LEVYARVIO
|
21.11.2013
Ikämieshöntsyt Wembleyllä
Status Quon taannoisen reunion-kiertueen
viimeinen konsertti julkaistiin dvd/cd-
paketissa "Frantic Four Reunion 2013".
Isojen hittien ohella kuullaan ja nähdään
harvinaisempiakin herkkuja.
Vallalla olevan trendin mukaisesti myös Status
Quon legendaarisin kokoonpano teki kuluvan
vuoden keväällä reunion-kiertueen Brittein
saarilla. Suosio oli suuri: neljä ensin buukattua
keikkaa myytiin loppuun hetkessä, joten
kiertuetta päätettiin hieman pidentää.
Lopullisessa muodossaan kiertue käsitti
yhdeksän loppuunmyytyä keikkaa. Päätösilta
soitettiin Wembleyn stadionilla Lontoossa, ja
se julkaistiin äskettäin dvd/cd-pakettina
”Frantic Four Reunion 2013”.
|
|
Tallenteelta välittyy rento ikämieshöntsyilyn fiilis. Soitossa on samaa meininkiä
kuin vanhojen pelimiesten kokoontumisessa lätkäkaukaloon kiekkoa läiskimään.
Otteet eivät ole niin totisia kuin entisaikoina, ja vauhtiakin saattaa olla
aavistuksen vähemmän, mutta kukin taitaa oman hommansa. Ennen kaikkea
yhteispeli toimii. Status Quon nelikko suoriutuu nostalgiatripistä monia
kollegoitaan paremmin arvosanoin. Yksilösuorituksissa ei juuri huomauttamista
ole. Kokonaisuuskin on kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen pidetyssä, parin
viikon treenisessiossa saatu hyvälle mallille. Täysin virheetöntä soitto ei
tietenkään ole, mutta pitäisikö rokkenrollin muka olla sellaista?
Perusasioiden äärelle
Viime aikoina on julkisuudessa puhuttu lisääntyvissä määrin siitä, että kaikki
terveysvaikutteiseksi luullut, kevennetyt ruokatuotteet eivät niin terveellisiä
olekaan. Tuoreimpien tutkimusten mukaan niiden sijaan olisi parempi pysytellä
puhtaasti perusasioissa ilman ylenpalttista kikkailua. Sama kaava pätee
musiikkiin – sielunravintoahan sekin on. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii vaikka
Frantic Fourin mainio keikkataltiointi.
Settilistaa kasatessa ei aitaa ole onneksi ylitetty kaikkein matalimmasta kohtaa,
vaikka siinä olisi ollut valmiiksi tallattu kova polkukin. Monet ”pakolliset” valinnat
loistavat tällä kertaa poissaolollaan. Ei ”Carolinessa”, ”Rockin All Over The
Worldissa” tai ”Whatever You Wantissa” mitään vikaa ole, mutta niiden tilalle
löytyy Quon katalogista vaikka miten hienoja unohdettuja helmiäkin. Sitä paitsi
isommista hiteistä on jo vuosien saatossa kiitettävän monta liveversiota
levyhyllyjen täytteeksi ilmaantunut.
Bändin alkuperäinen idea oli noudatella Frantic Fourin setissä vuonna 1977
ilmestyneen ”Live!”-albumin kappalejärjestystä. Aivan sen mukaan ei ainakaan
tällä päätöskeikalla edetä, mutta tokihan kokonaisuus on elänyt rundin aikana
keikkakohtaisestikin.
Wembley-setin alkuun mennään viisi kappaletta livelevyn järjestyksessä. Niistä
neljässä ensimmäisessä Alan Lancaster toimii solistina. Ulkoiselta olemukseltaan
varsin hauraan oloiseksi käynyt basisti on kuulemma sairastellut viime vuosina.
Siitä huolimatta hän hoitaa hommansa kunnialla, ja laulukin toimii. Ääni on iän
myötä hieman käheytynyt. Samaan aikaan tulkinta on rauhoittunut. Sitä myöten
lauluun on tullut lisäsävyjä. Basistina Lancaster on aina ollut varsin taloudellinen,
joten tapansa mukaan hän nytkin pitäytyy hötkyilyn sijaan perusasioissa ja -
äänissä.
.
|
|
|
Keikan käyntiin polkaisseen ”Junior's Wailingin” jälkeen yhteen soitetut
”Backwater” ja ”Just Take Me” nostavat tunnelman jo kohtalaisen korkealle. Moni-
ilmeisen, sahauspohjaisen ”Is There A Better Wayn” perään Francis Rossin
liidaama ”In My Chair” rauhoittaa meiningin hetkeksi ja antaa soittajienkin
hieman hengähtää. Siitä jatketaankin taas iloisesti rokaten ja rollaten.
Itsensä näköistä soittoa
Status Quon kitarakaksikon soitto on aina kuulostanut samalta miltä herrat itse
näyttävät. Niin se näyttää menevän edelleenkin. Olemukseltaan jässikkämäinen
Rick Parfitt käsittelee kitaraansa vantteralla otteella ja isolla kädellä. Keikan
kylkiäisenä tulevassa kiertuedokumentissa hän intoilee poikamaisen riemuissaan,
miten hienoa on päästä vatkaamaan komppia oikein tosissaan. Nyt kun mukana
ei ole kosketinsoittimia, hänen kitaransa täytyy pitää piisit rokkaamassa. Se on
rankka homma, mutta se on juuri sitä mitä hän haluaakin tehdä.
Rossille puolestaan ovat ominaisia aavistuksen honkkelimaisesti koikkelehtivat ja
hassutkin melodiakuljetukset, jotka tuovat hetkellisesti yksitotiseen boogiejytään
omaperäisen kuorrutuksen. Myös niiden ketteryys on ennallaan. Vuosien
saatossa Rossin soolosoundi on jonkin verran tukevoitunut, mutta mies itse on
edelleen varsin sutjakkaassa kunnossa.
Harvinaisiakin herkkuja
Status Quon vanhan fanilauman, Quo Armyn, aktiivijäsenet ovat Frantic Fourin
comebackin myötä kaivaneet farkkurotsit ja bändipaidat komeroistaan ja
rynnistäneet sankoin joukoin keikoille. Bändi päätti uskollisten ja pitkäaikaisten
seuraajiensa iloksi esittää nyt myös sellaisia lauluja, jotka eivät ole ennen
keikkaohjelmistoon kuuluneet. Kipakasti rokkaava ”Blue Eyed Lady”, junttaava
”Oh Baby” ja psykedelia-aikojen peruja oleva rallatus ”(April) Spring, Summer and
Wednesdays” ovat oivallisia valintoja kaikki.
Muilta osin setti koostuu vanhoista suosikeista, joita tuttuun
”Quu-ooo-ooo-ooo-o” -huutoon tämän tästä intoutuva yleisö on tullut
kuulemaan. Moni näistä lauluista on viime vuosina tullut Quon keikoilla vain
referoiduksi pikaisina potpurin osina. On hienoa, että ”Little Ladyn”, ”Big Fat
Maman” ja ”Railroadin” kaltaiset helmet pääsevät taas esiin kokonaisina
versioina ja omana itsenään. Setin päätteeksi bändi rytkyttelee perinteikkäästi
”Roadhouse Bluesin”.
Encoren aluksi kuullaan ”Don't Waste My Time”. Siinä rokkilettinsä menettänyt
Rossi intoutuu kurmoottamaan Telecasteria melkein Billy Gibbonsin elein. Hän
saa myös käytännön esimerkin kautta tuta, että haastattelussa kovasti
ylistämiensä korvamonitorien kanssa ei kannata mikrofoniin kovinkaan lujaa
vislata. Illan päättää tuttuun tyyliin ”Bye Bye Johnny”.
Mystinen viides mies
Status Quossa jo vuodesta 1973 mukana ollutta kosketinsoittaja Andrew
Bownia ei tässä juhlakokoonpanossa nähty, mutta marginaalinen hänen roolinsa
noina boogieaikoina vielä olikin. Sittemminhän sormiot ovat vallanneet paikoittain
suurenkin siivun bändin äänimaisemasta itselleen.
Sen sijaan oman mielenkiintoisen lisänsä kuvioon tuova Bob Young oli ansaitusti
Frantic Fourin keikoilla mukana. Hän ei ole koskaan kuulunut bändin
kokoonpanoon, mutta on säännöllisen epäsäännöllisesti pistäytynyt lavalla
huuliharppuineen. Young on toiminut myös bändin kiertuemanagerina ja, mikä
tärkeintä, ollut kirjoittamassa joitakin heidän suurimmista hiteistään.
Esimerkkeinä hänen Rossin kanssa kynäilemänsä "Caroline", "Down Down" ja
"Paper Plane". Rossin ja Youngin laulunkirjoitusyhteistyö on jatkunut läpi
vuosien. Tuoreimmiltakin Quon levyiltä löytyy Youngin kädenjälkeä.
Videolla Bob Young ilmaantuu vaivihkaa oman, sivustalla olevan mikrofoninsa
taakse huuliharputtamaan asiallisin ottein ”Railroadiin” ja ”Roadhouse Bluesiin”.
Kappaleiden loputtua hän livahtaa takaisin pimentoon yhtä nopeasti kuin oli
lavalle tullutkin.
Kerran vielä, pojat...
Dvd:n päättävä ”Bye Bye” olikin ennakkotiedoista poiketen vain näkemiin.
Tulevana keväänä Frantic Fourin nelikko soittaa nimittäin vielä toisen rundin ja
pistäytyy tällä kertaa mantereen puolellakin. Sitten se on lopullisesti siinä. Noiden
keikkojen jälkeen Frantic Fourin perään on turha kysellä, ellei kyselijän
shekkivihkossa ole pelivaraa heti kerrasta runsaammin.
Classic Rock -lehden haastattelussa Rossi leimasi taannoin reunion-keikat
yllättäen kärsimykseksi. John Goghlanin rummutus kuulemma on siinä määrin
horjuvaa, että häntä pitää koko aika suitsia. Dvd:ltä isommalti horjumisia ei
kuitenkaan havaitse, ja tyytyväisiltä kaikki neljä vaikuttavat bonusdokumentin
haastatteluissakin. Sitä paitsi rokkibändin tuleekin olla elävä ja hengittävä
yhtenäinen organismi, eikä vain lauma stabiilin kellotaajuuden kyydissä
pysytteleviä soittoniekkoja.
Vaikka komppiryhmän kunnon heikkous nouseekin Classic Rockin haastattelussa
korostetusti esiin, eivät myöskään Parfitt ja Rossi ihan osattomiksi ole vuosien
vierimisestä jääneet. Ensin mainitulla on ilmeisiä vaikeuksia selviytyä ”Rainin”
laulusuorituksesta ja ”Down Down” puolestaan luiskahtaa Rossilla äärirajoille.
Eräs osasyy armottomiin lausuntoihin oli varmasti comebackin jälkeinen paluu
nykyisen Quon pariin. Rossi ei välttämättä osannut etukäteen odottaa aivan näin
kovaa sukseeta. Status Quon tuore agenttiseikkailuelokuva ”Bula Quo” jäi
armotta nostalgiapaukun jalkoihin.
Samaisessa haastattelussa Rossi myöntää avoimesti keräävänsä jo pesämunaa
vanhuuden varalle. Se seikka on varmasti omiaan lisäämään hanakkuutta tarttua
erilaisiin elokuva- ja mainosdiileihin – ja miksei niihin tulevaisuuden Frantic Four -
kyselyihinkin. Nyt kun ensi kevään keikat on julkistettu, myös Rossi on
pehmentänyt comebackia koskevia kommenttejaan. Hän tuntuu taas vaihteeksi
olevan innoissaan aiheesta – eikä syyttä.
MARKO AHO
Status Quo: The Frantic Four Reunion 2013 – Live At Wembley Arena. Abbey
Road, 2013
Francis Rossi (kitara, laulu), Rick Parfitt (kitara, laulu), Alan Lancaster (basso,
laulu), John Goghlan (rummut)
Vierailija: Bob Young (huuliharppu)
Linkki: Status Quon verkkosivut
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2013
.
|
|
