Blues-Finland.com - Rauma Blues 2017

RAUMA BLUES 2017 - KLUBIRAPORTTI

17.8.2017 Kuvagalleria

Maisteri T ja Pastori Välipakka. Kuva: Olli Sulin/Jazzrytmit

Rauma Bluesin perjantaiklubeilla tiivis tunnelma
Pääkonserttia lämmiteltiin festivaaliperjantain kolmessa klubisessiossa.
Musiikin hoitelivat Maisteri T & Pastori Välipakka, Blue Stone ja
The Firebugs.

Blueskentän eturivin happening, jo lähes tarunhohtoinen Rauma Blues pidettiin
perjantaina ja lauantaina 11.–12. elokuuta. Rauman suosittujen perjantaiklubien
tämänkertaiset yhtyeet edustivat suomalaisten bluesklubien suosikkeja: Maisteri
T & Pastori Välipakka, Blue Stone ja The Firebugs.

Aktiiviharrastajille kaikki kolme ovat jo tuttuja, mutta yksikään ei ole vielä
kunnostautunut palkinnoilla tai muutoin saanut julkista tunnustusta –
yksilötasolla kylläkin, ja ansaittua medianäkyvyyttä on tullut.

Lauantaisen pääkonsertin Rauma Blues VIP 2017 juhlisti satavuotiasta Suomea.
Festarilippujen hinnat pysyivät kohtuudessa. VIP-lippukin maksoi vain 140 euroa.
Hinta sisälsi ohjelman lisäksi buffetpöydällisen Suomi 100 -pöydän antimia ja
muuta hyvää. Perjantaisille klubeille Buena Vistassa ja Café Salissa oli vapaa
pääsy.

Café Salissa tapahtumat käynnistyvät jo alkuillasta, nyt fiilisteltiin hillitysti Maisteri
T & Pastori Välipakka -duon voimin. Duo esitti elämänmakuisia tarinoita suurin
piirtein ihmisenmentävistä haasteista. Suomenkielinen roots sisälsi sekä
käännöksiä että duon omaa tuotantoa.

”Maisteri T” on näyttelijänäkin tunnetun Teijo Elorannan musiikillinen
pseudonyymi. Erittäin myönteinen kokemus; tämän pohjalta hän voi varmaan jo
lähitulevaisuudessa jättää näyttelijän työt vähemmälle ja orientoitua
afroamerikkalaisperäiseen musiikkiin. Näppärä huuliharpisti taivuttelee sinisiä
nuotteja tottuneesti.

Eloranta on keikkaillut oman yhtyeensä kanssa aina vuodesta 2006 alkaen ja
luonut nimeään juuri klubeissa. Bändiltä on ilmestynyt kaksi levyä, ”Voodoo-mies”
(2015) sekä ”Turpa kii ja tanssi” (2011), joihin saatiin tuntumaa nytkin. Maisteri T
siis esiintyy suomeksi ja sanoittaa itse kaikki esittämänsä laulut. Sanoituksissa
on ideaa ja pointtia.

Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard sanoi, että parhaan todistuksen
olemassaolon ihanuudesta saa tarkkailemalla sen kurjuutta. Maisteri T näyttää
omaksuneen sanoituksissaan jollain lailla tämän kannan. Hurttia huumoria
kuitenkin tarvitaan, ja näyttelijänä hän tietää, että tosikkomaisuus tekisi tästä
konseptista melodramaattisen ja väärällä tavalla mahtipontisen.

Mutta tunteikkaan ja ironisessa katsannossakin lähestulkoon lopullisen
näkemyksen miehenä ja naisena olemisesta voi lausua, ja se pitää lausua. Aivan
erityisesti tällaisena sateenkaariaikana, jolloin identiteetin ja yhteisöllisyyden
kannalta keskeinen elementti, yksilön seksuaalisuus, pyritään tärvelemään – ja
siinä on jo onnistuttukin hyvin pitkälle.

Pastori Välipakka, Juki Välipakka, tunnetaan yhtenä maamme parhaista
miespuolisista jazzlaulajista. Ehkä vielä enemmän ansioita hänellä on Frim-Fram
Quartetin keskeisenä toimijana.

Laulaja-kitaristi-harpisti Välipakka toi duoon taitavasti oman monipuolisuutensa,
mutta duon ominta tyyliä kunnioittaen, ei siis egoistisesti. Välipakka on levyttänyt
myös suomenkielistä rootshenkistä poprockia ja tehnyt paljon suomenkielisiä
blueskappaleita. Duolla tuntuu olevan kehittämisen varaa vielä soundin
puhtaudessa sekä soiton että stemmalaulun osalta, mutta suunta on
omintakeinen ja kuulijaa innostava.

Jämerä Blue Stone

Rentoa ja rehevää bluesrockia soittava Blue Stone isännöi Buena Vistassa.
Tiivistunnelmainen ilta oli mitä parhainta pub rock -meininkiä.
Eteläpohjalaiskvartetin tyylikirjo on laaja, aina soul- ja bluesbravuureista omaan,
moderniin tuotantoon.

Alkuvuodesta julkaistu kolmas levy ”Blues to My Soul” on saanut positiivista
palautetta mediassa sekä soittoaikaa Suomen radioasemien lisäksi brittiläisillä ja
amerikkalaisilla radioaalloilla.

Blue Stone. Kuva: Olli Sulin/Jazzrytmit

Bändi on integroitunut vuosien keikkailun myötä erinomaisesti
kvartettiformaattiin: Jyrki Lepistö (kitara ja laulu), Jukka Oravainen
(kosketinsoittimet ja laulu), Timo Mäkelä (basso, runot ja taustat) ja Esa
Kivimäki (rummut, jutut ja taustat).

Tekninen taitavuus on kautta linjan erittäin hyvää tasoa, muttei itsetarkoitus;
bändi saa yleisön erittäin hyvin mukaan. Huomionarvoinen asia on miksatun
yhtyesoundin viilaaminen – sointi on edelleen hiukan tunkkainen ja
raskastekoinen. Tietenkin kappalevalikoimalla ja biisien nyanssoinnilla voi myös
vaikuttaa asiaan. Esimerkiksi Willie Cobbsin (ja The Allman Brothers Bandin)
”You Don’t Love Me” -kappaleessa välisoiton voi soittaa kitaran ja basson
unisonona, kuten nyt, tai sitten kitara tekee sen, ja basso säestää perusäänin.
Allmanit itse käyttivät molempia tyylejä. Niistä jälkimmäinen svengaa paremmin;
unisono on tietenkin tanakka, mutta toisaalta sointi tahtoo tukkeutua.

Toisaalta skrodea jämäkkyyttä voisi paikoin lisätäkin, kuten Jack Bruce -riffit ja
soinnusta toiseen siirtyminen Cream-materiaalissa. Kriittisyyttä voisi toteuttaa
joiltakin osin, kuten ”White Room” -falseteissa, mutta kokonaisuus vaikutti varsin
toimivalta.

Vaivattomasti bluesin, bluesrockin, jazzin ja soulin välimaastossa siis liikuttiin.
Tunnelma oli innostunut. Bändi on pohjalaiseen tapaan rento, välitön ja lähellä
yleisöä, kotonaan niin intiimissä klubissa kuin isoilla festareillakin. Blue Stone
aloitti hienon ”Blues to My Soul” -levynsä keikkakiertueen juuri Rauma Bluesista.
Aiemmin kokoonpanolta ovat ilmestyneet levyt ”Into the Yellow Light” (2013) ja
”9 Colors” (2008). Käykääpä tutustumassa!

The Firebugs – vanhaan malliin

Ravintola Kallion iltayön tanssilattialle jengiä veti The Firebugs originaali- ja cover-
kappaleista koostuvalla ohjelmistollaan. The Firebugsin musiikki vei yleisön 40–60-
lukujen amerikkalaisen rootsin tuntoihin: tuolloin puhtoinen swing alkoi väistyä ja
tehdä tilaa paheelliselle rock & rollille. Boogie woogie, rhythm & blues ja souliakin
hieman; tyyliin Fats Domino tai Chuck Berry. Mestarit näyttäytyivät uudessa
valossa – tai pitäisi ehkä sanoa originaalivalossa, vailla modernin äänitekniikan
suomia lisiä.

The Firebugs. Kuva: Olli Sulin/Jazzrytmit

Ongelma tietysti on, että ”the rock & swing era” jäi Suomessa kovin lyhyeksi, eikä
tuon ajan tansseja meillä osaa enää kukaan. Siis lindy hop, fusku, balboa, jive tai
swing (josta siitäkin oli USA:n itärannikolla aivan eri versio kuin länsirannikolla).
Mutta ainahan voi nauttia musiikista ja tanssia ihan omin askelin, fiilis ratkaisee.

Ja se fiilis oli loistava. Monista taustakuvioista jo tutuksi käynyt kitaristi-laulaja
Konstantin Kovalev veti keskeistä roolia solistina. Kovalev luottaa puoliakustisen
kitaran puhtaaseen twang-sointiin; siis ei säröä, vongutuksia, wah-wah-pedaalia
eikä juuri muitakaan efektejä – eihän niitä tuolloin ollut edes keksitty. Double-
stoppeja hän pudotteli rohkeasti. Tänä kitaristien särövoittoisten single-note -
soolojen luvattuna aikana hänen soisi saavan lukuisia seuraajia. Laulukin
kuulosti tuohon swing-murrosaikaan vielä laululta, ei karjunnalta, ja Kovalevin
jokseenkin ohut ääni sopi tyylilajiin oivallisesti.

Bändin basisti-laulaja Mitja Tuurala hurmioitti yleisön rockabillytyylin
bassosoolollaan ja intohimoisella laulullaan. Kontrabasso sopi konseptiin
loistavasti, vaikka rockabillytunnelmaa ei erityisesti haetakaan. Yhdessä rumpali
Tyko Haapalan kanssa groovea pidettiin tenhoavasti yllä.

Pianisti Harri Taittonen oli koitutunut joukkoon luontevasti. Häntä olisi mielellään
kuullut enemmänkin. Tyylinmukainen soitin olisi tietenkin pelkästään akustinen
piano. Yhtye pitää hillittyä linjaa ja tekee työnsä arvokkaasti, lähes juhlallisesti,
vaikka musiikki on hyvinkin riehakasta ja meno estotonta.

Bändi on saanut starttinsa vuonna 2012, ja viidessä vuodessa setti on hioutunut.
Oma tyyli löytynyt. Vuosien mittaan kokoonpano on keikkaillut lukuisilla
festivaaleilla ja klubeilla ympäri Suomen. Debyyttialbumiaan työstävä The
Firebugs on erittäin kiinnostava kokoonpano, joten tarkkaavaisina odotetaan,
mitä tuleman pitää.

ANTTI SUVANTO

Kuvat: Olli Sulin (kuvagalleria)

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT