LEVYARVIO
|
9.4.2014
Kantrin makusuunnat
tutuiksi
"Hale's Pleasure Railway" on Southpaw
Steel 'n' Twang -yhtyeen odotettu ensilevy.
Keskiössä häärii monista yhteyksistä tuttu
kielisoittimien moniosaaja Ville "Lefty"
Leppänen.
Southpaw Steel 'n' Twang on keskeisesti
Ville ”Lefty” Leppäsen kitaristin hahmon ja
sävellystaitojen ympärille rakentunut ryhmä.
Perusformaatti on trio, jossa Lefty musisoi
|
|
laajan kitarakokoelmansa voimin. Tero Mikkonen soittaa rumpuja ja muita
lyömäsoittimia, JP Mönkkönen kontrabassoa ja bassokitaraa. Valtaosa
ohjelmistosta on instrumentaalista.
Trio, lyhyemmin vain SST, debytoi albumillaan "Hale's Pleasure Railway". Jukka
Haikonen tukee urkurina ja taustalaulajana. Bändi lähestyy kantria hyvin
monesta kulmasta ja suurin vapausastein. Lefty on tietoisesti pyrkinyt eroon
bluespohjaisesta 12 tahdin rakenteesta ja kantrin tyypillisistä ratkaisuista.
Oikeaoppisesti sävelmän b-osia on otettu mukaan – ja ajoittain ilmeisesti jo c-
osiakin.
Pedal steel -kitara, erikoisrakenteinen sähköinen teräskitara, on traditionaalisen
kantrin kulmakivi ja keskeisesti framilla myös SST:llä. Lefty osoittautuu
instrumentin suvereeniksi haltijaksi, kuten hän on jo osoittanut olevansa “Master
of Telecaster”, Albert Collinsin lailla. Pedal steel seisoo omin jaloin, ja soundia
justeerataan kahden polkimen avulla. Teräsputkea käyttäen, slide-kitaran
tapaan, saadaan yhdessä pedaalin kanssa aikaan epätodellinen, aaltomainen
äänenkulku.
Keinuvarytminen "Secret Sunset" edustaa tätä perinnettä ehkä parhaiten. Pedal
steel lähestyy perussäveltä charmikkain glissandoin johtosävelen alapuolelta.
Leftyn kantrilikit ovat tarkkoja nopeatempoisissakin sävelmissä, vääriä ääniä ei
löydy – ja hän pystyy keikalla samaan tarkkuuteen. Tahallinen rytmin vierestä
soitto on mainiota.
Kantrimestari Chet Atkins soi kitarasoundissa (Feather Wheather, Secret
Sunset), mutta kokonaisuus on moninaisempi. Esimerkiksi "Bayou" avautuu
sähäkällä, sammutetuin kielin soitetulla Motown-soulkompilla, mutta
kantritunnelmiin päästään nopeasti. Soulin isä Ray Charles muuten viehättyi
kantrista – eniten häntä miellytti kantrin tarinankerrontatapa.
Bändin omintakeista maalaisswingiä ja tvängikantria vivahduttaa levyllä väkevä
ja maanläheinen ”mustan kantrin” leima. Tyylilajin nimen vakiintuneisuudesta ei
ole tietoa; ilmaus ei kuitenkaan viittaa USA:n mustan väestönosan musisointiin
(jotka eivät kantrista pahemmin perusta), saati mihinkään uskonnolliseen
lahkoon. Tyypillistä mustalle kantrille ovat tummat sävyt, omituinen uhattuna olon
tunne, epätietoisuus vaihtoehdoista – josko niitä on lainkaan.
Kantrihölkkää voidaan käyttää poljentona, ja joskus tummasävyinen kantri
hyödyntää lajityypin sointukiertoja ja melodioita, mutta vähemmän tyypillisiä
kitaralikkejä tai perinteisiä kantritempoja tai poljentoa. Rytmi on toisinaan
pudotettu niin hitaaksi, että se on lähes pysähtyneessä tilassa. Hidastempoinen
"Bad Alley" ilmentää tätä tendenssiä SST:llä ehkä parhaiten.
.
|
|
|
Elokuvat hyödyntävät tätä tummaa suuntausta, jos kohta on heti sanottava, että
film noir -soundtrackit ovat voittopuolisesti jazzia. Voi ehkä sanoa, että jossain
mielessä kyse on hieman samanlaisesta ilmiöstä kuin ”Outlaw Country”-
suuntauksessa (Merle Haggard, Waylon Jennings, Willie Nelson, Johnny Cash).
60- ja 70-luvuilla voimistunut kantriliikkeen ”lainsuojaton” subgenre sanoutui irti
puhdasoppisesta Nashville-hegemoniasta ja alkoi myös lisätä yhteiskunnallisesti
kantaa ottavia tekstejä lauluihinsa. Kantria on joka tapauksessa
menestyksellisesti käytetty monien Hollywood-filmien soundtrackina –
tunnetuimpia ehkä Cohen-veljesten "O Brother Where Art Thou?" (Voi veljet,
missä lienet?) ja Mel Gibsonin "Maverick" – mutta synkeän tumma kantri sopisi
ehkä paremmin arvoitukselliseen road movie -genreen.
Kitaristi Jim Campilongo tulee etsimättä mieleen Leftyn soittotavasta ja joidenkin
biisien rakenteestakin ("Dark C" tai "Bad Alley"). Sähköinen twang-kitara soi
helähtäen, hyvin luonnollisella ja minimaalisesti, tai ei ollenkaan, prosessoidulla
soundilla. Laulua levyllä on melko vähän. Nimisävelmä on poikkeus ja samalla
uteliaisuutta herättävä sekoite jodlausta, työlaulua ja mieskuorolaulua.
Hypnoottista rummutusta on taitavasti käytetty hyödyksi. Hurjasti svengaava
"Butterscotch" taas on oikea hyvän tuulen moottori; ideaan kuuluvat myös
rytmisesti yllättävä nyansointi ja odottamattomat sointukäännökset.
|
|
|
Suomen roots-musiikin outlaw Ville Leppänen piti levynjulkkarit Helsingissä 27.3.
|
Ennakkotiedot kertovat yleisön ottaneen SST:n uuden konseptin mahtavalla
fiiliksellä vastaan. Tätä täytyy tietenkin päästä todentamaan paikan päälle
livesessiossa. Mutta nyt nautiskellaan tästä levystä. Lefty on huomauttanut, että
bändi tekee ainesseoksen vailla minkäänlaisen ivan häivää; sitä musaa soitetaan
josta oikeasti tykätään!
Southpaw Steel 'n' Twangin "Hale's Pleasure Railway" on todellinen hyvän tuulen
ja iloisen mielen levy. Sen seurassa ei aika tule pitkäksi, niin monta kantrin
makusuuntaa ja musiikillista lookia käydään läpi. "Dark C" -raidalla kuulija ehkä jo
kysyy, onko tekeillä uusi tyylisuunta; ”modal country music”… Jarmo Hynnisen
oivallinen oppikirja "Country Guitar Workshop" (1999) voi olla tiedonhaluiselle
kuulijalle hyvänä tukena struktuurien ymmärtämiseksi, vaikkei itse
soittotekniikoiden opiskelusta olisikaan kiinnostunut.
ANTTI SUVANTO
Southpaw Steel 'n' Twang: Hale's Pleasure Railway. Multibase, 2014
Ville ”Lefty” Leppänen (kitarat), Tero Mikkonen (lyömäsoittimet), JP Mönkkönen
(kontrabasso, bassokitara)
Jukka Haikonen (urut, laulu)
Linkki: Southpaw Steel 'n' Twang
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2014
.
|
|
