Blues-Finland.com - Rauma Blues 2012

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

16.7.2012

Reverend John Wilkins

Rauma Blues 2012 ylitti odotukset
Raumalla onnistuttiin tänä kesänä viimeisen päälle. Mississippin ja Teksasin
tähdet esiintyivät unohtumattomasti. John Wilkins esitti vakuuttavat gospelit
ja Erja Lyytinen villitsi yleisön.

Vuoden 2012 Rauma Bluesin ohjelmistoa voi kuvailla täydelliseksi. Esiintyjäkaartin
valinta osoitti hyvää makua ja ammattitaitoista näkemystä. Jännitettä riitti illan
aloituksesta viimeiseen esiintyjään saakka. Tunnelma kasvoi ja tiivistyi illan
edetessä. Raumalla kuultiin monia huippuhetkiä ja iltaan helähti helmiä. Raumalla
tiedetään, millaisista aineksista syntyy huipputason bluesfestivaali.

Rauma Bluesin tematiikkaan kuului tänä vuonna lahjakkaiden isien lahjakkaat
pojat. Tuottajana ja pianistina tunnetun Jim Dickinsonin jälkikasvu, Cody ja
Luther Dickinson, näytti Raumalla kyntensä jälleen kerran. Reverend John
Wilkins on myös seurannut isänsä jalanjälkiä – Robert Wilkinsin hieno
musiikillinen lahja on periytynyt pojalle.

Raumalla useassa orkesterissa kuultiin slide-kitaraa ja hauska yhteensattuma oli
Jimi Hendrix & Band of Gypsys -lainaukset Erja Lyytisellä sekä North
Missisippi Allstarsin pojilla. Aidosta teksasilaisesta taidonnäytteestä vastasivat
Lou Ann Barton sekä kitaristit Derek O'Brien ja Denny Freeman.

Rauma Bluesia säesti mieto aurinko, kun ensimmäinen esiintyjä Ruby Jane
starttasi settinsä viiden aikaan. Osa yleisöstä ei terassilta vielä malttanut tulla
kuuntelemaan illan avausta, mutta silti 17-vuotias Ruby Jane veti innokkaan ja
uteliaan joukon lavan eteen. Nuoresta iästään huolimatta laulaja-viulisti on
ehtinyt kerätä mainetta osakseen. Eikä ihme, sillä heleä-ääninen lauluntekijä
osoittautui varsin mielenkiintoiseksi artistiksi. Ennen kaikkea Ruby Janen ote
viuluun oli suorastaan intohimoinen. Setin viimeisessä kappaleessa viulisti
heittäytyi huikeaan mittelöön instrumenttinsa kanssa - liikuttiin jo progemaisissa
maisemissa. Nopeat juoksutukset yltyivät melkeinpä hevin puolelle.

Wilkins nostatti rajuilman

Reverend John Wilkinsin country blues oli mitä leppoisinta kuunneltavaa. Vahva
elementti Wilkinsin musiikissa on myös gospel – mies on toiminut Hunter's Chapel
Churchin pastorinakin. Wilkinsin harmoninen kvartetti toimi täydellisesti. Ryhmän
voima löytyi rytmin puolelta; kitarasankarointia ei ollut repertoaarissa, mutta
loistavaa rytmittelyä sen sijaan löytyi.

Yksinkertaisesti rullaavat riffit pyörittivät juurevia kappaleita. Rumpali Wallace
Lester ja countrymaisella otteella soittava basisti Slade Lewis huolehtivat
tuhdista taustatyöstä. Kitaristi Jake Fussel soitti tyylitajuisia kuvioita, joiden
sekaan päätähti Wilkinson heläytteli omat helmensä. Wilkinsin vire oli juuri oikea
todellisen, suoraan sydämestä kimpoavan bluesin soittoon. Bluesin pastori
tietää, mistä löytyy tie musiikin ytimeen.

Keinuvan country bluesin kontrastina Wilkins kumppaneineen soittivat
hämmentävän esityksen ukkosesta. Wilkins paneutui myrskyn saloihin kädet
ilmassa viuhuen. Samalla taustajoukko aksentoi terävät, ukkosta imitoivat iskut.
Kulmikas soitto toimi konsanaan kuin armoton rajuilma.

Lopulta säiden salat oli jätettävä suurempien voimien varaan. ”Will the Circle Be
Unbroken” oli erityisen vaikuttava Wilkinsin käsissä. Hyväntuulinen Wilkins laulatti
yleisöä, eikä ikä tuntunut painavan vuonna 1943 syntynyttä bluesmiestä.
Päinvastoin, setistä uhkui iloinen energia, vaikka mies kävellessään tukeutui
kävelykeppiin.

Vauhdikkaan rehevää

Perinteisesti Rauma Bluesin avaajana on toiminut kotimainen artisti, mutta Erja
Lyytinen paistatteli illan otollisempana soittoaikana. Ajankohta oli taktisesti
asetettu juuri oikeaan hetkeen, sillä 99 prosenttia yleisöstä taisi odottaa juuri
Lyytisen esitystä. Ainakin yleisökommentit puhuivat Lyytisen puolesta, ja lavan
edustakin oli täyteen ahdettu – ja turha oli vapaasta istumapaikastakaan
haaveilla kotimaisen aktin aikana.
.

Erja Lyytinen ja Roger Inniss

Lyytisellä on ollut tunnetusti taitavia ammattilaisia bändissään, kuten myös
tämänhetkinen kokoonpano todisti. Rumpalina toimi vanha tekijä Miri Miettinen,
ja kuusikieliseen bassoon oli tarttunut Roger Inniss. Rytmiryhmä toimi
moitteettomasti, ja Lyytinen villitsi tapansa mukaan yleisön. Show oli vauhdikas
ja rehevä. Väliin mahtui myös Lyytisen lauluarsenaalin esiin tuovia balladeja.

Lyytisen repertoaari Raumalla rakentui tyylillisesti hyvinkin erilaisista vaikutteista.
Pop-henkisen materiaalin väliin mahtui jokunen perinteisempi roots-viritys.
Kuopion tyttö oli päässyt Missisippillä tienristeykseen; liekö paholainen kuitenkin
jättänyt sielun rauhaan. Hurjasti Telecaster kuitenkin velloi, ja yleisöä palkittiin
slide-soitolla moneen otteeseen.

Lyytinen kutkutteli ”Hide Awayta” käyntiin, mutta aihio lähti omille teilleen
muuttaen useaan kertaan muotoaan matkan varrella. Rokahtavampaa Lyytistä
edusti ”Not a Good Girl”. Encorena vedetty ”Soul of a Man” sisälsi mielenkiintoista
jamittelua. "Kukapa tietää miehen sielusta", mietti ja tuumaili Lyytinen, samalla
Hendrix & Band of Gypsysin ”Who Knows” -riffiä tavaillen.

Stratocasterien riemujuhlaa ja minimalistisen esiintymisen voimaa

Illan myötä tunnelma tiivistyi. Estradi koki suoranaisen muodonmuutoksen –
Äijänsuon Kukko Areena muuttui teksasilaisen kitaratulituksen näyttämöksi.
Denny Freeman ja Derek O'Brien näyttivät, kuinka Teksasissa on tapana soittaa
Stratocasteria. Tinkimättömällä tyylillä tietenkin.

Tyyli näkyi jo bändin ulkoisessa
olemuksessa. Mustiin sonnustautuneet
miehet muodostivat visuaalisesti tyylikkään
kokonaisuuden. Basisti roikotti
instrumenttiaan kerta kaikkiaan alhaalla,
jossakin polvien tasolla. Harvemmin
bluesmuusikoilla soitin on kovin matalalla,
mutta lopputulos oli eittämättä viileän
tyylikäs.

Ja kitaransoittoa janoava yleisö sai sitä mitä
oli tullut hakemaan. Freemanin ja O'Brienin
yhteistyö toimi häkellyttävän hyvin, soitossa
oli imua ja ideaa. Ja ennen kaikkea
kitaransoiton jännitettä ja osaamista.

Kitaravetoisen lämmittelyn jälkeen lavalle
asteli Teksasin bluesin kuningatar Lou Ann
Barton, kokomustassa asussa hänkin. Slim
Harpon ”Scratch My Back” lehahti ilmoille ja
se sai hengen viimeistään salpautumaan.

Lou Ann Barton

Lou Ann Bartonin ääni on niin vetävä kuin ääni vain voi olla. Barton lumosi
eleettömällä esiintymisellään. Barton seisoi silmät suljettuina, melkein
hievahtamatta paikoillaan. Esityksestä ei syvyyttä ja tunnelmaa puuttunut.
Laulajalla on käsittämätön karisma, luontainen blues-soundi ja svengaava
fraseeraus laulussaan.

Bartonin setti koostui blues-klassikoista. Tiivistempoinen ”Thunderbird Wine”
hurmasi ja The Rolling Stonesin ”I Got the Blues” soi upean hengittävänä
Bartonin ja Teksasin kitaristien käsissä. Setin päätteeksi aplodimeri houkutteli
Bartonin ja kumppanit encoreen. Lazy Lesterin ”I Hear You Knockin'” päätti
unohtumattoman konsertin.

Illan päätteeksi huikeaa improvisointia

North Missisippi Allstars soitti Rauma Bluesissa vuonna 2007, ja siitä lähtien
kokoonpanoa on toivottu uudelleen Raumalle. Turhaan ei trio ole ollut toivelistalla
– illan show oli huikea. Veljekset Cody ja Luther Dickinson aloittivat setin: kitara
ja rummut puhuivat. Lavan edustalla volyymitaso oli hieman liian tuikea, mutta
muutaman askelen taaempana soundi oli täydellinen. Veljesten yhteissoitosta
kuuluu lävitse vuosien yhteistyön tulos. Soitto toimi saumattomasti, ja ihmekös
tuo, kun veljeksillä on yhteinen perimä ja he ovat keikkailleet myös duona.

Alkulämmittelyn jälkeen Luther siirtyi basson varteen, ja kitaran sai käsiinsä trion
kolmas jäsen, Alvin Youngblood Hart. Tämän jälkeen murea etelän rock valtasi
hallin. Väistämättä mieleen tuli The Allman Brothers Band.

Trion improvisaatio kukoisti, soitto oli hyvin luovaa ja innovatiivista. Instrumentit
kiersivät soittajilta toiselle, eikä kukaan trion jäsenistä tyytynyt vain yhden
soittimen soittamiseen. Pitkät jamittelujaksot olivat vähintäänkin mielenkiintoisia.
Kaikkinainen ennalta-arvattavuus puuttui yhtyeen esityksestä. Hetkeksi trio
ryhtyi pyörittämään Hendrix & Gypsys -riffiä.

Illan yksi huippuhetki oli Cody Dickinsonin tyylinäyte pesulaudan varressa. Cody
Dickinson on myös rumpalina erityisen luova. Kannuista hersyi fillejä 60-lukulaisen
soittotyylin mukaisesti. Encorena molemmat veljekset tarttuivat sähkökitaroihin,
ja tuloksena oli hyvin musikaalinen ja melodinen improvisaatio. Kitaraduetto oli
aivan omaa luokkaansa. Rauma Blues 2012 sai ansaitsemansa päätöksen.

L. RAUDAS

Kuvat Tomi Christiansson

Linkki: Rauma Blues

.

Jaa juttu profiilissasi: |