Blues-Finland.com - Puistoblues 2017, Järvenpää

8.7.2017

Ekstaasia ja epätoivoa Järvenpään blueskadulla
Katuohjelma kuuluu tärkeänä osana Suomen suurimpaan alan tapahtumaan
Puistobluesiin. Kadulla oli nyt pinta-alaa niukemmin, mutta sehän vain
tiivisti tunnelmaa.

Taivaatkin kunnioittivat Järvenpään juhlallista, neljättäkymmenettä Puistobluesia
niin paljon, että blueskadulla ei tällä kertaa suorastaan satanut. Keskiviikkona ja
torstaina saatiin nauttia jopa kohtuullisesta auringonpaisteesta.

Blueskadulla vallitsi edellisvuosien tapaan rento meininki. Mittaa blueskadulla oli
aiempaa vähemmän. Levytorin ja kakarabluesin lava oli nyt sama asia, ja kadun
aseman puoleisessa päässä oli viime vuosiin nähden kymmenien metrien
ammottava aukko. Väkeä ei ollut silti tungokseen asti, johtuen ehkä
epävakaisesta sääennusteesta. Kuitenkin paikalla oli reilusti kaupunkilaisia, ja
tietysti myös festarivieraat. Blueskadulla nähtiin ja näyttiin.

Olitpa vasta nuori ihmistaimi tai kaiken nähnyt konkari, ohjelmaa riitti kaikille.
Levytorin valikoimat saivat jälleen musiikkidiggarin ekstaasin ja epätoivon
partaalle: mitä ottaa ja mitä jättää seuraavaan kertaan?

Bluesviikon avauksen Keski-Uusimaa-lavalla hoiti häkellyttävästi Altti Uhlenius
Trio, joka nykyisin tunnetaan nimellä Paja Band. Rock and rollin klassikoita
keskiviikkona kuulemaan saapunut yleisö ei ehkä odottanut näin rajua settiä.
Pojat aloittivat Led Zeppelinillä niin voimallisesti, ettei hitaampi ehtinyt edes
kappaletta tunnistamaan. Kitaristi Altti Uhleniuksen lavakoreografia haki
vertaistaan. Mies kiemurteli, vääntelehti, pomppi ja soitti sielustaan demonit irti.
Robert Plant -ääninen basistilaulaja Jussi Hongisto ei jäänyt suinkaan
huonommaksi. Rummuissa kolisteli Apocalypticassakin vaikuttava Mikko Sirén.

Paja Band

Bändi jatkoi tauotonta revittelyä yli tunnin. Kappale seurasi toistaan, kunnes
yleisö pääsi jyvälle siitä, että mitään tavanomaisia hengähdys- tai aploditaukoja
ei tulisi olemaan ja alkoi reagoida suosionosoituksin asianmukaisissa
taitekohdissa.

The Beatlesin ”Sgt Pepper's Lonely Hearts Club Band” kääntyi vielä helposti
heviksi, mutta nyt tiedetään myös, miltä ”Yesterday” kuulostaa esitettynä
samaan tyyliin. Genre antaa kappaleelle uusia ulottuvuuksia. Monipuolista
valikoimaa edustivat muun muassa The Whon ”Can't Explain” ja Black Sabbathin
”War Pigs”.

Puolipökertynyt yleisö taputti bändin uudestaan lavalle. Yllätysencorena kuultiin
Jimi Hendrixin ”Fire” – laulettuna suomeksi! Loppulauluna oli niin ikään
yllättävästi Blind Faith -kappale ”Presence of the Lord”. Sanat olivat ehkä vähän
hukassa, mutta kitarasoolot täyttä tavaraa.

Kaiken lisäksi nämä pojat ovat myös klassisen musiikin korkeasti oppineita
edustajia. Molemmat peukut ylös.

Rentouttava hetki

Eeva Äärelä Blues Duo tarjosi hiukan myöhemmin rentouttavan tuokion
Levytorin lavalla. Harri Louhensuo on duon toinen osapuoli, joka toimi ainakin
tällä kertaa enimmäkseen säestäjänä, luoden rytmipohjaa soolokitaristi-
laulajalle, lahjakkaalle Eeva Äärelälle. Tällä kertaa kuultiin enimmäkseen akustista
country bluesia. Monessa laulussa Eeva vaihtoi slide-kitaraan. Ohjelmistoon
sisältyi sekä omia biisejä että covereita.

Eevalla on vahva, omintakeinen lauluääni, joka istuu hyvin blues-ilmaisuun. Eeva
tekee laulunsa elävästä elämästä, ja siten hänen omissa lauluissaan on vankka
naisnäkökulma. Hän laulaa kaukokaipuusta ja rakkaudesta, ei ruikuttaen, vaan
anylysoiden ja pohtien. Laulussa ”Learning to Live” kysytään: Onko minulla aikaa
toteuttaa unelmani? Slidekitaralla terästetty ”Happy Woman Blues” summaa:
Onnellinen on hän, jolla kaikki asiat ovat tasapainossa.

Keikan päätti vauhdikas ”Let the Good Times Roll”. Alkujaan rovaniemeläinen,
Helsinkiin kotiutnut Eeva on sydämeltään maalaistyttö: ”I'm living in the city, but
my heart is in the countryside”. Lue tästä Äärelän haastattelu.

Nostalgiaterapiaa

T.A.G. eli Therapy Atelje Group esitti ohjelman mukaan soul-, funk- ja
discotyyppistä musiikkia, mutta ainakin tiukemman funkin odottajat joutuivat
pettymään. Seitsenhenkinen yhtye aloitti lupaavasti. Wilson Pickettin tunnetuksi
tekemät ”Mustang Sally” ja ”In the Midnight Hour” kaikasivat ilmoille ihan
mallikkaasti. Klassikko ”Sunny” muuttikin sitten tunnelman vähemmän
sähköiseksi.

Stevie Wonder on yhtyeen suosikki. Hänen tunnetumpia kappaleitaan, kuten ” I
Wish” ja ”Living for the City” oli ihan mukava kuunnella, mutta popiksi luokiteltava
Pretenders-kappale ”Don't Get Me Wrong” ei mennyt ihan purematta alas. Yleisö
tuntui kuitenkin viihtyvän.

Bill Withersin herkistely ”Ain't No Sunshine” sopi bändille hyvin. ”Disco Inferno”
vähän yritti kutitella selkärankaa, mutta lisää biittiä olisi tähänkin kaivattu. Solistit
Samuel Hjelt ja Heidi Maria tekivät kovasti töitä ja lauloivat hienosti yhteen,
mutta jotain jäi puuttumaan. Enemmän vaan ääntä ja vimmaa! Bändi on uusi ja
ehtii vielä kokea monia muodonmuutoksia.

Torstai on toivoa täynnä

Torstain onnekkaisiin bongauksiin kuului savolaishuumorilla nimetty No Real
Gentlemen. He soittavat kuuden miehen voimin perinteistä bluegrassia ja
vanhaa countrya Hank Williamsin tyyliin. Soittimina olivat 'tavallisten' kitaroiden
lisäksi iki-ihana lap steel -kitara, dobro, banjo, kannelta muistuttava autoharppu
ja mandoliini.

Uutta ja vanhaa piti kuultaman, mutta kyllä kaikki oli vanhaa… Niin kyllä piti
ollakin, koska tämä musiikinlaji kunnioittaa nimenomaan alkuperäisiä Appalakkien
ja Smoky Mountainsin musiikkityylejä. Myös 1960-luvun folkia Bob Dylanin ja Tom
Paxtonin hengessä mahtui mukaan.

Dylanin katalogista kuultiin nopeatempoisen tulkinnan saanut ”Moonshine” ja
Paxtonilta ”The Last Thing on my Mind” kauniina stemmalauluna.

Vain noin puolitoista vuotta kasassa ollut bändi on todella omistautunut
asialleen. Muusikot ovat ammattimaisia multi-instrumentalisteja ja hallitsevat
mahtavan kokoelman lauluja. Kitaristi-laulaja Risto Vuokila tuntuu toimivan
bändin vetäjänä ja yhteenliittävänä voimana.

Laulujen sanoituksissa puhuttiin paljon kotipolttoisesta viskistä, lisäksi naisista,
jotka olivat lähteneet, sekä näiden asioiden yhteismitallisuudesta. ”Pretending”,
”Love Me One More Time”, ja ”When the Grass Grows Over Me” olkoot
esimerkkeinä countrylle niin tyypillisistä itkulauluista. Humorististen välispiikkien
mukaan kaikkea valitusta ei kuitenkaan tarvitse niin todesta ottaa. Carter
Familyn ”Gold Watch and Chain” sai edustaa 50-luvun suosikkeja, samoin
monien artistien levyttämä ”Down the Mexico Way”.

Yhtyeen jäsenet olivat valmistautuneet keikkaan huolellisesti. Nuoteitta ja
muistilapuitta meni suvereenisti tunti ja vartti. Kiitos pojat, jäitte mieleen
todellisina herrasmiehinä.

Perusbluesia ja muita taiteita

Perjantai-iltapäivän ratoksi Keski-Uusimaa-lavalla esiintyi pääkaupunkiseudulta
kotoisin oleva Bluesrocks. Tyylikkäät miehet mustissa tarjosivat tukevaa
perusbluesia maustettuna kitarasooloilla ja huuliharpputaituroinnilla. Konkarit
veivät keikan läpi ammattimaisen coolisti, turhia konstailematta. Louisiana Redin
maaginen ”Mississippi Girl”, hidas
”Spoonful” ja encorena esitetty ”The Sky is Crying” riittivät vakuuttumaan
yhtyeen kyvyistä. Vain osankin keikkaa nähtyään voi lämpimästi suositella
tutustumista kyseiseen bändiin, jos kohdalle sattuu.

Lounaskahvila Tyyni tarjosi paitsi maukkaita lounaita ja pullakahveja myös
musiikkikulttuuria. Sen seinille oli ripustettu edustava kokoelma Pertti Nurmen
valokuvataidetta. Bluesartistien hienot muotokuvat oli tallennettu vuosien
varrella Vanhankylänniemen pääkonserteissa.

Perjantain iltapäivätapahtumana kahvilassa oli myös musiikkiaiheinen
kirjanjulkistamistilaisuus, jota ei ollut juurikaan etukäteen mainostettu. Tämä
selittänee paikalla olleen harvalukuisen kuulijajoukon. Kyseinen kirja on "One
Way Out – The Inside History of The Allman Brothers Band" (suomeksi
"Päättymätön tie – Allman Brothers Bandin tarina") Kirjan on kirjoittanut tunnettu
musiikkijournalisti Alan Paul. Hän on viettänyt 25 vuotta kiertue-elämää bändin
kanssa ja tutustunut kohteeseensa perusteellisesti.

Kirja on täynnä muisteluksia ja nippelitietoa. Se sisältää myös kattavan
diskografian. Aviadorin kustantamaa suomalaispainosta esittelemässä ollut
suomentaja Torsti Lakari on yhtyeen pitkäaikainen fani. Hän kertoi halunneensa
antaa kirjalle positiivisen suomenkielisen nimen. Musiikkihan jää elämään, vaikka
sen tekijät poistuvatkin keskuudestamme.

ANNAMARI LAUSALA, teksti
Pasi Tuominen, kuvat

Lisää Puistobluesista: Little Steven, pääkonsertin muut esiintyjät, Agneta Falck,
kuvagalleria pääkonsertista, kuvagalleria kadulta

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT