Blues-Finland.com - Reverend Peyton ja bluespastorin vimmainen saarna

24.8.2017 Kuvagalleria

Rev. Peyton. Kuva: Marko Aho

Reverend Peyton ja bluespastorin vimmainen
saarna
Reverend Peyton’s Big Damn Band ei säästele, kun kyse on taiteesta. Peyton
kertoo kerran sytyttäneensä miehen tuleen, ja pienet lieskat leimahtivat
Loviisassakin.

Muutama vuosi sitten Loviisan kaupunkiin liitetty Ruotsinpyhtään Ruukki on niitä
paikkoja, joihin harva matkustavainen osuu sattumalta. Etenkin Helsingin ja
Kotkan välisen moottoritien valmistumisen jälkeen sen ohittaminen käy
vaivattomasti. Kaasujalan höllentäminen ja rampin kautta muutaman kilometrin
sivuun kurvaaminen kuitenkin kannattaa.

Käsityöteollisuuskeskittymä, jonka juuret juontavat 1700-luvulle, on
sympaattinen nähtävyys. Historiallisten arvojen ja monenmoista käsityötä
myyvien pikkupuotien lisäksi Ruukissa tarjoillaan kesäisin teatteria,
taidenäyttelyitä ja elävää musiikkia. Rootsinpyhtää Bluegrass on festivaalina jo
käsite. Sen lisäksi Ruukin kesää on nyt kolmena vuonna vauhdittanut
juurimusiikkifestivaali Roots ’n Boots.

Aiempina vuosina Roots ’n Bootsin ulkomaalaisina pääesiintyjinä on nähty Dr
Feelgood ja Stacie Collins. Nyt vetonaulaksi oli saatu Reverend Peyton’s Big
Damn Band. Feelgoodin ukkelithan ovat Suomessa jo tuttuja naamoja. He ovat
tainneet kiertää maassamme ahkerammin kuin jotkut täkäläiset bändit. Collinsin
ja Peytonin poppoot olivat sen sijaan ensimmäisillä Suomen-visiiteillään
saapuessaan Roots ’n Bootsiin – varsin mielenkiintoisia nimiä kumpikin.

Ruutsia ja buutseja Ruukissa

Nimestään huolimatta Reverend Peytonin Big Damn Band on "vain" trio. Ryhmän
sointia hallitsevia elementtejä ovat Peytonin kitaran ja kitarantapaisten soitinten
pikkaus sekä muhkean ulkomuodon pariksi varsin luontevasti istuva lauluääni.
Kitaroinnin runkona soivat country bluesin perinteet. Omaakin maalaisuuttaan
Peyton muistaa korostaa. Vankasti elämäkerrallisessa kappaleessaan "Front
Porch Trained" hän tähdentää, että musiikkiopistot jäivät käymättä, eikä
soittomaikkanakaan ole toiminut viileitä nimimiehiä. Niiden sijaan taidot on
hankittu kotikuistilla ahkerasti treenaten.

Perusbluestyyliin pikkaavan oikean käden peukalo toimii bändin bassona. Varsin
tukevasti sillä alaäänet mojahtavatkin. Muu bändi muodostaa rytmiryhmän.
Peytonin vaimo Breezy laulaa taustoja ja värittää tuunatulla pesulaudalla
Maxwell Senteneyn rumpukomppeja. Senteneyn rumpusetti on sikäli
omintakeinen, että pikkutomin virkaa tekee muoviämpäri. Hänen soittotyylinsä
näytti säikyltä ja kiireiseltä, mutta soitto ei silti ryntäillyt.

Peytonin soitinarsenaali käsitti Ruotsinpyhtäällä resonaattorikitaran, pari
sähkökitaraa, sikarilaatikkokitaran ja kirveen. Viimeksi mainittu on slidekäyttöön
muokattu halkaisukirves. Sitä kuultiin setin huipennuksessa, jossa Peyton soitti
myös lappuhaalareidensa taskusta löytynyttä huuliharppua. Videoista tuttua
haulikkokitaraa ei nyt kuultu. Ehkäpä sen kuljettaminen lentokoneessa ei ole
mikään läpihuutojuttu.

Peyton ei taida olla pastori yhtään sen enempää kuin Seasick Steve kulkuri,
mutta tehokasta lähetystyötä hän bluesin puolesta tekee. Ruotsinpyhtäällä
kuultiin tunnin mittainen tulisieluinen saarna perinnemusiikin iloista ilman turhia
hartaushetkiä. Aikataulu oli tiukka, koska Lahdessa odotti toinen keikka. Yleisö ei
äkännyt heti ensimmäisestä spiikistä lähteä täysillä mukaan, joten Peyton laati
simppelin ohjesäännön. Joka kerta kun hän sanoo jotain, jokaisen tulee huutaa
sydämensä kyllyydestä, vaikka ei ymmärtäisikään mistä on kyse.

Setissä ei aikailtu. Homma hoitui jämäkän ammattimaisesti. Kappaleiden väleissä
tarvittavat tykötarpeet lavalle kiikuttanut lavamanageri huuteli väliaikoja, ja
Peyton näytti muokkaavan settiä niiden mukaan. Piisilista saattoi muuttua
vauhdissa, mutta kappalekohtaiset askelmerkit oli hiottu tarkkaan. Lavamanageri
käväisi esimerkiksi sitomassa rumpalin silmät soolon ajaksi ja osallistui muutenkin
show’n rakentamiseen.

Tiiviisti vedettyyn tuntiin mahtui kosolti kappaleita ja sävyjä. Vaikka uutta levyä
”Front Porch Sessions” nyt promottiinkin, settiin valikoitui suosikkeja Peytonin
levytetyn uran varrelta. Keikan avannut Bukka White -laina ”Aberdeen”
esimerkiksi löytyy vuonna 2006 ilmestyneeltä levyltä ”Big Damn Nation”. Sen
jälkeen sikarilaatikolla vetäisty ”Easy Come Easy Go” ilmestyi vuonna 2012. Parin
vuoden takainen levy ”So Delicious” on puolestaan seuraavaksi kuullun mainion
parivaljakon ”Pot Roast And Kisses” ja ”Front Porch Trained” kotipesä.

Yhteistyössä

Scandinavian Blues Party, Kokkola

Mikäli et ole tutustunut Reverend Peyton’s Big Damn Bandiin, sinunkaupat voi
vaivattomasti aloittaa vaikka YouTubesta bändin kanavalta löytyvien videoiden
avulla. Peyton mainostikin uuden levyn videolohkaistua ”We Deserve a Happy
Ending”, joka myös keikalla kuultiin. Hän kertoi sytyttäneensä kuvauksissa
miehen palamaan omassa kodissaan. Taiteilija kuulemma ei säästele, kun kyse
on taiteesta. Ruukissa kukaan ei onneksi palanut. Hieman myöhemmin kyllä
nähtiin liekkejä, kun Breezy tuikkasi pesulautansa tuleen. Kovin suuriksi eivät
lieskat yltyneet. Luontoäiti oli tehokkaasti torjunut maastopalovaarankin jo
ennakkoon.

Niin ikään tuoreimmalta levyltä löytyvän kappaleen ”One Bad Shoe” Peyton
tulkitsi soolona. On taito saada jämeryys ja herkkyys samaan pakettiin.
Peytonilta se onnistui. Trion ollessa jälleen täysilukuinen lähti rivakka
instrumentaali ”Bean Blossom Boogie” laukkaamaan. Siihen kuultiin lyhyet fillit
komppiryhmältäkin, ja käyttipä Peyton kitaraansa myös bongorumpuina. Pastori
komensi vielä seurakunnan mukaan ilonpitoon, kun ”Clap Your Hands” oli
vuorossa. Traditionaalisesti remeltävä kappale innostikin yleisön osallistumaan,
vaikka kostealla nurmikolla ei jalkojen tömistys kovin hyvin kuulunutkaan. Uuden
levyn raita ”Cornbread and Butterbeans” viimeisteli kattauksen. Kirveellä vetäisty
instrumentaali löi viimeisen aamenen.

Siinä määrin tiukkaan pakatun, mutta hengittävän kokonaisuuden Reverend
Peyton’s Big Damn Band tarjosi, ettei tunnin pituiseen keikkaan jäänyt
kaipaamaan mitään. Tai olisihan se tietty ollut mukavaa vielä toinen tunti heitä
kuunnella…

Kovia kotimaisia

Muilta osin Roots ’n Bootsin ohelmisto oli kotimainen ja monipuolinen.
Iltapäiväyhdeltä lavalle kapusi Mika ”Blues” Ikosen johdolla bluesrokkaava
South River Allstars. Bändin tarjoilemat klassiset menopalat jäivät lähinnä
alkupaloiksi ja yleisön paikalle saapumisen taustamusiikiksi. Bändi itsekään ei
näyttänyt isommalti riehaantuvan. Soitto kyllä soi mallikkaasti.

Creek Road Elevenin keikka nojasi keväällä ilmestyneeseen debyyttilevyyn ”The
Long Harvest”. Viisihenkinen ryhmä on sisäistänyt southern rockin hyvin. Omissa
piiseissä soivat vaikutteet muiltakin osin kuin koko genreä nykypäivänä
leimaavan ja tasapäistäneen terästetyn skynyrdöinnin osalta. Creek Road
Elevenin soitosta löytyy countrysävyjä ja The Outlawsin mieleen tuovaa
kepeyttä. Keikka alkoi vesisateessa, mutta ykkössolisti Toni Ruuska ilmoitti
heidän soittavan pilvet halki. Niin myös tapahtui. Ei mennyt aikaakaan, kun
aurinko alkoi paistaa. Tällaista voi kutsua todelliseksi yleisön palvelemiseksi.

Pauli Halme ja Antti Vuorenmaa lienevät Suomen ahkerimmat countrymuusikot.
He pitävät joka maanantai pitkät countryjamit Helsingissä ja ovat muutenkin
työllistettyjä. Heillä on myös homma harvinaisen hyvin ja laaja-alaisesti hallussa.
Molempia tottelevat monenlaisia kielisoittimet – vieläpä aikailematta ja vikkelästi.
Komppiryhmänä kaksikolla olivat basisti Iiro Kautto ja rumpali Petteri Määttänen.
Kolmantena laulajana ja akustisen kitaran soittajana toimi Niina Sallinen.

Valtaosa setistä sisälsi todella klassista countrya. Se sopii mitä mainioimmin
aurinkoisiin buutsibileisiin, joissa nurmikolle on asennettu rivitanssilattiakin.

Ganesin kilpaveikot

Suomirockin historian siipiä havisteltiin Ruotsinpyhtäällä kahden bändin voimin.
Sherwood Tigers on 70-luvun lopulla jättisuosiota nauttineelle ja instituutioita
horjuttaneelle Teddy & The Tigersille kunniaa tekevä ryhmä. Nostalgisoiva
tiikerilauma tarjoili hyväntuulisesti rokannutta ja svengannutta menoa, joka istui
aurinkoiseen iltapäivään yhtä mainiosti kuin muovituoppi janoisen kouraan.

Ryhmän ainoa alkuperäinen Tiger, basisti A-P Niemi, toimi show’n puhemiehenä.
Solistin roolissa vuorottelivat Masa Saloranta ja Kekka Uitto sekä setin
loppupuolella vierailijaksi tullut Minna Lasanen. Kitarointi oli Ykä Putkisen
vastuualuetta, joten homma oli siltäkin osin hyvissä käsissä. Seppo Sundström
soitti pianoa, ja Hilland Playboysissa tuurausmiehenä kannuttanut Petteri
Määttänen urakoi kaksi bändiä putkeen rumpalina. Sherwood Tigers ja Hilland
Playboys muodostivat täydellisesti olosuhteisiin ja ajankohtaan sopineen rennon
kokonaisuuden, mutta jotain vallan muuta oli vielä tuloillaan.

Ronski Gang eli suuruuden aikaansa 70-luvulla. Nuorison tuolloinen pää-
äänenkannattaja Suosikki tykkäsi luoda heidän ja Hurriganesin välille jos
jonkinlaista kilpailutilannetta. Taisi lehti siinä onnistuakin. Kehuja oli kuultu Ronski
Gangin nykykunnosta, mutta harva osasi arvuutella, mitä tuleman piti. Bändin
peruskolmikko on soittanut yhdessä jo kuusikymmenluvun lopulta lähtien.
Paremmin Ronskina, Hatena ja Misterinä tunnetuksi tulleen kolmikon – laulaja
Harry Sjöblom, rumpali-laulaja Hans Sjöblom ja basisti Kaj Eklund – lisäksi
Ronski Gangissa kitaroivat pitkän linjan kitaraässä Vesa Kääpä sekä uutta
sukupolvea edustava Kiffe Sjöblom. Taustalaulajana toimi toinen Sjöblomien
nuoremman polven edustaja Julia Sjöblom.

Ei ole mitenkään tavatonta, että pitkän tien kulkeneita rokkibändejä arvioidessa
pitää muistuttaa mieleen, että eihän sitä nyt yli kuusikymppisenä voi samalla
tavoin rokata kuin kloppi-ikäisenä. Ronski Gang näytti, että kyllä voi! Bändi tarttui
toimeen vimmalla, eikä fiilistä päästetty setin aikana laskemaan. Parit hitaammat
poiminnat matkan varrelle mahtuivat, mutta muutoin mentiin rivakoin ottein
eteenpäin. Useiden kappaleiden loppuiskusta Hate laski suoraan seuraavan
käyntiin. Välihuikille ja puhalteluille ei ollut sijaa. Ronskin laulu soi komeasti. Hän
vei esiintymisessään rokkikukkoilun sopivasti vähän liian pitkälle.

Setissä kuultiin kaikki ne shake-aiheiset piisit ja paljon muuta. ”Larry and Johnny”
ja ”Six Days On The Road” jäivät päällimmäisinä mieleen. Hieman venähtämään
päässeen roudaustauon aikana paikalta poistuneiden festarivieraiden sietää
katua. Heiltä meni tiukka show sivu suun.

Taidetta, naposteltavaa ja ihailtavaa

Roots ’n Bootsiin oman tärkeän fiiliksen luovat miljöön idyllisyys ja
pienimuotoisuus. Mahtaileva festarimeininki loistaa poissaolollaan. Ruukin
lavarakennelma ei ole kovinkaan kummoinen lato, mutta niinpä vain siltä käsin
saa sellaiset rokit lähtemään, että oksat pois. Asiansa osaavat äänimiehet
onnistuvat onneksi myös pitämään äänenpaineen sopivana ja olotilan katsomon
puolella miellyttävänä.

Rannekkeen kanssa pääsi vapaasti käyskentelemään Ruukin alueella. Mikäli joku
bändi ei miellytä, voi käväistä vaikka tukemassa paikallisia käsityöläisiä
pikkuputiikeissa. Onhan toki pihan perälle pystytetty saluunakin oivallinen
vaihtoehto. Tarjolla oli myös taidetta. Festivaalin pihapiiristä löytyi nimittäin
galleria, jossa oli esillä Strömforsin Ruukin Taidekesän satoa.

Tänä vuonna yleisömäärä näytti jäävän melkoisesti aikaisemmista kerroista.
Asiaan vaikutti varmasti epävakaa säätila, joka osoittautui mainettaan
paremmaksi, sekä harmillisesti samalle päivälle osunut isompi tapahtuma
Lahdessa. Siellä Brian Setzerin ohella kun esiintyivät muun muassa Dave
Edmunds ja Reverend Peyton.

MARKO AHO

Kuvagalleria

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT