Purismi ei vaivaa Puutori Bluesia
Kolmepäiväiseksi laajentuneessa Turun-tapahtumassa myytiin liput loppuun
sekä perjantaina että lauantaina. Ohjelmisto sisälsi paljon ehtaa bluesia
mutta myös raikkaita yllätyksiä.
Turun järjestyksessään toinen Puutori Blues yllätti musiikkitarjontansa
moninaisuudella. Ravintoloitsija Lasse Laaksosen mielestä musiikkitapahtumaa
järjestettäessä punaniskaisuudesta ja purismista on vain haittaa. Hän väittää,
että liian tiukat linjanvedot tekevät tapahtumasta tylsän ja yksitoikkoisen. Linjaa
rikottiinkin armotta moniotteisella The BluesBakersilla, karuilla gangstereilla ja
Kaamos-progella.
- Puutori Blues on tällaisenaan juuri hyvä. Vaikka nimessä onkin "blues",
tarjonnan tulee olla laajaa, eikä pelkkää deltaa. Jos jokainen artisti ja bändi
soittaa tismalleen samankaltaista musiikkia, se käy päivän mittaan kuulijoille
puuduttavaksi, lataa Laaksonen.
Laaksonen on pyörittänyt Puutorin Vessan toimintaa jo yli yhdeksän vuotta ja
toteuttanut periaatettaan musiikin suhteen koko ajan. Vessa on tarjonnut
livemusiikkia kaikissa mahdollisissa muodoissa: viikoittaisia yhteislauluiltoja,
trubaduuri- ja bändikeikkoja, niin sisätiloissa kuin ulkona. Skaala vaihtelee
iskelmästä bluesiin, operettisävelmistä ja klassisesta musiikista rockiin.
Sateen uhka ei pilannut tunnelmaa
Perjantai-illan fiilistely alkoi kohtalaisen masentavissa merkeissä, joskin
perinteisen suomalaisen kesätapahtuman tapaan: kaatosade iski pelipaikalle
tasan 20 minuuttia ennen ensimmäisen bändin aloitusaikaa.
Sää pakotti tapahtumajärjestäjät pinkaisemaan pikimmiten peittelemään
äänentoistolaitteita ja lavalle jo odottamaan kasattuja instrumentteja. Paikalle
hyvissä ajoin saapuneet kuulijat näyttivät katoavan miltei silmänräpäyksessä.
Hetken näytti siltä, että aloittamista suunnitteleva bändi saa soittaa tyhjille
pöydille. Suomen kesä armahti onneksi pikkuista bluestapahtumaa ja sade alkoi
hiipua ensimmäisten pehmeän karheiden sävelten täyttäessä Puutorin. Suureksi
osaksi harrastajapohjalta (mukana on tosin myös raskaan sarjan urkuri-laulaja
Judo Jalava) toimiva Smokey Room houkutteli settinsä aikana takaisin paikalta
karanneen yleisön. Siinä vaiheessa väkeä saapui muutenkin tasaiseen tahtiin.
Erityisen mieleenpainuvia yllätyksiä Smokey Room ei tarjonnut. Setti koostui
covereista, joskin tarvittavalla taidolla soitetuista. Lieneekö juuri harvakseltaan
keikkailun ja stressittömän treenaamisen ansiota, mutta lavalla ollut 7-henkinen
kokoonpano aloitti tapahtuman juuri siten, miten se kuuluukin aloittaa: rennolla
ja hyvällä fiiliksellä. Erityisesti saksofonistit Juhani Selänniemi ja Pentti Ilmonen
näyttivät nauttivan keikasta silmin nähden. Alueelle satunnaisesti poikenneet
katsojatkin näyttivät hakeutuvan sen myötä hyville istumapaikoille jatkamaan
iltaa.
Hyvin alkanut ilta latistui hieman Kytky Blues Bandin jatkaessa lavalla
seuraavaksi; ei niinkään biisivalintojen (covereita) vaan laulaja-harpistin
hengettömyyden takia. Edes Johnny Pallarin mukanaolo ei pelastanut
kokoonpanoa. Yleisön kommenteista päätellen seuraavaa esiintyjää alettiin
odottaa jo setin puolivälissä.
Pallari jatkoi onneksi tutulla 'peitsamonoloisella' blues-rockillaan heti perään
Rhythm Devils -kokoonpanonsa kanssa. Setti esitteli mukavasti tuoreen levyn
biisit järjestyksessä. Pallarin eleetön esiintyminen ja moitteeton pukeutuminen
tuovat mielenkiintoisen kontrastin lyriikoihin, jotka kertovat miltei humoristiseen
tapaan rakkaudesta alkoholiin (Lemonade) tai naiseen (Knockout).
Kun kravatit löysättiin, alkoivat kitarankielet katkeilla
Jos perjantai alkoi suhteellisen rauhallisella musisoinnilla, se ei totisesti ollut sitä
päättyessään. The BluesBakers käänsi fiilikset rajuun nousuun jo ensimmäisellä
biisillään, kun pojat aloittivat räyhäkkäästi ”Hoochie Coochie Manilla”. "Mitä
hittoa, nuohan on ihan kakaroita" -kommentit vaihtuivat jo ennen setin puolta
väliä kehuihin teknisestä taitavuudesta ja bändin yhteen soittamisesta. Yleisön
herättämisen jälkeen The BluesBakers jatkoi omalla tuotannollaan (I'm on My
Way, Mistreater, Boogie Chillum), joka ei huolella valittujen covereiden joukossa
joutunut häpeämään. Illan kauneimmaksi vedoksi uskaltaa varauksetta nostaa
bändin version Pink Floydin ”Breathesta”.
Puutori Bluesin päivän päätti Gangster of Love meiningillä, jossa jännitettiin
vuoroin rumpalin pysymistä tuolillaan ja sitä, miten Erkka Makkonen paikkaa
solisti Hank Barnfellow'ta sillä välin, kun tämä vaihtoi uusia kieliä kitaraansa
katkenneiden tilalle. Nuottiöljyn siivittämästä show'sta ei puuttunut vauhtia eikä
vaarallisia tilanteita. Bändin lähes kokonaan omista tasokkaista biiseistä
koostuvan setin, selkeästi tunnistettavan soundin ja Barnfellow'n katu-
uskottavan lauluäänen yhdistelmä on kuitenkin aina myös livenä kuultuna mainio
paketti.
Kaikkia kuulijoita ei illan meno miellyttänyt. Itseään "tunnebluesia kotona
soittelevaksi bluesfaniksi" tituleerannut Niko Selinheimo oli selkeästi pettynyt.
- Tämä ilta ei ollut bluesia nähnytkään. Kaikki bändit outoja ja rockabillya, hillbillya
ja viittä vaille tanhua soiteltiin… Kyllä minä odotan kuulevani bluesia, kun lipun
maksoin, arvostelee Selinheimo.
Selinheimo jäi kaipaamaan perinteistä kolmen soinnun hidasta bluesia, jota hän
ei koko illan aikana mielestään saanut kuulla. Totta: esimerkiksi soolona
esiintyvää puhtaan delta bluesin edustajaa ei perjantai-illan aikana nähty.
Stand-up bluesia ja rumpali takataskusta
Lauantaipäivä Puutori Bluesissa alkoi varsin lupsakkaasti Poppa Joe Kingin (Joe-
Poika Westerbacka) musisoinnilla. Urjalan asemalla asusteleva muusikko valloitti
aurinkoisesta päivästä paikalle saapuneen yleisön välittömällä olemuksellaan ja
hupaisilla välispiikeillään. Trubaduurimaisesti miltei naurettavan pikkuisen
akustisen kitaransa kanssa epäonnistuneesta rakkaudesta kertovilla viisuilla
Poppa Joe King viritti yleisön oikeaan tunnelmaan ennen seuraavaa esiintyjää.
Marco Koivunen yllätti yleisön ennalta ilmoitetun sooloesiintymisen sijaan
tuomalla lavalle mukanaan myös rumpalin (Massimo Björkbacka). Moni kokee
Koivusen hyvin viimeistellyn, ehkä liiankin huolella tuotetun bluesin soittajaksi.
Tämänkertainen setti (kaikki Koivusen omia biisejä) rummuilla rytmitettynä toi
esiin puolen, jossa oli tiettyä karheutta. Koivunen kertoi uuden levyn teon
etenevän mukavasti. Tämäntyyppistä soundia toivoisi kuulevansa myös tulevalla
levyllä.
Lauantain kokoonpanot vaihtuivat kokonaisiin bändeihin Bags' Grooven myötä.
Judo Jalavan yleisöä hymyilyttäneiden "sinisen levyn" mainoslauseiden myötä
yhtye saatteli kriittisemmätkin kuulijat kauniin kesäpäivän viettoon. Yhtye soitti
uskollisesti uusimman levynsä biisit järjestyksessä, ilman yllätyksiä. Silti oli jälleen
todettava, että kitaristin puute ei bändiä pahenna. Lisäksi yleisö sai nauttia
levylläkin soittaneen, satunnaisemmin livekeikoille ehtivän saksofonistin Hannu
Hiltulan suorituksista. Yksi levyn kauneimpia ja livenäkin upeasti soiva kappale, ”
A Reason to Live”, tuo ehkä parhaimmin esiin Jalavan tunnetta täynnä olevan
laulun kuin myös Hiltulan saksofonin.
Kirurgin kitaroinnista progen syvyyksiin
Lauantai-iltapäivän yksi odotetuimpia kokoonpanoja oli Doctors' Special, kahden
kirurgin (Eero Gullichsen, laulu, huuliharppu ja Risto Gullichsen, kitara) johtama
jo vuodesta 1984 asti keikkaillut bändi. Keikalla pääosin T-Bone Walkerin ja
Freddy Kingin biisejä soittanut kokoonpano otti yleisönsä ja ensimmäiset
tanssijat nousivat jaloilleen setin alkupuoliskolla.
Risto Gullichsenin näyttävä kitara (Gretsch / Nashville / Brian Setzer signature)
keräsi ansaittua huomiota ja mies kehuikin sitä loistavaksi soitettavaksi.
Heti tohtoreiden perään lavalle kivunnut West Coast Blues oli taatun varmaa
tavaraa. Vaikka kitaristi Antti Karinevan ja rumpali Olli Mäkelän soitanta toi
oman yksilöllisen osuutensa tähän pakettiin, on pakko tunnustaa, että kaksi
kokonaista päivää tapahtuman ajan paikalla olleelle varsinaissuomalaisten
bluesmuusikoiden vähyys alkoi jo näyttäytyä. Esimerkiksi Esa Salmisen ja Judo
Jalavan kun voi bongata useammastakin kokoonpanosta. Kasvojen kulumista
kompensoi jonkun verran se, että West Coast Bluesilla on keikoillaan esittää
myös useita omia biisejä covereiden lisäksi.
Bluestapahtuman esiintyjävalintana hieman hämmennystä herättänyt Kaamos
lunasti odotukset ja ylittikin ne. Keikkasetti oli hienosti koottu ainokaiseksi
jääneen albumin helmistä (Strife, Are You Turning, Isabelle Dandelion)
täydennettynä varsin toimivilla covereilla (Steely Danin ”Black Friday”, Jack
Brucen ”How's Tricks”). Ollakseen bluesvoittoiselle yleisölle osin hyvinkin outoa
kuultavaa Kaamos onnistui tekemään keikastaan upean kokonaisuuden. Kritiikkiä
linjasta selkeästi poikkeavasta bändivalinnasta ei kuultu jälkeenpäinkään.
Moitteettomasti eteenpäin soljuneen päivän päätteli kunniakkaasti turkulais-
chicagolainen bluespumppu Dr Dave and All Scars Blues Band. Itseään rupiseksi
soimaava kokoonpano on hyväntuulinen setti hyvin valittuja covereita. Pienen
festivaalin päätösbändillä oli selkeä tavoite saada yleisö mukaan jammaamaan ja
se onnistuikin mainiosti Slim Harpon ”Shake Your Hipsin” myötä. Laulaja-harpisti
David Rios ei myöskään pelkää jutustella yleisölle, joten kontakti lavalta käsin
syntyy nopeasti. Kitaristi Michele Ferrari pääsi nostattamaan tunnelmaa
fiilistellessään Albert Kingin ”You're Gonna Need Me” -biisiä. Encorena Dr Dave
esitti vielä vetoomuksen: Don't leave me here to cry… Festivaaliväellä ei
näyttänytkään olevan kiire kotiin. Mielipiteitä tapahtuman musiikkitarjonnasta
vaihdettiin lämpimässä yössä vielä pitkään.
PIIA LEINO
Kuvagalleria
.
|
