LEVYARVIO
|
12.6.2015
Steve Earlen
sinisemmät sävelet
Uusin levy "Terraplane" tulvii
elämänmakuista tulkintaa ja oivallista
musisointia. Americana-hahmon aineksista
on bluesin vuoro pullahtaa pintaan.
Steve Earlen levyjen kannet ovat tavanneet
olla hienoja. Värikkäät ja moni-ilmeiset kuvat
ovat jo itsessään taidetta. Ne erottuvat
edukseen. Melkein jo niiden takia kannattaa
ostaa levy – etenkin, kun tietää, ettei
musiikkiinkaan tarvitse pettyä. Earlen viimeisin
|
|
julkaisu ”Terraplane” ei tee poikkeusta ulkokuoren tai sisällön suhteen. Tällä
kertaa kansitaiteen keskiössä on vanha auto – Terraplane merkiltään. Musiikki
puolestaan on aiempaa sinisävyisempää.
”Terraplanen” otsikko ja kansi ovat tietenkin kumarrus Robert Johnsonin
suuntaan. Hänen laulussaanhan (Terraplane Blues) juuri tuollaista ajopeliä
käsitellään seksuaalisuuden välikappaleena ("autona", jota vieras mies on
päässyt ajelemaan). Myös Johnsonin oletettua sopimusta vanhan vihtahousun
kanssa sivutaan Canned Heatin ja John Lee Hookerin mieleen tuovasti
rullaavassa boogiessa ”The Tennessee Kid”. Earle on aina taitanut
tarinankerronnan. Tällä raidalla tarina korostuu, kun hän hoitaa homman pitkälti
puhuen.
”Terraplanen” piisimateriaali on monelta osin silkkaa bluesia. Ei Earle kuitenkaan
isoa poikkeamaa linjaltaan ole tehnyt. Aina hänen musiikissaan on blueskin ollut
läsnä. Se on yksi rakennusmateriaali muiden joukossa. Kokonaisuutena uutuus
on yhtä lailla bluesia kuin Earlen aiemmat julkaisut countrya.
Elämän marinoima, karu ilmaisu tekee kaikenlaisen genrerajojen piirtelyn
tarpeettomaksi. Earlen käsissä kitara ja mandoliini soivat enemmän voiman ja
fiiliksen kuin häikäisevän tekniikan tai näppäryyden vieminä. Hän on vuosien
saatossa levyttänyt countrya, rockia, bluegrassia ja milteipä punkiakin
kuulostaen koko ajan omalta itseltään. Parhaiten Earlea taitaa kuvata
parinkymmenen vuoden takaisen (omaelämäkerrallisen?) laulun otsikko
”Hardcore Troubadour”. Sitä hän toden totta on.
Levyn soittajistosta nousevat toistuvasti esiin viulisti Eleanor Whitmore ja
kitaristi Chris Masterson. The Mastersons -nimisenä duonakin levyttävä ja
keikkaileva aviopari hoitaa tavanomaisuuksia väistellen tyylikkäät mausteet
Earlen tueksi. Eikä jätä The Dukesin rytmiryhmäkään kuulijaa kylmäksi. Kompit
ovat juuri niin vaivihkaisen iskeviä kuin pitääkin. Tämä bändi olisi kertakaikkisen
mukavaa saada Suomeen keikalle.
Kun blueslevyä tehdään, tokihan sinne parit perusränttätäntät pitää sekaan
heittää. Toiston voimaan luottava ”Baby Baby Baby (Baby)” ja ”The Usual Time”
hoitavat osaston mallikkaasti. Molemmissa kuullaan myös Earlen huuliharppua.
Sen suoraviivaisuus ja makoisasti soiva viulu tuovat hyvän sävyn karuhkoon
kokonaisuuteen. ”You're The Best Lover That I Ever Had” yhdistää akustisen
hoilausbluesin onnistunein tuloksin viulun ja sähkökitaran seuraan. ”Acquainted
With The Wind” on rytmiikaltaan sukua Chuck Berryn ”Around Aroundille”. Siinä
kuullaan komppisoittimena Earlen mandoliinia.
Levyn akustisemmat raidat kuulostavat erehdyttävästi viime vuosisadan
alkupuolella kirjoitetuilta, mutta kyllä nekin Earlen omaa tuotantoa ovat. ”Ain't
Nobody's Daddy Now” ja ”Gamblin' Blues” ovat onnistuneita
perinteenkierrätyksiä. Samaan ryhmään luiskahtaa myös Whitmoren kanssa
duetoitu, kepeästi svengaava ”My Baby's Just As Mean As Me”.
Vahvan riffin varaan nojaava ”Go Go Boots Are Back” nousi pelkällä otsikollaan
suosikiksi. Onneksi itse kappale ei pilannut hienoa nimeä. Sen fiiliksestä kaikuu
niin The Rolling Stonesia kuin ZZ Topiakin.
|
|
|
Levyn päätöksenä pörisevä junttablues ”King Of The Blues” kruunaa yllättäen
Earlen itsensä sinisävelten kuninkaaksi. Tokihan hänen elämäänsä on rutkasti
bluesin aineksia mahtunut. Levy-yhtiö näyttää mieluusti muistuttavan, että
Earlen ja countrylaulaja Allison Moorerin kahdeksanvuotinen avioliitto päättyi
viime vuonna. Sen on arvailtu olleen syy bluesimmalle ilmeelle. Earle itse tokaisi
taannoin haastattelussa, että tämmöisiä piisejä nyt sattui tällä kertaa tulemaan
– ei siihen sen ihmeempää syytä tarvita. Siitä huolimatta hidas ja sydänverellä
tulkittu ”Better Off Alone” taitaa noista fiiliksistä kummuta. Varmasti myös se
seikka, että viimeisin avioero oli Earlen seitsemäs, on saattanut toimia laulun
liikkeelle panevana voimana. Pitää erikseen mainita myös Mastersonin älyttömän
hieno kitarasoolo siinä(kin).
Olkoon sinisemmän sävyn taustalla mikä tahansa syy, hyvin se joka tapauksessa
pukee Earlen monin paikoin tummasävyistä materiaalia. The Hardcore Troubadour
on jälleen pukannut pihalle levyllisen vahvaa tulkintaa ja makoisaa musisointia.
MARKO AHO
Steve Earle & The Dukes: Terraplane. New West, 2015
Steve Earle (kitara, mandoliini, laulu, huuliharppu), Chris Masterson (kitarat),
Eleanor Whitmore (viulu, laulu), Kelly Looney (basso), Will Rigby (rummut)
Linkki: Steve Earle
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2015
.
|
|
