Marketissa raikui blues
Kahdeksattatoista kertaa järjestetyn Tyykibluesin ohjelmisto oli koostettu
rohkean monipuoliseksi. Forssan pitkään iltaan mahtui afrikkalaista
fiiilistelyä ja skottilaista rehvakkuutta. Aluksi ja lopuksi kuultiin
persoonallisia kotimaisia nimiäkin.
Tänä vuonna Forssan Tyykiblues oli muuttanut vanhan S-Marketin tiloihin.
Luonnollisestikaan Osuuskauppa ei ole kiinteistöä rakentaessaan panostanut
livesoiton asettamiin akustisiin vaatimuksiin kovinkaan paljon. Tästä johtuen –
etenkin ensimmäisten esiintyjien aikana, kun yleisöä oli vielä niukasti – halli kaikui
melko lailla.
Alkuillasta kanssani rupatellut paikallinen herra kaipailikin takavuosien
tiilimakasiineja takaisin. Ei niissäkään kovinkaan kummoinen akustiikka ollut,
mutta fiilis oli sentään kohdallaan. Tosin markettiympäristöäkin hän piti
merkittävänä parannuksena viimevuotiseen jäähalliin verrattuna.
Skotlantilaista tenhovoimaa
Tyykibluesiin oli kutsuttu kaksi Suomessa melko tuntematonta vierailijaa ja yksi
sitäkin tutumpi. Pitkämatkalaisista ensimmäisenä lavalle kapusi useasti
maassamme vieraillut alt.blues-artisti Dave Arcari. Hänen keikkansa alkoi kuin
varkain, koska hämärällä lavalla spiikkamassa käväissyt herra ei huomannut, että
mikrofoni oli siinä vaiheessa vielä kiinni. Esittelypuhe kuului vain
monitorikaiuttimien kautta lavalle, mutta ei lainkaan yleisölle. Ainoastaan
tarkkaavaisimmat yleisössä havaitsivat, että kohtapuoliin alkaa tapahtua.
Onneksi Arcari on siinä määrin räväkkä esiintyjä, että varsin pian homman luonne
selvisi kaikille. Keskivertoa räyhäkkäämpi skotlantilaistrubaduuri ei tälläkään
kertaa voimiaan säästellyt, vaan antoi mennä täysillä heti alusta alkaen.
Viimeisimmän (Devil's Left Hand) levyn materiaalia kuultiin runsaasti. Nimiraidan
lisäksi settiin mahtuivat muun muassa vauhdikkaaksi yltynyt ”Texicalli Waltz”,
Johnny Cashilta lainattu ”Blue Train”, sekä keikan rehvakkaasti avannut ”Cotton
On My Back”.
Arcari säntäili tuttuun tyyliin ympäri lavaa ja rähjäsi minkä ehti. Touhun perustana
soi kuitenkin koko ajan juurevan deltahenkinen pikkaus. Arcarin esiintyminen on
mielenkiintoinen yhdistelmä akustista bluesia ja punkia lähentelevää
riehakkuutta. Osa yleisöstä taisi aluksi hieman vierastaa tätä alt.blues-pläjäystä.
Lavan eteen jätetty isohko tanssilattia ei setin aikana juurikaan täyttynyt. Arcari
valitteli muutamaan otteeseen, että tanssilattian ollessa tyhjillään ja kirkkaiden
valojen paistaessa silmiin hän ei näe yleisöä lainkaan. Jokuset parit sentään
uskaltautuivat askeleitaan hänen soittonsa tahtiin sovittamaan.
Raikuvista aplodeista päätellen yleisö kuitenkin piti kuulemastaan melko lailla.
Keikan jälkeen Arcari kertoi, että hänelle oli varattuna Suomesta myös
studioaikaa. Viime viikolla hän taltioikin tulevalle levylleen suunniteltua
materiaalia suomalaisen Hellsinki Hellraisers -komppikaksikon (Honey Aaltonen,
Juuso Haapasalo) kanssa. Mielenkiinnolla odotamme, mitä tuleman pitää.
Hillittyä tunnelmointia
Seuraava ulkomaalaisvahvistus oli tyyliltään huomattavasti Arcaria hillitympi.
Kamerunista kotoisin olevan, sittemmin Ranskaan asettuneen Roland
Tchakounten keikka perustui tunnelman vaivihkaiseen kohottamiseen. Tässä
vaiheessa festivaalin kuuluttajakin oli jo paikalla, ja Tchakounte toivotettiin
ylisanojen saattelemana tervetulleeksi.
Esittelyssä muistettiin pariinkin kertaan korostaa John Lee Hookerin vaikutusta
Tchakounten musiikkiin. Niitä sävyjä toki löytyi, mutta yleisilmeeltään meininki oli
huomattavasti Hookeria siistimpää. Lauluissa toistui usein sama teema ja homma
paisui kierros kierrokselta.
Tchakounte itse soitti akustista kitaraa. Hänen kanssaan musisoivat maltillisen
maukkaasti sähkökitaraa käsitellyt Mike Ravassat ja lyömäsoittaja Matthias
Bernheim. Tunnelma oli pakottoman rento ja takakenoinen. Nyansseja riitti ja
kolmen miehen bändi soi viihdyttävästi. Ravassatin kitara yltyi välillä kovaankin
vongutukseen, mutta missään vaiheessa touhua ei päästetty riistäytymään liiaksi.
Vahvasti läsnä olleita afrikkalaisia sävyjä korostivat myös rumpusetin keskivertoa
eksoottisemmat rakennusaineet. Esimerkiksi virvelin tilalla Bernheim käytti
djembeä. Tchakouten keikan aikana yleisökin löysi sankoin joukoin tiensä
tanssilattialle.
Puumabluesia
Tchakounten lailla myös Connie Lush teki Forssassa ensivierailunsa Suomeen.
Useammankin kerran Britannian parhaaksi blueslaulajaksi valittu leidi ei
keikallaan turhia jarrutellut. Hän naureskelikin Arcarin kanssa jälkeenpäin, että
heiltä puuttuu tyystin Tchacounten maltti tunnelman virittämisessä. Homma pitää
rykäistä täysillä käyntiin heti alusta alkaen.
Connien musiikki oli tyyliltään popahtavaa bluesia, mutta hänen räväkkä
esiintymisensä toi hurjasti lisäpontta kokonaisuuteen. Myöskään bändi ei jäänyt
sivustakatsojan asemaan, vaan hoiti tonttinsa hyvällä fiiliksellä. Erityisesti basisti
Terry Harris intoutui välillä pistämään piisit todelliseen laukkaan.
Connien esiintyminen oli monin paikoin puumamaisen vihjailevaa. Etenkin kitaristi
Vic Spanettin kanssa hän tykkäsi poseerata. Bonnie Raittin ”Love Me Like A
Man” kuultiin asiaankuuluvan vaativana tulkintana. Connien omista sävellyksistä
päällimmäisenä mieleen jäi miehille omistettu ”Dog”.
Alkupaloiksi perunoita
Illan aluksi oli yleisölle tarjolla perunoita, eikä tässä tapauksessa kyseessä
todellakaan olleet uudet perunat. Instrumentaalibändi The Potatoes on nimittäin
toiminut jo parikymmentä vuotta vaihtelevalla aktiivisuudella.
Laika And The Cosmonautsin kitaristina muistettavan Mikko Lankisen
luotsaama bändi valitettavasti kaikui jotakuinkin tyhjille seinille. Ja kyllä se sitten
kaikuikin! Jo tässä vaiheessa kävi selväksi, että ehkei S-marketin halli ole
kaikkein optimaalisin tila konserttisalikäyttöön.
Aiemmin vahvasti urkuvetoiseen materiaalin keskittyneen Potatoesin setti nojasi
nyt enemmän Lankisen kitarointiin. Ilokseni mukaan mahtui parin lainan verran
Lonnie Mackia – hänen instrumentaalituotantoaan kun ei turhan usein
nykypäivänä ole tarjolla. Klassikkoasemaan kohonneen ”Whamin” lisäksi kuultiin
myös harvinaisempi ”The Bounce”. Lankisen oma ”Monkey Shake” kumartaa sekin
vahvasti Mackin ja tätä diggailleen Stevie Ray Vaughanin suuntaan.
Monin paikoin Antti Ahvenaisen urut hukkuivat kitaran taustalla kaiken kaiun
sekaan, mutta aina soolovuoroon päästyään ne kyllä nousivat esiin.
...ja kermesmarjasalaattia kebabmausteilla
Seuraavana lavalle kapusivat Micke & Lefty feat. Chef. Ehkä Suomen
hyväntuulisin blueskolmikko - Micke Björklöf, Ville Leppänen ja Miikka Kivimäki
- tarjosi tuttuun tyyliinsä velmuilevan juurevaa meininkiä.
Bändin keikkasetti rakentui hyvin pitkälti viimevuotisen ”Up the Wall” -levyn
ympärille. Ryhmän yhteissoitosta kuuluvat yhdessä reissatut kilometrit. Erityisesti
moniääniset laulut toimivat todella hienosti. Meininki oli Forssassakin alusta
loppuun leppoisan toimivaa ja riemastuttavan omaperäistä. Tosin eihän ”Polk
Salad Annieta” voi kovinkaan omaperäisenä piisivalintana pitää, mutta sen
kylkiäiseksi tarjoiltu itämainen kitarasoolo toi tuttuakin tutumpaan
kermesmarjasalaattiin ripauksen eksoottiikkaa.
Ville Leppäsen moni-ilmeinen laulu ja ennen kaikkea käsittämättömän
vaivattomasti kulkeva kitarointi varastivat jälleen kerran suurimman huomion.
Siitä huolimatta Micke & Lefty feat. Chefin vahvuus on ennen kaikkea koko
kolmikon yhteispeli. Björklöfin matkalaukkurumpusetti monine kolistimineen ja
sähistimineen luo Kivimäen muhevan bassottelun kanssa svengaavan pohjan,
jonka päällä Leppäsen kelpaa temmeltää.
Aamuvirkkuja sydänkäpysiä
Tyykiblues starttasi kahden mainion kotimaisen ryhmän voimin ja illan
päätteeksikin oli säästetty yksi setillinen kotimaista rytmimusiikkiosaamista.
Ylikorostetusti hupsun ja herttaisen Sweet Jeena And Her Sweetheartsin
harteille oli nimittäin jäänyt soittaa Connie Lushin jälkeinen yövuoro. Hieman
turhan pitkän roudaustauon aikana yleisöä liukeni paikalta melko runsaasti,
mutta se ei näyttänyt bändiä haittaavan.
Bändi saapui lavalle riehakkaana kulkueena ja esitti illan päätteeksi koko
porukan voimin vielä can-caniakin. Niiden välissä kuultiin aimo annos
rockabillysta, jazzista ja countrysta ammentavaa Americanaa. Jeena ja
Sydänkäpyset eivät todellakaan suhtaudu musiikkiinsa turhan ryppyotsaisesti,
vaan yleisölle tarjoillaan kokonaisvaltainen paketti hyvää mieltä.
Ylipirteä souvvaaminen ei kuitenkaan tälläkään kertaa vienyt tehoja itse
musiikista, vaan soitto svengasi mallikkaasti. Jeena Ranckenin marilynmaisen
kujerteleva esiintyminen ja Risto Klemolan vahvasti tvängäävä kitaratyö ovat
toimiva yhdistelmä. Siihen kun lisää vahvan piisimateriaalin ja rockabilly-sävyisen
komppirymän, on rock & roll -piknikin eväät mukavasti kasassa.
Aamuyön tuntien niukkalukuinen yleisö otti bändin vastaan innokkaasti. Setin
loppupuolella kesken kaiken saliin sytytetyt valot saivat kuulijakunnassa aikaan
melkoista uhoa ja rähinää. Ilta päättyi kuitenkin rauhanomaisesti orkesterin
saatua soittaa keikkansa loppuun.
Forssan S-marketissa tarjoiltiin tämänvuotisen Tyykibluesin tiimoilta monipuolinen
valikoima juurimusiikkia. Ohjelmisto oli koottu rohkeasti ja Afrikka-sävyt toivat
hyvän lisän kokonaisuuteen. Soundin puuroutuminen häiritsi harmillisesti
musiikista nauttimista yhtäänkään kauempana lavasta. Muuten homma toimi
hienosti.
MARKO AHO
Kuvagalleria
.
|
