Robert Johnson 100 vuotta
Blues-historian arvoituksellisin hahmo syntyi 8. toukokuuta 1911 ja kuoli vain
27 vuotta myöhemmin. Johnsonin elämä oli lyhyt, mutta hänen perintönsä, 29
kappaletta, elää ja siirtyy sukupolvelta toiselle.
Toukokuun kahdeksantena päivänä vuonna 2011 vietetään merkkipäivää. Robert
Leroy Johnsonin syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta. Johnson on yksi
bluesin historian tunnetuimmista nimistä ja varmuudella myyttisin.
Suurin osa, mitä hänestä tiedetään, perustuu tarinointiin, luuloihin ja
kuulopuheisiin. Vaikeaan jäljitettävyyteen on osuutensa miehellä itsellään. Hän
vietti kulkumiehen elämää ja esittäytyi usein eri sukunimillä. Välillä vaihtui
etunimikin.
Historiankirjoitus ja julkishallinto olivat hänen aikanaan kyseenalaista tasoa;
varsinkin kun kyseessä oli mustaihoinen henkilö, jonka ihmisarvo Yhdysvaltain
eteläisissä osavaltioissa oli vähäinen.
Aniharva tiedonjyvänen on faktaa. Monikaan ei silti kiistä, että hänen hioutunut
akustisen kitaran soittamisensa, suorastaan epämiehekkään korkealle venynyt
lauluäänensä ja lauluntekijän lahjansa olivat ainutkertainen yhdistelmä. Hänen
ihailijoittensa ja jäljittelijöittensä lista on loppumaton. Se kattaa muusikoita
kevyestä popista raskaimpaan metalliin.
Legendaarisin Johnson-tarina liittyy tienristeykseen. Tarun mukaan Johnson myi
sielunsa paholaiselle vaihdossa kykyyn soittaa bluesia. Se on suurin vaikutin
yleiselle tavalle kutsua bluesia ”paholaisen musiikiksi”. Risteysaiheesta Johnson
teki kappaleen ”Cross Road Blues”. Se on coveroitu lukemattomia kertoja;
tunnetuimman version teki brittibändi Cream.
Jotain kuitenkin tiedetään suhteellisen kiistattomasti. Hän syntyi Mississippin
Hazlehurstissa 8. toukokuuta 1911 ja kuoli vain 27-vuotiaana 16. elokuuta 1938
Greenwoodin seudulla samaisessa osavaltiossa. Robert Johnsonista jäi muistoksi
ainoastaan 29 laulua ja kolme valokuvaa.
Viskiä ja naisia
Robert Johnson oli varsinainen profeetta, sillä hän ei elinaikanaan ehtinyt
saavuttaa suurta mainetta. Hänen levytyksensä eivät juurikaan myyneet –
mullistus tapahtui vasta vuonna 1961, kun hänen arkistoissa maannut
tuotantonsa keksittiin julkaista LP:llä. Osa ”keikkailustakin” oli kadunkulmassa
kolikkopalkalla soittelua.
Nykypäivän valtaville ulkoilmafestareille tuskin veti vertoja myöskään hänen
viimeinen keikkapaikkansa Three Forks. Suosituimman tarinan mukaan joku
mustasukkainen 'kolmas pyörä' (Robertin uskottiin olleen kova naistenmies)
myrkytti Johnsonin kuoliaaksi. Myös kohtalokas keuhkokuume esitetään joskus
hänen kuolinsyykseen.
Mustasukkaisuustarinan allekirjoittaa muiden muassa David ”Honeyboy”
Edwards, 95 vuotta, legenda itsekin. ”Minä ja Sonny Boy Williamson II (Rice
Miller) olimme ainoat muusikot paikalla, kun hänet myrkytettiin”, Honeyboy kertoo.
”Yleisö pyysi häntä soittamaan 'Terraplane Bluesia' ja 'Kind Hearted Woman
Bluesia'. Robert oli kuitenkin vastahakoinen ja valitteli huonoa oloa.”
Honeyboyn mukaan Johnsonille tarjottiin lisää viskiä piristymisen toivossa, mutta
näin ei koskaan käynyt. Hänen tiensä vei hautaan – mutta senkään sijainnista ei
ole varmaa tietoa. Mississipissä on ainakin kolme hautaa, joita kutsutaan hänen
viimeiseksi leposijakseen.
Perinteen kokoaja
”Cross Road Bluesin” (useiden covereiden nimi on vain ”Crossroads”) lisäksi
monet Robert Johnsonin kappaleista nauttivat kuolemattoman mainetta. Kuten
moni muukin asia, on epäselvää, kuinka originaali artisti itse asiassa oli. Monien
mielestä Robert otti mallia esimerkiksi Charley Pattonista, Willie Johnsonista,
Lonnie Johnsonista ja Son Housesta.
Niin kuin Elias Lönnrot aikoinaan kiersi suomalaista tarustoa keräten ja niistä
myöhemmin Kalevalan kooten, kasasi Johnson 29 kappaleella erityisen blues-
eepoksen. Voiko häntä siis pitää musiikinlajin Lönnrotina?
”Robert Johnson oli itseoppinut amatöörimuusikko, pelimanni, joka otti häntä
miellyttäviä vaikutteita ja muovasi ne itselleen sopiviksi biiseiksi. Hän oli toki
luonnonlahjakkuus, jonka ilmaisu on heti tunnistettavissa”, hiljattain albumillisen
maaseutubluesia julkaissut Pentti ”Baby Boy” Varhama näkee.
Ruotsalaistunut amerikkalaisartisti Bert Deivert, joka on erikoistunut toista
maailmansotaa edeltävään bluesiin, on samoilla linjoilla.
”Monet Johnson-levytyksistä olivat fuusioita muiden lauluista ja aihioista. Hän oli
loistava kitaristi ja ennen kaikkea loistava musiikin tulkitsija. Hänellä oli kyky
kasata vaikutteita ja muokata niistä itseltään kuulostavaa materiaalia."
”Robert Johnson on pioneereista kiistaton päällikkö”, sanoo puolestaan basisti
Pekka ”PdJ” Kaipainen, joka muistetaan Daddy Giljoteen -yhtyeestä. ”
Soittajana ja nimenomaan biisintekijänä hän oli mielestäni ylivoimainen äijä. On
ihan sama, onko ukkoa ollut edes olemassa. Musiikki ratkaisee”, hän viittaa
kintaalla myyttisyydelle.
Itse joskus kitaran varteen tarttuneet roots-musiikin ystävät ovat lähes
poikkeuksetta kokeilleet Robert Johnson -tyyliä. Ihailijoita on aina legendoihin
asti, Muddy Watersista lähtien.
Chicagolainen kitaristi Lurrie Bell kertoi Suomessa pistäytyessään pitävänsä
Johnson-tyylisen musiikin soittamisesta, vaikka hänet tunnetaankin parhaiten
Tuulisen kaupungin perinteen puolestapuhujana. ”Koko kitaratekniikkani on
kehittynyt akustisen kautta. Aloin soittaa sormilla näppäillen enkä koskaan ole
soittanut edes sähkökitaraa plektralla.”
Yksi Pohjoismaiden taitavimmista akustisen kitaran käsittelijöistä on tanskalainen
Tim Lothar. ”Kun ensi kerran kuulin Robert Johnsonia, mietin, keitä nuo kaksi
kitaristia ovat”, juutti muistelee.
Mestaria muistetaan
Robert Johnsonin sadatta syntymäpäivää juhlitaan luonnollisesti moninaisin
tempauksin. Columbia Legacy on juuri julkaissut kokoelman ”The Centennial
Collection”, joka sisältää Robertin kaikki levytykset uudelleen masteroituina.
Maaliskuussa julkaistiin Big Head Todd & The Monstersin levy ”100 Years of
Robert Johnson”. Uusilla Johnson-versioinneilla ovat mukana suuruudet kuten B.B.
King, Hubert Sumlin, Honeyboy Edwards, Charlie Musselwhite ja Ruthie Foster
sekä nuoremmat, kuumat nimet Cedric Burnside ja Lightnin' Malcolm. Albumin
tiimoilta tehtiin myös kiertue.
Legendan todennäköisellä kuolinpaikkakunnalla Greenwoodissa järjestään
neljäpäiväinen juhlakonsertti. Stagelle nousevat muiden muassa Honeyboy
Edwards, Keb' Mo', Alvin Youngblood Hart ja Warren Haynes. Greenwoodin
matkailutoimisto järjestää myös Johnson-aiheisia paneelikeskusteluja sekä
taidenäyttelyn.
Robert Johnson saa kunniaa myös ensi kesän Chicago Blues Festivalilla, maailman
suurimassa alan tapahtumassa. Erityisessä tribuuttisetissä tapahtuman
päälavalla esiintyvät Honeyboy Edwards, Rick Sherry, Rocky Lawrence, Hubert
Sumlin ja Duwayne Burnside Band.
Ehdottomasti maukkaimmasta tempauksesta on vastannut amerikkalainen
Dogfish Head -panimo. Yhtiö valmistaa rajoitetun erän "Hellhound on My Ale" -
nimistä olutta.
Blues-Finland.com kehottaa kaikkia kunnioittamaan Robert Johnsonin muistoa
kuuntelemalla hänen 29 kappalettaan: Walking Blues, Rambling on My Mind, 32-20
Blues, I Believe I'll Dust My Broom, Come on in My Kitchen, Sweet Home Chicago,
Terraplane Blues, Kindhearted Woman Blues, Phonograph Blues, When You Got a
Good Friend, Dead Shrimp Blues, Cross Road Blues, Stop Breakin' Down Blues,
Last Fair Deal Gone Down, Preaching Blues (Up Jumped the Devil), Stones in My
Passway, If I Had Possession Over Judgement Day, I'm a Steady Rollin' Man, From
Four Till Late, Hellhound on My Trail, Malted Milk, Little Queen of Spades, Drunken
Hearted Man, Travelling Riverside Blues, Me and the Devil Blues, Love in Vain,
Milkcow's Calf Blues, Honeymoon Blues ja They're Red Hot.
Kliinisesti ajatellen Robert Johnson on vain suuri kysymysmerkki. Bluesille hän on
kuitenkin yksi sen tärkeistä esi-isistä ja aivan erityinen symbolihahmo. Annetaan
hänen olla sellainen.
PASI TUOMINEN
Kaikki haastattelusitaatit Blues-Finland.comin julkaisemista artikkeleista.
Robert Johnson -linkkejä: The Robert Johnson Blues Foundation, The Blues
Foundation, Rock & Roll Hall of Fame
.
|
