20.7.2010 Kuvagalleria LeRoi Brothers © Marko Aho
Neljännesvuosisata Rauma Bluesia
Teksasilainen LeRoi Brothers pisti juhlakonsertin halki, poikki ja pinoon. J.
Karjalainen tarjoili polkabillya ja Candi Staton soulia. Väkevimmästä blues-
panoksesta vastasivat Super Chikan ja Hollywood Blue Flames.
Rauma Blues juhlisti 25-vuotista historiaansa monipuolisen esiintyjäkaartin turvin.
Sinällään sekin oli jo aihe juhlaan, että pääesiintyjäksi oli buukattu
klassikkobändi LeRoi Brothers Teksasista.
Heidän lisäkseen illan aikana kuultiin myös bluesia Super Chikanin ja Hollywood
Blue Flamesin tarjoilemana, sekä Candy Statonin soulpläjäys. Kotimaista väriä
juhlintaan toi kaikkien aikojen ensimmäisen Rauma Bluesin pääesiintyjänä ollut ja
tällä kertaa mainion Polkkabilly Rebelsinsä kanssa musisoinut J. Karjalainen.
LeRoin veljessarja pikkusiskoineen
Juurevasti rokkaava LeRoi Bros nauttii Suomessa ilmeisen kovaa kulttimainetta,
ja aivan syystä. ”Veljessarjan” suurin suosio sijoittui kahdeksankymmentäluvulle.
Niihin aikoihin ryhmä vieraili edellisen kerran myös näillä kulmilla. Oli jo siis aikakin
saada heidät pistäytymään.
LeRoi Brosin kulmakivinä ovat kautta aikain olleet rumpali Mike Buck ja
miellyttävällä tavalla nuhaisen lauluäänen omaava kitaristi-laulaja Steve Doerr.
Alkuperäiseen kokoonpanoon kuului myös viimeksi mainitun veli Joe Doerr. Hän
jäi matkan varrella pois bändistä, mutta on sittemmin palannut laulajan ja
harpistin tehtäviin. Basistin tontin hoitaa nykyisellään jo hyvän tovin bändissä
viihtynyt Pat Collins.
Alkuaikoina LeRoi Brosin soolokitaristina toimi Don Leady, joka perusti sittemmin
mainion The Tailgatorsin. Hänen jälkeensä veljesten matkaan loikkasi hetkeksi
villimies Evan Johns. Hän kitaroi myös niillä muinaisilla Suomen keikoilla, joita ”
alan miehet” muistelevat vieläkin silmät kiiluen. Näihin päiviin saakka on
kitaristina ollut edeltäjiään runsaammin countryyn päin kallellaan oleva Rick ”
Casper” Rawls.
Raumalla kuitenkin veljeslauman toisena kitaristina nähtiin ”pikkusisko” Eve
Monsees. Mielestäni Eve pääsi jopa paremmin esille nyt LeRoin soolokitaristina
kuin oman bändinsä keulakuvana parilla aiemmin näkemälläni keikalla. Hän sai
runsaasti soolotilaa ja osasi sen mallikkaasti myös täyttää.
Alkujaan LeRoi Brosin musiikki oli vahvasti 'garagerockabillyn' sävyistä rokkausta.
Sittemmin bändi on seikkaillut melko laajasti rytmimusiikin maailmassa. Kaiken
perustana on aina soinut Teksasin rikas perinne. Levyille on päätynyt muun
muassa vahvasti countryn sävyttämää sointia ja cajuniakin. Nykyisellään bändi
näyttää palanneen juurilleen ja karumman ilmaisun pariin.
Raumalla LeRoit pysyttelivätkin pääosin kolmen ensimmäisen levynsä
materiaalissa. Settiin mahtui monia kuolemattomia raitoja. Esimerkiksi ”Treat Her
Right”, ”Ain't I'm A Dog”, ”D.W.I” ja ”Pretty Little Lights Of Town” lukeutuvat
allekirjoittaneen suosikkeihin ja toimivat keikallakin hienosti. Mielenkiintoisena
sivujuonteena kaikki nuo neljä rallia löytyvät vuonna 1985 ilmestyneeltä
loistavalta minialbumilta ”Forget About The Danger Think Of The Fun”. Myös
debyyttilevyltä ”Check This Action” kuultiin nimiraidan lisäksi useampikin piisi.
Pääasiallisina solisteina keikalla toimivat Doerrin veljekset, mutta toki Evekin
muutaman piisin vetäisi. Se oli sikälikin luontevaa, että komppiryhmä Buck-Collins
vaikuttaa myös hänen Exiles-bändissään. Joe Doerrilla oli rock-poseeraus hyvin
hallussa. Hän pasteerasi ja viuhtoi tamburiinin ja maracassien kanssa ympäri
lavaa aina kun laulamiseltaan ehti.
Muutama settiin kuulunut laina istui mainiosti muun ohjelmiston sekaan. Saimme
kuulla parin piisin verran Johnny Burnettea (”Tear It Up” ja ”Train Kept A Rollin”)
ja yhden Howlin' Wolfinkin (”Howling For My Darling”). Bo Diddleyn ”
Roadrunnerin” aikana Steve Doerr ehti katkaista kitarastaan kielen, vaihtaa sen
laulamisen ohessa ja soittaa vielä piisin loppuun soolonkin – todella tyylikästä
toimintaa.
LeRoi Bros näytti Raumalla olevansa edelleen kovassa iskussa. Toivotaan, että
veljekset tomeroituisivat vaikka uuden levyn jossain vaiheessa tekaisemaan.
Edellisestä on kulunut jo kymmenen vuotta. Bändillä oli hyvä meininki päällä. He
näyttivät nauttivan hommasta, joten ehkäpä jonain päivänä uusi levy saadaan.
Blueskukkoilua Mississippin Deltalta
LeRoin veljekset päättivät Rauma Bluesin tämänvuotisen pääkonsertin
riuhakkaasti, mutta musiikkitarjonta alkoi sähäkkänä jo kukonlaulun aikaan.
Viideltä iltapäivällä nimittäin Super Chikan laittoi pelit soimaan. Tuoreimmalla ”
Chikadelic”-levyllä hänen kanssaan musisoi norjalainen Spoonful Of Blues, ja
samaiset herrat olivat matkaseurana Raumallakin.
Super Chikan (James Johnson) osoittautui odotusten mukaisesti mainioksi
esiintyjäksi. Miehen lanteet svengasivat musiikin mukana koko ajan ja huumoria
oli sopivasti touhua piristämässä. Välillä Chikan kiekui, kotkotti ja intoutuipa hän
esittämään rakastelevaa kukkoakin. Hän ihasteli myös esillä olleita laitilalaisen
juomatehtaan mainoksia: useissa on logona kukko.
Edes kesken keikan yllättänyt sähköjen katkeaminen ei näyttänyt fiilistä
laskevan. Chikan innostui tanssimaan lavalla taustamusiikin tahtiin.
Kitaristina Super Chikan on sopivasti omaperäinen, vaikka pitäytyykin pitkälti
kiinni perinteissä. Itserakentamillaan, näyttävillä kitaroilla hän soittaa sähäköitä
sooloja, joita värittää monesti wah-wahin polkeminen. Toki myös huuliharpisti
Jostein Forsberg ja kitaristi Morten Omlid pääsivät Rauman-keikalla hyvin esille.
Perinteiset avausesiintyjän ongelmat vaivasivat hieman Super Chikanin settiä.
Soundit eivät olleet koko ajan ihan kohdillaan. Bändillä oli kuitenkin hyvä meininki
alusta loppuun.
Erityisesti mieleen jäi ”Hookin' Up”. Sen johdantona kuultiin hilpeätä tarinointia
jodlaamisesta ”Boogie Chillenin” hengessä ja sen jälkeen siirryttiin ”Boom
Boomiin”. Myös Chikanin slidekitarointi kanankaulan katkaisukirveen mallisella
diddley bow'lla oli komeata kuultavaa. Encorena kuultu, pitkäksi venähtänyt ”
Shoot That Thang!” sisälsi nipun tuttuja ja tuntemattomia loruja ja antoi keikalle
kerrassaan hyväntuulisen lopetuksen.
Polkkabillya
J. Karjalaisen lännentrilogia on Polkkabilly Rebelsin myötä saavuttanut
lakipisteensä. Touhu on systemaattisesti kasvanut Lännen-Jukan karusta
banjoilusta kerrassaan messeväksi paketiksi. Paratiisin Poikien myötä mukaan
tulleen Veli-Matti Järvenpään haitari nosti meiningin uudelle tasolle. Nyt kun
kokonaisuuteen on lisätty vielä Tommi Vikstenin kitara ja Mitja Tuuralan basso,
on koossa aivan penteleen tiukka nippu.
Oli myös hauska huomata, että bluesfestivaalilla suurimman sukseen saa
aikaiseksi sellaiset kappaleet kuin ”Kaksipa poikaa Kurikasta” ja ”Karjalan poikii”.
Aluksi Karjalainen epäili, ettei heidän setissään taida juuri bluesia olla, mutta
kyllä sitä sieltä löytyi paljonkin. Esimerkiksi ”Pontikkapoika” oli ihan 'sitä ihtiänsä',
ja ”Kolmeen Cowboyhinkin” oli saatu juureva meininki. Myös monet Lännen-Jukan
laulut saivat uuden ilmeen slap-bassosta ja Vikstenin vähäeleisen tyylikkäästä
kitaroinnista. Veli-Matti väritti meininkiä ensin muutaman piisin ajan yksirivisellä
kurtulla ja siirtyi sitten tutumpaan kolmeriviseen vetopeliin.
Yleisö ei olisi millään päästänyt Rebelsejä pois lavalta, mutta lopulta oli pakko
luovuttaa, koska paljon hyvää oli vielä tulossa. Encoren päätteeksi kuultiin
yllättäen verkkainen luenta aiheesta ”Sun kloorin kloorin halleluuja”. Odotin piisin
lähtevän todelliseen hölkkään, mutta sen sijaan bändi lähtikin pois lavalta.
Virkistävä Hollywood Blue Flames
Seuraavaksi lavalle asteli nippu raskaan sarjan bluesukkoja Amerikan
länsirannikolta. Hollywood Fatsin perintöä vaaliva Hollywood Blue Flames tarjoili
maukasta perusbluesia persoonallisella otteella.
Junior Watsonin soitossa on aina mukana aimo annos arvaamattomuutta. Se
tekee keikan seuraamisesta kaksin verroin hauskempaa. Pelkästään hänen
soittonsa olisi ollut riittävä syy suunnistaa Raumalle, mutta Al Blaken huuliharppu
ja Fred Kaplanin koskettimet soivat myös hienosti. Näinä mallinnettujen
soundien kulta-aikana oli kerrassaan virkistävää nähdä lavalla ihan oikea piano
ja Hammondikin Leslie-kaappeineen.
Hollywood Blue Flamesin keikasta erottui pari instrumentaalia. Ensin Watson
soitti Elviksen tunnetuksi tekemän ”One Nightin” ja tämän jälkeen Kaplan ohjasti
bändin mukanaan rivakkaan boogie woogieen. Basisti Kenny Huff ja rumpali
Richard Innes innostuivat tämän tiimoilta sooloilemaan, ja meno oli hurjaa.
Täyteläinen soulpaketti
Candi Statonin uran suurimmat saavutukset ovat diskomusiikin saralta. Sitäkin
osastoa mahtui hänen soul-settiinsä. Itse en kokenut kuuluvani aivan ”Young
Hearts Run Freen” kohderyhmään. Joka tapauksessa Candi sai sankat
yleisöjoukot klassikkopainotteisella setillään innostumaan.
Ehdottomasti mielenkiintoisimpia hetkiä keikalla tarjosi ”Stand By Your Man/Stand
By Me” -sikermä, joka toimi hienosti. Eikä tietenkään sovi sivuuttaa ”In the
Ghettoakaan”.
Pätevästi svenganneeseen isoon bändiin kuului myös pari taustalaulajaa ja
kaksismiehinen torvisektio, joten kappaleet tulkittiin varsin muhevasti.
Candin sopivasti käheä ääni oli mukavaa kuultavaa. Hänen viimeisimmät levynsä
onkin toteutettu huomattavasti pienimuotoisemmin kuin tämä veto; niillä
pääpaino on suunnattu enemmän laulutulkinnan suuntaan – hyvä niin.
Candi Statonin soul/disco-pläjäys täydensi hienosti Rauma Bluesin tarjonnan,
jonka lopullisesti pisti halki, poikki ja pinoon LeRoin veljeskatras.
MARKO AHO
Kuvagalleria
Kirjoittaja kiittää järjestäjiä hyvistä bileistä ja toivottaa onnea seuraavalle
kaksikymmenviisivuotiskaudelle.
- - - - -
ILMOITUS
Tallink Siljan kuumat tarjoukset - vain netissä!
.
|
