Blues-kaverukset Suden jäljillä
Tail Dragger ja Bob Corritore vannovat aidon Chicago-bluesin nimeen. ”Jos
sisimmässäsi ei ole bluesia, miten voit odottaa, että tunne tarttuisi yleisöön”,
Tail Dragger kysyy.
Pitkäaikaiset amerikkalaiskaverukset Tail Dragger ja Bob Corritore kävivät
keväällä ensimmäisellä Suomen-matkallaan. Miehet esiintyivät Helsingissä
pidetyllä Stompin' at the Savoy -festivaalilla. Blues-Finland.comin Marko Aho
(kouvolalaiskitaristi Timo ”Titty Bar Tim” Heikkilän suosiollisella avustuksella)
patisti Tail Draggerin ja Corritoren haastatteluun jo aamutuimaan. Ukot olivat silti
puheliaalla päällä.
Marko Aho: Ensimmäistä kertaa Suomessa – miten olette viihtyneet?
Tail Dragger: Loistavasti. Minä ainakin nautin olostani. Eilen jameissakin oli hyvä
tunnelma ja paljon hyviä soittajia. Oli oikein hauska ilta.
Bob Corritore: Eilen kuulin niin paljon hyviä täkäläisiä soittajia, että aloin jo
ihmetellä, miksi meidät on kannattanut tänne edes tuoda.
Olette tunteneet jo kymmeniä vuosia, mutta ensimmäinen yhteinen levynne
ilmestyi vasta tänä keväänä. Mikä siinä kesti niin kauan?
TD: Olemme tehneet äänityksiä toki aiemminkin, mutta ne ovat jääneet
julkaisematta. Tämä on tosiaankin ensimmäinen kimppalevymme.
BC: Olemme kyllä tehneet aika paljonkin kaikenlaista vuosien saatossa, mutta
jotenkin vain aika ei ole ollut oikea. Tail Dragger on pitkään ollut vakiovieras
klubillani (The Rhythm Room, Phoenix), joten mietin että tässähän olisi nyt hyvä
yhdistelmä. Niinpä me sitten teimme levyn.
TD: Hyvät asiat tulevat heille, jotka odottavat.
On virkistävää kuulla noin perinteistä, ”down home” Chicago-soundia näinä
päivinä.
BC: Eihän tuollaisia levyjä enää nykypäivänä tehdä. Me todella nautimme
olostamme studiossa ja jokainen pani parastaan. Se on puhtaasti studiolive.
Parissa päivässä soitimme materiaalin purkkiin ja teimme levyn. Ilokseni siitä
näyttävät ihmiset pitävän laajemminkin. Olemme saaneet hyviä arvioita ja
radiosoittoakin mukavasti.
TD: Minä pidän bluesista sellaisenaan. En tarvitse siihen mitään kuorrutteita.
Laulan sen mitä tunnen. Blues tulee sisältä. Jotta bluesia voi laulaa, se pitää
tuntea. Jos et itse tunne sitä, niin miten voit odottaa, että se tunne tarttuisi
yleisöön. Itse olen laulaessani aivan eri maailmassa.
Fiilispuoli tuppaakin monesti bluesissa unohtumaan. Monet keskittyvät lähinnä
matkimaan muiden juttuja mahdollisimman tarkkaan.
TD: Se on hyvin yleistä. Siinä on puhtaasti raha taustalla. Minä laulan, koska
nautin siitä oikeasti. Lauluni kertoo asioista, jotka ovat tapahtuneet minulle tai
jollekin, jonka tunnen. Bluesin tehtävä on kertoa tarinoita. Tositarinoita. Blues on
elämää. Monet eivät ymmärrä sitä, mutta jos katsot elämääsi, niin siinähän
sinulle on bluesia.
Teidän mukananne on myös todellinen vanhan kaartin edustaja Henry Gray.
Hänen soittoonsa ei kuulu ikävuosien kertyminen vaikuttavan.
BC: Henry on nyt 87-vuotias, mutta silti yllättävän monella on pysyttelemistä
hänen vauhdissaan. Kaikki sukulaiset hänen äitinsä puolelta ovat eläneet yli
satavuotiaiksi ja tämä on tosi. Henryllä on siis geenit, jotka pitävät hänet
vauhdissa ja hän onkin edelleen varsin eläväinen. Henryä ei missään nimessä
saa pitää liian vanhana. Hän nimittäin saattaa antaa kyytiä ympäri korttelin.
Mielestäni Henry Gray on paras elävä bluespianisti. Hän oli sitä jo silloin kun
Pinetop Perkins oli hengissä. He molemmat olivat minulle kuninkaita. Molemmilla
oli oma tyylinsä ja he molemmat olivat mahtavia. Jostain syystä kaikki halusivat
Pinetopin levyilleen ja toki minäkin olen hänen kanssaan paljon tehnyt, mutta
aina olen tehnyt äänityksiä Henryn kanssakin. Tämän Tail Dragger -levyn lisäksi
hän on mukana viimeisimmällä Dave Rileyn kanssa tekemälläni levyllä, samoin
kuin Big Pete Pearsonin levyllä. Ja monilla muilla.
Tail Dragger, olet kirjoittanut suurimman osan uuden cd:n materiaalista.
Kertoisitko hieman laulujen synnystä?
TD: Laulut tulevat suoraan elämästäni. En kirjoita mitään muistiin. Ne tulevat
suoraan sydämestä. Minulle blues on elämää ja elämä bluesia. Yksikään bluespiisi
ei ole täydellinen, mutta eipä sitä myöskään ole yksikään elämä. Minulle ainut
tapa tehdä bluesia on tehdä sitä kuten elän. Miksi ihmeessä pitäisi istua alas
kirjoittamaan lauluja, kun ei elämääkään voi etukäteen kirjoittaa? Se pitää vain
elää. Täytyy mennä tunteen mukana ja laulaa se mitä sattuu mieleen tulemaan.
Se on siinä. Ehkäpä juuri sun vaimosi ei ole jättänyt sinua, mutta jonkun vaimo
on varmasti jättänyt sen... Aina on joku. Se on elämää. Näin se vain menee.
Bob, sinut tunnetaan ansioistasi levytuottajana. Puhutaanko hieman näistäkin
hommistasi?
BC: Toki. Minulle blueslevyt ovat aina olleet pyhiä esineitä. Kun katselen Howlin'
Wolfin tai Muddy Watersin tai Little Walterin levyjä, ne edustavat minulle jotain
pyhää.
Nuorena miehenä näin monia ihailemiani harpisteja tositoimissa ja koska itsekin
soitan harppua, se on mielenkiinnonkohteeni numero yksi. Juuri sitä materiaalia
halusin alkaa äänittää, koska koin, että kaikki nuo mahtavat soittajat jäävät
täysin unohduksiin. Vuonna 1979 tuotin ensimmäisen levyni. Olin silloin 22-
vuotias. Teimme Little Willie Andersonin kanssa levyn. Hän oli loistava harpisti,
joka soitti hyvin paljon Little Walterin tapaan. Hän oli jopa toiminut Walterin
adjutanttina myöhempinä vuosina. Näin ollen hänen soittotyylinsä muistutti
myöhempien aikojen Walteria, mutta mukana oli toki omaakin persoonaa.
Alan konkarit Dick Shurman ja Steve Wisner jeesasivat minua ja saimme mukaan
mahtavan kokoonpanonkin. Sessioissa soittivat muun muassa Freddy Below,
Robert Lockwood, Sammy Lawhorn ja Jimmie Lee Robinson. Levystä ei tietenkään
hittiä tullut, mutta se sai tiettyjen piirien diggailua laajaltikin osakseen – etenkin
kitaristit ja harpistit tykkäsivät siitä kovin.
Seuraavaksi tuotimme Wisnerin kanssa Big Leon Brooksin levyn. Niihin aikoihin
hän oli Tail Draggerin harpisti. Kävimme usein Draggerin keikoilla ja nautin todella
Big Leonin soitosta. Hänellä oli todella raskas soittotyyli. Hän soitti suoraan PA:n
kautta ja seinät tärisivät, kun hän painoi menemään. Kun kuvittelet tuollaisen
harpistin Tail Draggerin kanssa samalle lavalle, käsität varmaan, että siinä oli
melkoisen hurja ja kovaääninen kaksikko. Big Leon oli aivan uskomaton. Halusin
saada taltioitua juuri sen ison soundin, jonka olin tottunut kuulemaan keikalla.
Kysyin sitten Tail Draggerilta, voisinko lainata hänen PA-kamojaan studioon ja
äänittää harpun niiden kautta. Hän oli kyllin ystävällinen niitä lainatakseen. Juuri
Shure Vocal Masterin kautta saimme oikean soundin. Tälläkin levyllä meillä oli
aivan uskomaton bändi: Louis Myers, Bob Stroger, Odie Payne, Big Moose
Walker, Pinetop Perkins ja ties ketä muita. Se on loistava levy. Leonkin piti siitä
kovin. Näillä kahdella levyllä minun tuottajan urani lähti käyntiin.
Vuonna 1981 muutin Chicagosta Phoenixiin. Sittemmin olen tehnyt levyjä muun
muassa Louisiana Redin kanssa. Homma helpottui huomattavasti, kun perustin
oman klubin, Rhythm Roomin. Sitten olin harpisti, orkesterin johtaja, tuottaja ja
klubin omistaja, jolla vierailijoita riitti. Pystyin kutsumaan ihmisiä sessioihin
helpommin kuin koskaan ennen. Klubilla alkoikin syntyä äänityksiä välittömässä
tunnelmassa ja meistä tuli samalla artistien kanssa hyviä frendejä. Itse asiassa
sosiaalinen puoli on hyvin tärkeä levyn teossa. Kun teet levyä jonkun kanssa,
jaat silloin yhden tärkeimmistä osa-alueista heidän kanssaan. Se todella on pyhä
asia.
Olet tehnyt arvokasta työtä bluesin parissa.
BC: Minähän olen vain pitänyt hauskaa! Toivon, että ehtisin saada elinaikanani
kaikki levyt julkaistua, koska holveissani on todella paljon ainutlaatuista
materiaalia odottamassa. Minulle levyjen tuottaminen on hyvin pitkälti
tuottamatta jättämistä. Koetan vain tallentaa kuulemani musiikin mahdollisimman
luonnollisessa muodossa ja olla muuttamatta sitä. Pyrin kahlitsemaan juuri sen
hetken ja kokonaisuuden hengen. Jos sen pystyn tekemään, niin voin olla ylpeä
itsestäni.
Kuulin, että Phoenixissa on järjestetty erityinen Bob Corritore -päiväkin
kunniaksesi.
BC: Joo. Joku riittävän vaikutusvaltainen henkilö arvosti tekemääni työtä siinä
määrin, että ehdotti sitä ja sai ehdotuksensa menemään läpikin. En täysin tunne
kuviota, mutta yhtä syntymäpäivääni juhlittiin Bob Corritore -päivänä. Tokihan se
oli suuri kunnia, vaikka se vähän hämmentääkin.
Eli siitä ei (vielä) tehty vuosittaista perinnettä?
BC: Ei. Yksi päivä ja that's it. Siitä on jo aikaa. Joka tapauksessa se oli hauskaa.
Seuraavana aamuna kun heräsin, niin saatoin kerrankin hyvällä syyllä todeta,
että tänään ei taida olla minun päiväni.
Te kaksi joudutte varmasti jokaisessa yhteishaastattelussanne puhumaan
Howlin' Wolfista, joten sopiiko, ettei tälläkään kertaa tehdä poikkeusta?
TD: Sopii mainiosti. Wolf oli tärkeä vaikuttaja ja pääsin hänen keikoilleen
laulamaan, kun vasta aloittelin uraani. Hän pyysi minut välillä jeesaamaan ja minä
menin. Lempinimeni sain siitä, kun laulaessa en pysynyt rytmissä. Wolf sanoi,
että minulla ei ajoitus toimi lainkaan: ”Kuuntele rumpalia kun laulat!” Olin
tottunut kuuntelemaan kitaristia. Sanoin, etten tiedä mitä teen väärin ja pyysin
Wolfia opettamaan. Hän sanoi vain, että Wolf ei opeta ketään. Hän rupesi
kuitenkin kutsumaan minua yhä useammin lavalle ja sanoi bändilleen, että tätä
poikaa pitää auttaa hieman. Hän tulee vielä jonain päivänä astumaan minun
saappaisiini.
Muddyn bändi soitti yleensä yhden kokonaisen setin ennen kuin Muddy itse
kapusi lavalle, mutta Wolfin bändi soitti vain yhden piisin aluksi. Wolfille oli myös
turha mennä rupattelemaan kesken keikan. Hän vain käski häipyä, mutta sitten
kun hän oli tauolla, tilanne oli toinen. Lavalla ollessaan musiikki oli Wolfille kaikki
kaikessa. Tauolla hän saattoi juoda, jutella, kertoa vitsejä, ihan mitä vain, mutta
ei koskaan lavalla. Siellä ei saanut edes polttaa tai juoda. Hän tapasi sanoa, että
yleisöä pitää kunnioittaa, jotta yleisö voisi kunnioittaa sinua.
Hubert Sumlin joutui ongelmiin. Hän joi joskus liikaa. Monet pitivät Wolfia ilkeänä,
mutta hän vain oli sellainen. Jos Wolf ei pitänyt sinusta, niin hän teki sen selväksi.
Jos hän taas piti sinusta, niin hän saattoi tarjota ruokaa ja juomia. Hän ei millään
muotoa ollut paha tai ilkeä mies. Hän oli mainio seuramies. Meillä ei koskaan ollut
ongelmia. Hän saattoi pyytää minut lavalle ”jeesaamaan”, mutta koskaan en
mennyt sinne pyytämättä.
Wolf alkoi aikuisiällä myös opiskella, kun hän tahtoi oppia lukemaan ja
kirjoittamaan. Tien päällä bändin jätkien piti aina lukea hänelle mitä tienvarren
kylteissä luki. Niinpä hän monesti tokaisi: ”Kunhan opin lukemaan ja
kirjoittamaan, en tarvitse teitä enää lainkaan.” Kyllä hän jonkin verran oppikin
lukemaan. Jos ei osaa lukea ja kirjoittaa, ihmisten on todella helppoa huijata
sinua. Sama juttuhan Jimmy Reedilläkin oli. Hän ei voinut mennä edes jukeboksille
soittamaan omaa levyään, koska ei osannut lukea.
Tapasitteko te todellakin ensi kertaa toisenne päivä Wolfin kuoleman jälkeen?
Vai onko se vain legendaa?
BC: Kyllä siinä näin kävi. Sattumalta osuin hänen kuolemansa jälkeen klubille,
jossa oli järjestetty spontaani tribuutti. Kaikki soittivat. Hubert Sumlin, Eddie
Shaw, Lucille Spann, Lee Jackson, Earring George, Eddie Burks, Highwayman ja
myös joku tyyppi nimeltä Tail Dragger. Kun hän nousi lavalle ja alkoi laulaa, ei
mennyt kauankaan, ennen kuin hän jo konttasi baaritiskiä pitkin kaadelleen
ihmisten laseja. Hän lauloi ja heilutti mikrofonia jalkojensa välissä. Hän sekosi ja
sekoitti koko paikan yksin tein. Minä ihmettelin, että kukas tuo oikein on? Pidän
hänen tyylistään.
Se oli ensi kerta kun tapasimme ja olemme olleet frendejä siitä lähtien. Itse
asiassa Tail Dragger oli ensimmäisiä työnantajiani bluesin maailmassa.
Ensimmäinen artisti, joka pyysi minut bändiinsä soittamaan harppua. Tämä
tapahtui 70-luvulla. Menin mukaan ja nautin täysillä, kun sain käytännön
kokemusta Chicago-bluesiin. Tuohon aikaan monet kovat soittajat olivat yhä
aktiivisia: Big Leon Brooks, Little Willie Anderson, Junior Wells ja Louis Myers, joka
oli kitaristina loistava, mutta myös mainio harpisti. Eikä sovi unohtaa Big Walter
Hortoniakaan.
Te olette siis tehneet kohta neljäkymmentä vuotta yhteistyötä?
BC: Kyllä. Esimerkiksi Delta Fish Marketissa soitimme aikoinaan hurjia keikkoja.
Paikan päällä ei myyty lainkaan alkoholia, mutta heti naapurissa oli viinakauppa.
Tilaisuuksiin oli vapaa pääsy, joten jengiä tuli vähän joka puolelta bailamaan. Itse
Fishman – eli Oliver Davis – oli myös bluesmuusikko. Hän todella rakasti bluesia,
joten hän pystytti – tai lähinnä kyhäsi huojuvan lavankin kalamarkkinoilleen. Ne
olivat uskomattomia tilaisuuksia. Soitto alkoi kahden aikaan päivällä ja neljään tai
viiteen mennessä kaikki olivat päissään.
Muistan eräänkin kerran kun menimme Tail Draggerin kanssa sinne soittamaan.
Rummuissa oli muistaakseni Dogman, mutta en ole varma keitä muita
mukanamme oli. Soitimme joskus puoli kahdentoista aikaan illalla ja kaikki olivat
totaalisen humalassa. Dragger möyri lavalla ja joku naishenkilökin kapusi sinne,
päätyäkseen ensin selälleen ja sitten järjestysmiesten poistamana takaisin
katsomoon. Seuraavaksi Tail Dragger kaatui rumpujen päälle, mutta rumpali
jatkoi soittamista. Tail Dragger makasi lavalla selällään, jatkoi laulamista ja yleisö
sekosi aivan täydellisesti.
TD: Delta Fish Market oli vanha huoltoasema, joka oli muutettu tuollaiseksi
kalatoriksi. Jengi toi omat tuolit sinne mukanaan. He tulivat viihtymään. Kaikki
ostivat kalaruokia ja joivat eväspuolloistaan viinaa, viskiä, olutta – ihan mitä vain.
BC: Kalaa paistettiin rasvakeittimessä ja kaadettiin hot saucea päälle – se oli
todella hyvää. Siellä oli myös säiliössä eläviä kaloja, joita saattoi ostaa
kotiinviemisiksi. Ne tapettiin ja perattiin paikan päällä ja kääräistiin pakettiin. Tail
Dragger oli yksi kuskeista. Hän ajoi kuorma-autolla kalaa Fish Marketiin.
TD: Missä vain oli kalaa, niin minä ajoin sitä hakemaan.
BC: Eräs toinenkin kaveri, joka oli nimetty Wolfin laulun mukaan, oli tärkeä osa
West Siden musiikkimaailmaa Hänen nimensä oli Highwayman. Hän vaikutti
vahvasti myös Delta Fish Marketissa. Yleensä hän tapasi kiivetä lavalle, vaikkei
olisi laulanutkaan. Hänellä oli oma mieletön tanssinsa.
TD: Highwayman oli hyvä laulaja. Hänhän levytti älpeellisen Wolfin piisejäkin.
BC: West Sidessa Howlin' Wolf oli todellakin tärkeä hahmo. Siellä piisasi hänen
seuraajiaan. Minulle ryhmän johtaja oli Tail Dragger. Hän ei pelkästään esittänyt
Wolfin materiaalia, vaan hänen omatkin piisinsä kuulostivat pitkälti Wolfilta. Hän
on tehnyt itsestään instituution, joka pohjaa Wolfiin, mutta on kuitenkin tyystin
omaa juttuaan.
Mitä mieltä olette tämän päivän Chicago-bluesista? Miten näette sen
tulevaisuuden ja mihin suuntaan se on menossa?
BC: Mieluummin muistelisin Fish Marketia. Chicago-blues heijastelee
ympäristöään ja uusi sukupolvi tuo aina oman sävynsä touhuun. Olen kuitenkin
aina nauttinut vanhan liiton meiningistä. En ole lainkaan innostunut nykypäivän
rokkipuolesta. En edes laittaisi sitä Chicago-bluesin kategoriaan. Vaikka se onkin
tehty Chicagossa, mutta jos se on rockia, niin se ei todellakaan ole Chicago-
bluesia.
TD: Totta. Hyvin harvat nykypäivänä soittavat Chicagossakaan bluesia. He
ottavat tiettyjä elementtejä omaan juttuunsa ja kutsuvat sitä bluesiksi, mutta ei
se bluesia ole. Olen jotakuinkin viimeinen Chicagossa, jolla on se vanha soundi.
Olen viimeinen. En kuitenkaan tunne olevani mikään perinteen jatkaja, vaan teen
ainoastaan sitä mikä tulee luonnostaan. En pysty samaistumaan tuohon muuhun
paskaan.
BC: Minulle vanhakantainen blues on yksinkertaisesti se juttu. Se riittää minulle.
MARKO AHO
Lue myös raportti Stompin' at the Savoy -tapahtumasta
Linkit: Tail Dragger, Bob Corritore, Delta Groove
.
|
