Blues-Finland.com - Rauma Blues 2014

RAUMA BLUES 2014 - KLUBIT

14.7.2014
Tiivistä tunnelmointia
Rauma Bluesin klubeissa
Klubiperjantai käynnisti kesän 2014
Rauma Bluesin. Micke Björklöf & Blue
Strip, Jo' Buddy & Down Home King III,
Wiley Cousins ja Ismo Haavisto ottivat
ohjat.

Rauma Bluesin legendaariset klubi-illat olivat
jälleen kerran täynnä kiinteää vääntöä,
huikeita yksilösuorituksia ja intensiivistä
tunnelmaa. Klubipaikkoja oli nyt kolme: Café
Sali, Buena Vista ja Kalliohovi. Kaikki paikat
sopivat oivasti bluesfiiliksien rakentamiseen.
Paikat sijaitsevat vieläpä kävelymatkan
päässä toisistaan Rauman keskustassa ja
Vanhalla Raumalla.

Esiintyjälistalla olivat Ismo Haavisto, Jo'
Buddy & Down Home King III ja Micke
Björklöf & Blue Strip – siis kokeneita
artisteja ja bluesiin vihkiytyneitä. Tyylien
erilaisuus piti mielenkiintoa yllä myös
yleisöllä, joka kävi seuraamassa kaikki aktit.

Ismo Haavisto

Rauman klubisykli oli intensiivinen tunnelmaltaan ja innostava musiikiltaan.
Kolmen session mittaiseen iltaan oli saatu vahva energialataus ja paljon
variaatiota.

Jos jotakin tahtoa sopii, niin klubipaikkojen eriyttäminen ulkomaailmasta olisi
hyvä asia. On välillä hiukan vaikea päästä tunnelmaan, kun ikkuna bändin takana
on avoin kuin näyteikkuna; näkyy kauppojen erikoistarjoukset, koiraa pissattavat
kulkijat, riitelevät juopuneet ja muut kadun tallaajat. Lumous on vaarassa särkyä
”maailmojen yhteentörmäyksestä” tai tarpeettomasta kalskeesta. Aikataulujen
pitämiseen voisi ehkä myös kiinnittää huomiota, että turhalta päällekkäisyydeltä
vältyttäisiin; monet diggarit kiertävät paikasta toiseen.

One fill works

Café Sali on moderni ja viehättävä kahvilaravintola vanhassa miljöössä. Salissa
musisoinut Ismo Haaviston yhden miehen orkesteri joutui aikamoisen haasteen
eteen, kun alkuillan kirkas auringonpaiste teki tunnelmasta lähes sunnuntaisen,
ja jengi oli vasta irtaantumassa arjesta. Ismo on kuitenkin kokenut ammattilainen
ja osaa ottaa tällaiset asiat rauhallisesti. Samoin kävi tauolla, yleisön unohtaessa
itsensä ulos tupakoimaan.

Lahtelainen Ismo Haavisto on rakentanut profiiliaan kärsivällisesti. Nyt hän
lukeutuu Suomibluesin ensiluokkaiseen kärkeen; hänet tunnetaan taitavana
huuliharpistina ja laulajana, ja hän on ollut kitarasolistina big bandinkin edessä.
Yhteistyö muun muassa Baby Boy Varhaman kanssa on ollut hedelmällistä ja
musiikillisesti tuloksekasta.

One-man band oli jo lähtökohtaisesti moni-ilmeinen, koska solisti kykenee
jakamaan tarkkaavaisuutensa simultaanisesti monelle soittimelle. Istuinjakkara
oli mikitetyn puulaatikon päällä, jalassa tamburiini; näin syntyi hypnoottinen foot
stomping -soundi. Akustisen kitaran ohella soi vielä huuliharppukin telineeltä.
Koettakaapa tehdä perässä!
.

Tiiviiksi konsentroitu setti vaatii pienen PA-laitteiston. Volyymit Ismo piti
kohtuudessa. Ääntä ja kaikua olisi kyllä voinut olla vähän enemmänkin. Vantteraa
vääntöä Ismo höysti resonaattorikitaralla, jolla hän ehkä on hieman vahvempi
kuin näppäilytekniikalla soivan kitaran kanssa. Ohjelmisto koostui omista
sävellyksistä (tulevalta levyltä erityisesti) ja bluesstandardeista. Nuoren Bob
Dylanin tyylin folkiakin oli hieman mukana, ja sehän ei ole koskaan miinus.

Lauluääni oli timmikunnossa ja kitarat viritetty soiville taajuuksille. One-man band
on hyvä keksintö solistille, joka on monipuolisesti lahjakas ja kykenee monen
instrumentin yhtäaikaiseen soittoon; laulun idea tai poljento eivät missään
vaiheessa hämärtyneet tai menneet epämääräisiksi.

Ismo Haavisto on julkaisut jo kuusi levyä kolmella eri kokoonpanolla (Ismo
Haavisto Band, Honky Tonk Men, Bottlenecks), jotka ehdottomasti ovat
tutustumisen arvoisia. Hän on vieraillut myös useiden muiden kotimaisten
artistien levyillä ja esiintynyt lukuisten ulkomaistenkin bluestähtien kanssa (Kim
Wilson, Lurrie Bell, Otis Grand, Sharon Lewis).

Wiley Cousins villitsi

Wiley Cousins on Teksasista Suomeen juurtunut pianisti ja laulaja. Syyt tähän
ovat mysteeri, mutta meidän onnemme. Meriittilista on komea: B.B. King, Johnny
Winter, John Lee Hooker, Koko Taylor - vain muutamia mainiten. Hän säkenöi
Buena Vistassa yhdessä tenoristi Sami Sippolan ja rumpali Kingfish Willien
kanssa.

Wiley Cousins

Tarttuvien New Orleans -rytmien ohella saatiin nauttia muun muassa Fats
Dominosta (Blueberry Hill) ja rock-klassikoista (Jerry Lee Lewisin tuotantoa ja
tyyliä). Professor Longhair (Tipitina) soi itseoikeutettuna New Orleans -idolina
mukana oikeastaan koko illan.

Wileyn matala ja miehekäs lauluääni soi rouheasti, joskin hieman liiallinen
rutinoituminen kavensi jossain määrin kuunteluelämystä. Amerikkalaistaustaan
nähden nousu ylempiin ääniin – jonka sikäläiset laulajat tekevät yleensä
maskilaulun avulla – oli yllättävän epävarmaa. Laulu pelkän rumpusäestyksen
päälle oli erinomainen tehokeino.

Hakkaava pianotyyli Jerry Leen tapaan myös toisti hiukan liikaa itseään. Wiley
”paahtaa” hirmuisen rutiininsa ja kokemuksensa turvin repertoaariaan, ottamatta
aina kontaktia yleisöönsä. Tultuaan tästä moodista ajoittain ulos esityksen
intensiteetti ja lämpö oleellisesti kasvoivat.

Loistavan Black Motor -trion free jazz -maailmasta tuttu Sami Sippola piti aluksi
hieman matalaa profiilia, mutta rohkaistui nopeasti ja fiilisteli mukana ollen.
Kingfish Willien erikoisrakenteisen rumpusetin (valtava bassorumpu) sointi oli
oivallinen ja lyönti hauskaa seurattavaa. Poljento piti kuin ihmeen kaupalla
kutinsa. Kuningaskala maustoi tuotosta sähäköin fillein, intoutuen soolossaan jo
lähes Gene Krupa -tyyliseen rumputuleen. Whooa! Huumaavaan ja kuumaan
Wileyn irrotteluun voi jäädä koukkuun!

Klubiympäristö sopii Jo' Buddylle

Jo' Buddy (Jussi Raulamo, 48) kantaa hieman epämääräistä mainetta
muusikkona, vähän kuin ”bluesin Andy McCoy” (vertaamatta heitä mitenkään
muuten). Täytyy myöntää, että Jussin minimalistinen ja mitä vähäisimpiin
elementteihin rakentuva tyyli vaati itselläkin melkoisen pitkään totuttelua – vielä
2010 Raahen Rantajatsissa vierastin, tai ainakin suhtauduin aikamoisin varauksin
Jussin omintakeiseen linjaukseen.

Jussi kuitenkin noudattaa johdonmukaisesti valitsemaansa profiilia – onko
suunnan musiikillinen sisältö sitten aina niin ”loogista”, siitä päättäköön kuulija.
Yrittänyttä ei laiteta, ja Jussin levytysurakin alkaa olla jo mittava 11 vuoden
väännön jälkeen. Kalliohovin yökerhossa yleisökin hyväksyi – pienen alkushokin
jälkeen – varauksetta duon suggestiivisen ja toistonomaisen puserruksen.

Bassokitaraa ei ole, joten Down Home King III (Tyko Haapala) pitää
bassorummun ja helistimien avulla äänimassaa liikkeessä ja onnistuikin mainiosti
taustan luomisessa. Syke säilyi, ja hän on monessa mielessä svengin takuumies.
Duon sointi on kovin askeettista, mutta ainakin tempo pitää kutinsa. Kappale Bo
Diddleyn maagista ”viidakkorytmiä” saisi jengin epäilyksettä sekoamaan
lopullisesti.

Vaara oli nytkin ilmeinen. Raulamo käyttää matalalle ja avoimeen duuriin viritetyn
kitaransa vapaita kieliä itsensä säestykseen, mikä tietysti on tyylilajin
edellytyskin. Sointi silti on, kaikkien vuosien jälkeen, aika harrastelijamainen, ja
vääriä ääniä tältä roiskerapparilta tulee yhä turhan paljon. Kaikki ei kuitenkaan
toistu vain yhdessä sointufiguurissa; capon avulla sävellajivaihdoksia jonkin
verran hyödynnettiin. Tremolon rohkeampi käyttö toisi kitaraan lisäarvoa.

Jussi Raulamo pitää tempoa yllä kävellen paikallaan. Siitä oli jonkin verran apua,
mutta hän voisi silti kiinnittää hieman huomiota laulun rytmiin ja tekstin
ääntämiseen. Sam Lightnin' Hopkins – ilmeisesti yksi Jussin idoleista – ja monet
muut blueslegendat ylittelivät tahtiviivoja miten sattui ja vaihtelivat toisinaan
sointujakin mielivaltaisesti. Pieni skarppaus ei olisi silti pahitteeksi.

Klubiympäristössä duo "Down Home King III & Jo’ Buddy" toimii juuri parhaiten.
Hauska akti, joka yhdisti Rolling Stonesia, John Lee Hookeria ja Hound Dog
Tayloria.

New Orleans rules!

Bändiliideri ja laulaja Micke Björklöf perusti Blue Strip -yhtyeen 1990-luvun alussa
yhdessä basisti Seppo Nuolikosken kanssa. Tyylilajia voinee kutsua blues &
rootsiksi, jossa viimeisimmän albumin, "After The Flood", jälkeen on mukana myös
vahvoja Louisianan vaikutteita New Orleansin opinto- ja levytyskeikalta.

Micke Björklöf & Blue Strip New Orleansissa 2012

Suosittu livebändi oli aluksi hienoisissa vaikeuksissa yleisön mukaan ottamisessa.
Otaksuisin, että bändin sinänsä mielenkiintoinen oma säveltuotanto on jengille
hieman outoa, ja kitaristi Lefty Leppäsen jazzvaikutteinen soitto (kromaattisine
asteikkoineen ja muine hienouksineen) avautuu kuulijalle työläämmin kuin
blueskitaristien käyttämät skaalat yleensä.

Micke oli saanut lauluun lisää voimaa ja myös nostanut yläsävelien korkeutta.
Kolmen Fenderin hurjat yöjamit saatiin, kun Kenny Neal nousi lavalle Micken
kutsusta. Kenny on Telecaster-miehiä – niitä parhaita – ja Lefty Leppänen
”Master of Stratocaster”. Myös Seppo Nuolikosken instrumentti on Fender Jazz
Bass – tosin niin modifioitu, ettei sitä tahdo Fenderiksi enää oikein tunnistaa.
Viisikielinen basso soi muhkeasti ja Seppo oli hieman vähentänyt aiemmin
dominoivaa sustainin käyttöä.

New Orleansissa syntynyt ja Baton Rougessa kasvanut Kenny Neal on kiihkeä
laulaja ja erinomainen blueskitaristi. Hänen oma settinsä oli luvassa lauantain
pääkonsertissa. Mutta Kennyn myötä bändillä alkoi kulkea lujaa, ja Micke piti
vauhtia yllä myös Nealin vetäydyttyä lavalta. Huippua!

Rumpali Teemu Vuorela ajajan paikalla piti homman tarkasti hallinnassa myös
suuren innostuksen tarttuessa kitaristeihin. Timo Roiko-Jokelan perkussiot ja
muut lyömäsoittimet jäivät hieman miksauksen taka-alalle, mikä oli valitettavaa.

Bändin bravuurin, kappaleen "House for the Blues" voi nauttia sävelin ja kuvin
tästä.

ANTTI SUVANTO

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA