jäsen.

Tämä yhtye ei ota työtään haudanvakavasti. Keskilännen pojat pitivät hauskaa
lavalla ja tekivät parhaansa saadakseen liian kohteliaan suomalaisyleisön
lämpenemään. Kaksi laulavaa soolokitaristia lavalla saivat aikaan uskomattomia
duettoja. Kappaleista jäivät mieleen rokkaava ”Louise”, funk-pohjainen ”Catch
Me I'm Falling” ja riipaiseva B.B. King -slovari ”You Shouldn't Have Left Me”.
Energisoivaa musiikkia olisi kuunnellut kauemminkin, mutta bändin piti tehdä tilaa
pääesiintyjälle. Nick Moss Bandin kehityskulkua kannattaa seurailla. Näin hyvin
jammaileva bändi ei voi mitenkään pysyä varjoissa.

Hoedownilla nimekkäitä vieraita

Hoedownin kaltaiset folk/country/gospel/blues/rock-yhtyeet ovat nykyään
maailmassa harvinaisia, ja Yhdysvaltojen ulkopuolella vielä harvinaisempia.
Suomesta kuitenkin löytyy tällainen erikoisuus, ja kaikki sen jäsenet ovat saman
'koulun' käyneitä ammattimuusikoita. Yhtyemuoto on siitä kätevä, että jäseniä voi
lisätä tai vähentää kokonaisuuden yhtään kärsimättä. Parhaimmillaan nähtiin
kahdeksan loistavaa muusikkoa yhtaikaa lavalla. Hoedownin sielu ja johtaja
Ninni Poijärvi on upea tulkitsija, laulaja ja multi-instrumentalisti. Hänen
pääsoittimensa on viulu, mutta nyt hänen nähtiin tarttuvan saksofoniinkin.

Puistoblues-keikalla kallistuttiin gospelin puolelle, koska päävierailijana oli
aikoinaan maineikkaassa Wigwam-yhtyeessäkin soittanut laulaja-urkuri Jukka
Gustavson. Pop- ja progevuosien jälkeen hänen musiikkinsa on saanut
hengellisiä sävyjä. The Radiators -yhtyeen ”Long Hard Journey Home” aloitti
keikan. Ninni jatkoi samalla linjalla laulaen upeasti Carole Kingin ”Way Over
Yonder”. Gustavsonin ja Hoedownin uudelta yhteiseltä levyltä kuultiin ”Easy
Task”, joka kertoi rakastamisen tärkeydestä, mistäpä muustakaan.

Ray Charlesin ”I Believe to My Soul” soi yhteislauluna komeasti. Blueskin tältä
ryhmältä sujui. “Fool Me Once” soitettiin B.B. Kingin kunniaksi. Mestari on poissa,
mutta hänen musiikkinsa elää. Yhtye pistäytyi aikamatkallaan vielä 70-luvulle,
jolta Doobie Brothersin klassikko ”It Keeps You Running” on peräisin. Gustavson
toimi solistina. Esa Kaartamo otti sitten kitaroineen ohjat käsiinsä ja esitti
pistämättömällä tyylillään kappaleen ”I'm a Howlin' Wolf”.

Jokainen solisti toi bändiin uutta ulottuvuutta. Tuomari Nurmio, eli Judge Bone,
saapui pitkän odotuksen jälkeen lavalle lippalakkeineen ja vei pisteet kotiin
huumorilla. ”You Hate My Stetson Hat”, ”Soul Traveler” ja ”Train, Haul My Blues
Away” olivat todellisia vauhtipaloja, joissa kaikki yhtyeen jäsenet loistivat
taidollaan, Olli Haaviston pedal steeliä unohtamatta.

Brittilahjakkuutta

Etukäteen kohuttu ja kehuttu Laurence Jones valloitti yleisön jo olemuksellaan.
Vuoden 2014 nuori artisti (British Blues Awards) on vain 23-vuotias, mutta mitä
ilmeisimmin uransa alussa oleva lahjakas, omistautunut ja vilpitön blues-saran
kyntäjä. Laurence Jones Band esiintyi tällä kertaa triona. Yhtyeen muut jäsenet
olivat kokenut basisti Roger Inniss ja toinen vakituinen jäsen, suomalainen
rumpali Miri Miettinen.

Laurence Jones. Kuva: Adam Lloyd Monaghan

Basso ja rummut oli aluksi miksattu vähän liian kovalle, ja pari ensimmäistä
rokkivetoista kappaletta eivät oikein sytyttäneet. Kun sitten rytmiblues ”Don't
Need No Reason” lähti liikkeelle, Laurencen kitarataidot tulivat esiin. Lead Bellylle
omistettu ”Good Morning Blues” sisälsi korvaan tarttuvan riffin ja todellista roots-
meininkiä. B.B. Kingin hitti ”The Thrill is Gone” on nerokas kappale, koska siitä voi
tehdä loppumattomasti erilaisia versioita. Laurence teki omansa tyylillä, omistaen
sen kunnioittavasti äskettäin edesmenneelle blueslegendalle.

”Do You Like Jimi Hendrix?” oli seuraava kysymys, ja saman tien ”All Along the
Watchtower” kajahti ilmoille energisenä versiona. Lopun psykedeeliset vivahteet
irtosivat Laurencen Stratocasterista helposti, ja pitkän improvisaation aikana,
jossa käväistiin läpi ”Foxy Lady” ja ”Purple Haze”, Miri takoi rumpuja kuin
paraatisoittokunnassa. Vielä muutama tahti ”Stairway to Heaveniä” ja niin
palattiin teemaan. Kerrassaan taitavaa soitantoa! ”Thunder in the Sky” edusti
nuoressa miehessä harvinaista seestyneisyyttä ja voimaa. ”Killing Floor” räjäytti
yleisön tajunnan lopullisesti. Oli pakko antautua. Päätöskappale, Canned Heatin
”Bullfrog Blues”, herätti loputkin nuokkuneet auringonottajat. Mistähän näitä
nuoria brittilahjakkuuksia oikein tupsahtelee?

Seitsenhenkisellä ja taatusti kotimaisella jazz/funk -big bandilla The Northern
Governors oli kunnia (myös hiukan epäkiitollinen tehtävä) aloittaa
tämänvuotinen festivaali. He joutuivat soittamaan juuri siinä vaiheessa, kun
valtaosa yleisöstä virtasi portista sisään ja asettui paikoilleen. Keskipäivän
viihteeksi saatiin kuulla järeää funkia (Hot Fudge) sekä afrobeatia (Life is One).
Biletyksen jatkona kuultiin afrikkalaiselle musiikkipioneerille Fela Kutille omistettu
”Hela Huti” ja lopuksi ”Dry”. Serkusten ilonpito oli hauskaa katsottavaa ja
kuunneltavaa, mutta tämänkaltainen musiikki on tehokkaampaa
klubiolosuhteissa.

Järjestävä taho, Järvenpään Blues-Jazz Diggarit, kertoi, että satojen
talkoolaisten työn ansiosta järjestelyt sujuivat loistavasti. Vaikka
toimintaympäristö asettaa haasteensa, Puistoblues halutaan säilyttää totutun
kaltaisesti: perinteitä kunnioittaen ja aina joitain lisämausteita lisäten. "Koko
alkukesän epävakainen sää jännitti, mutta onneksi Puistobluesin vakiokävijöitä
vielä löytyy", kommentoi festivaalien johtaja Miikka Porkka.

ANNAMARI LAUSALA

Kuvagalleria

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA