Blues-Finland.com - Rauma Blues 2009 - Raportti

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

14.7.2009 Sue Foley
Äijänsuolla salamoi
Rauma Bluesin ohjelmakokonaisuus oli jälleen onnistunut. Dr Johnin bändi jäi
kotiin, mutta voodoo-maestro oli vakuuttava soolonakin. Sue Foley päätti
Rauman sähköisen illan räväkästi.

Keskikesän rehevässä tunnelmassa käynnistyi 24. Rauma Blues. Kesäistä
festivaalitunnelmaa nostatti ilmassa väreilevä ukkonen. Taivaalta irtosivat
komeat salamat, ja leiskui illan aikana Kukko Areenassakin useaan otteeseen.
Pieni painostava leimu ilmassa ja kevyt sade ei festivaaliyleisöä latistanut,
päinvastoin, odottava tunnelma lepäsi hallin yllä.

Suomalainen anti Rauma Bluesille oli illan reteästi aloittanut Hoedown. Jo
alkuillasta Kukko Areena oli täyttynyt yleisöstä, ja tyytyväisistä ilmeistä päätellen
Hoedown oli nostattunut festivaalin hyvään alkuun. Maanläheinen tunnelma
jatkui aidolla Missisippin ja New Orleansin kasvatilla, vuonna 1940 syntyneellä
Little Freddie Kingillä.

Little Freddie King edusti ehdottomasti vuoden 2009 Rauma Bluesin 'blueseinta'
antia. Veijarimaisen kitaristin lumovoimaa kasvatti taustabändi, joka koostuu
rumpali Wade Wrightista, basisti Anthony Andersonista sekä harpisti Bobby
Louis DiTulliosta.

Little Freddie Kingin musta Epiphonen Lucille soi kauniisti puhtaalla soundilla kuin
mustarastas. Aitona bluesmiehenä Little Freddien taustabändille koitui pieni
haaste yllättävistä soinnunvaihdoksista. Tosiaan, eihän sen niin tarkkaa pidä
bluesissa ollakaan! Vuonna 1940 syntynyt kitaristi on kasvanut soittajaksi
keräämällä vaikutteita vanhoilta taitureilta kuten Lightnin' Hopkinsilta, Bo
Diddleyltä ja John Lee Hookerilta sekä koluamalla perin juurin New Orleansin
keikkapaikat.

Tyylikäs show

Little Freddie Kingin tinkimätön tyyli näkyi pukeutumisesta alkaen. Myös
taustabändi oli vetänyt parhaat ylleen - tämä orkesteri ei t-paidoissa ja farkuissa
estradille astunut. Kokoonpanoa katsellessa ja kuunnellessa tuntui kuin aika olisi
pysähtynyt jonnekin vuosikymmenten taakse.
.

Basistin käsissä soinut Voxin basso sopi tyylillisesti täysin yhtyeen visuaaliseen
ilmeeseen. Parilla instrumentaalilla aloitettu setti veti yleisön nopeasti mukaan
leppoisaan tunnelmaan. Little Freddiestä nousi esiin myös varsinainen
show-mies: tunnelman nosteessa artistilta irtosi huomattavaa koreografiaa
kitaransoiton ohessa.

Freddie Kingin "Hideaway" soi reteästi ja versioitui yhtyeen käsissä varsin
vauhdikkaaksi. Leppoisaa menoa edusti taas Guitar Slimin "Things I Used To
Do". John Lee Hookerin "Hobo Blues" soi käheästi Little Freddien tulkitsemana.
Bändi työskenteli kerrassaan tyyliin iskevästi taustalla. Rumpalin jatsillinen ote oli
omiaan luomaan autenttista tunnelmaa. Ja löytyipä rumpalin silmäkulmasta
pilkettäkin. Yleisö tuli kuvattua rumpalin kameraan stagelta käsin useaan
otteeseen.

Bändin keskuudessa tapahtui hyväntuulista vaihdantaa. Yleisön lisäksi Little
Freddie sai bändinkin hymyilemään. Huuliharpisti joutui soolokappaleensa
lopussa herättämään bändin liiderin kopauttamalla tätä olkapäähän. Komppi
jatkui tiiviiseen tahtiin, vaikka harppusoolo oli jo päättynyt.

Kyllähän kitarakomppia olisi joutanut vielä parikin kierrosta kuuntelemaan -
hyvältä Little Freddien pelkkä komppi kuulosti. Soittamisen spontaanius oli
omiaan herättämään hyvän ja letkeän New Orleans -tunnelman.

Dr John teki vaikutuksen soolona

New Orleansista oli Raumalle matkannut illan kolmaskin, tuskin esittelyjä
kaipaava artisti. Malcolm John Rabennack Jr:n eli Doctor Johnin kyydissä ilta
lehahti korkealle lentoon. Alkuperäisestä suunnitelmastaan poiketen Dr. John
esiiintyikin yksin, eikä Lower 911 -yhtyeensä kanssa. Rumpalin sairastumisen
takia bändi jäi kotipuoleen, ja tuuraavan rumpalin hankinnan sijaan
voodoo-maestro piti parempana vaihtoehtona hoitaa keikka soloartistina.

Puinen flyygeli koristui pääkallolla ja muulla taianhohtoiselle kalustuksella. Dr.
John asteli hitaasti ja kumaraisesti punaisessa puvussaan pianon ääreen.
Vanhuuden oireet katosivat välittömästi sormien kohdatessa pianon koskettimet.
Aloituskappale oli New Orleans -klassikko "Iko Iko". Alusta alkaen hyväntuulinen
Dr. John oli voimakkaasti läsnä esityksessään.

Yksi pianisti riitti täyttämään suuren Kukko Areenan voimakkaalla tunteella ja
svengillä. New Orleans -rytmit taittuivat pianolla käsittämättömän ilmeikkäästi.
Settilistaan kuuluivat muun muassa Professor Longhairin "Tiptina", ja vanhoja
Dr. Johnin helmiä kuten "Right Place Wrong Time". Yleisöä hemmoteltiin myös
"Such a Nightilla".

Uusimmalta, kantaaottavalta levyltä "The City That Care Forgot" kuultiin myös
kaunis balladi "My People Need a Second Line". Valitettavasti tunti Dr. Johnin
seurassa kiiti liian nopeasti. Kyseistä taiteilijaa olisi voinut kuunnella
pitempäänkin. Laadultaan Dr. Johnin esitys lienee Suomen kesän parhainta antia.
Dr. John veti lavan eteen kiitettävän paljon myös nuorta kuulijakuntaa.

Ilta päättyi räväkästi

Jos alkuillan esiintyjät luottivat aitouteen ja juurevaan meininkiin, räväytti Janiva
Magness Amerikan malliin ja suuren estraditaiteilijan elkein. Suuri yleisö innostui
ja viihtyi, kun viihdettä irtosi koko rahan edestä.

Kokonaisuudessaan bändi oli samoilla viihteen ammattilaisten linjoilla kuin
Magnesskin. Kitaristi Zachary Zunis puristi Stratocasteriaan asiaan kuuluvia
ilmeitä ja kasvonvääntöjä unohtamatta. Ainoastaan kosketinsoittaja Benjamin
Yee tuntui hetkittäin kelluvan omissa sfääreissään. Suuriääninen Magness liikkui
pitkälti AOR-tunnelmissa. Koko Taylorin muistoa tuli kunnioitettua "Wang Dang
Doodlen" muodossa.

Kanadasta Raumaan lennähtänyt Sue Foley joutui aloittamaan settinsä puolelta
öin, jolloin Rauma Bluesin juhlijat olivat jo osittain väsyneessä kunnossa. Sue
Foley kuitenkin pelasti loppuillan estäen tunnelman ennenaikaisen lopahtamisen.
Omaperäinen kanadalaiskitaristi luottaa selkeästi persoonalliseen otteeseen.

Foley osaa tehdä hienoja biisejä, ja metsän haltiattaren oloisen artistin laulusta
ja soitosta löytyy uskomatonta särmää. Country-tyylinen, tyttömäinen ääni
yhdistettynä kulmikkaasti rullaaviin kappaleisiin on ehdottoman toimiva
yhdistelmä.

Basisti Michael Turenne ja rumpali Ken McMahon soittivat hetkittäin turhan
monotonisesti, mutta bändiltä irtosi kuitenkin hienoja ja pitkiä jamijaksoja. Trion
soitossa oli mukana aimo annos rosoisuutta. Kaikkea ei tosiaan oltu hiottu
loppuun saakka. Yllätyksillekin sopi sijaa.

Kaikkiaan Sue Foley oli loistava valinta vuoden 2009 Rauma Bluesin viimeiseksi
esiintyjäksi. Foleyn moderni ja sähäkkä ote päätti Rauma Bluesin onnistuneen
kattauksen räväkästi.

L. RAUDAS

Linkki: Rauma Blues