17.12.2014
Vantaalaiset vaaran
vyöhykkeellä
Vantaan viihdeorkesterin albumi "Let's Face
the Music" näyttää, ettei viihteen tarvitse
olla kirosana. Nick Davies kapellimestaroi,
Johanna Försti loistaa laulajana.
"Let's Face the Music and Dance" on Irving
Berlinin laulu elokuvasta "Follow the Fleet"
(1936), jossa vaikuttavan tanssishow’n pitivät
Fred Astaire ja hänen vakioparinsa Ginger
Rogers. Vantaan viihdeorkesterin levyn
|
|
nimisävelmä on kujeellinen valinta repertoaariin, vaikka se poikkeaakin levyn
yleislinjasta, ja tanssiinkutsu jäi pois. Levyn solistivieraat ovat Sami Pitkämö ja
Johanna Försti (tunnetaan myös nimellä Jo Stance), mikä tekee musiikista
innostavan kokemuksen myös bluesin ja soulin ystävälle.
Vantaalaisten oma levysarja on kunnianhimoinen hanke. Se saa orkesterin
erottumaan. Amerikkalaisista elokuvista tuttua, aitoa ballroom-tanssiaisten
tunnelmaa välittyy studiostakin. Tuottajalla lienee ollut epäselvää, tehdäkö
tuotteesta puhdasverinen viihdepaketti, afroamerikkalaisperäisen musiikin
mielessä vakavasti otettava albumi tai jotakin muuta. Siellä jossain puolivälissä
mennään – mutta taidollisesti ehdottomasti plussan puolella. Kompromisseilta ei
voi välttyä, kun isosta soittoyhteisöstä on kyse.
Vantaan orkesteri ry:n juuret juontavat vuoteen 1948. Silloin orkesteri aloitti
toimintansa Tikkurilan orkesteriyhdistyksen nimellä. Voidaan siis puhua
perinteistä. Vantaan viihdeorkesteri soittaa suurta orkesteriviihdettä. Vuosina
1988–2009 orkesterin kapellimestarina ja taiteellisena johtajana toimi Markku
Johansson, joka loi perustan orkesterin viihdeohjelmistolle ja soundille.
Orkesterin ylikapellimestari on vuoden 2011 alusta alkaen toiminut Nick Davies.
Davies on tämänkin levyn kapellimestari.
Orkesteri koostuu 65 ammattimuusikosta, joten sitä voidaan pitää
kokoonpanoltaan Suomen ainoana sinfoniaviihdeorkesterina. Normaaliin
sinfoniaorkesteriin verrattuna bändi saakin aikaan mitä parhaimman svengin,
jossa on imua ja "sitä oikeaa" henkeä. Ehkä tässä on jotakin, mistä
bluesmuusikotkin voisivat oppia? Ainakin kuulijalle tulee paljon hienoja elämyksiä.
Nimisävelmä on jostain syystä instrumentaalinen, ja sen nimi on typistetty. "Let's
Face the Music and Dance" kuulostaa paikoin pikemmin “Balkan-humpalta” kuin
sinfoniselta jazzilta. Laulun poisjättö nimisävelmältä ei ehkä ollut aivan loppuun
asti ajateltu.
Soon, we'll be without the moon, humming a different tune.
And then, and then, there may be tear drops to shed.
So while there's moonlight and music and love and romance,
Let's face the music and dance, dance.
Laulusolistien valinta on onnistunut oivallisesti. Pitkämön miehekästä baritonia
kuuntelee mielellään – äänihän on kuin luotu Sinatra-tulkintaa varten. Viiden
biisin Sinatra-potpuri on tunteikas instrumentaalisenakin. Vaikuttavia
balladitulkintoja ja valtavaa äänenkäyttöä tuo mukaan Johanna Försti. Bond-
filmien tunnaritkin herättävät ihastusta. Paras Bond-tyttö ikinä! Aivan kuin Adele
olisi itse ollut Vantaalla mukana.
|
|
|
Samin ja Johannan duetto "Ain't No Mountain High Enough" on kulkevaa
kaksinlaulua kahden mestarin välillä. Elvis Costellon tunnetuksi tekemä "She" on
Samin tulkintana mallikelpoista viihdettä, mutta "Nature Boy" -raidalla hänellä on
yllättäviä äänen puhtausongelmia.
Jousia ja muita soitinryhmiä täytyy tällaisessa produktiossa luonnollisesti nostaa
esiin – jo Hollywoodin filmiperinteet vaativat sen. Trumpetisti Jukka Eskola on jo
muissa yhteyksissä nostanut flyygelitorvea hienosti esiin solistina. Jukan
joutuisaa sooloilua kuullaan "El Cumbanchero" -kappaleella, jossa myös
lyömäsoitinryhmä kunnostautuu, vähän kuin 60-luvun agenttifilmien takaa-
ajokohtausten lailla.
Kitarabändien suosiman laulun puhallinversio on siltikin hauska ja solistille
ilmeisen vaativa kappale. On se kitaristillekin, tosin eri syystä – muun muassa
Esa Pulliaiselta loppui kitaranvarresta äänet Agents-sovitelmalla.
Viihdemusiikki ei saisi olla kirosana. Sitä se kuitenkin monille on, useille blues- ja
jazzmuusikoillemmekin. Vantaalaisten musiikkiprojekti on huolellisesti tehty.
Huomiota olisi voinut kiinnittää joihinkin tuottamistapakysymyksiin ja sovituksiin –
kuten nostaa trumpetteja enemmän ylärekisteriin, lisätä hieman omia
soitinsooloja ja niin edelleen. On oikein nostaa muusikoita esiin. Pienet
kasvovalokuvat (ilman henkilötietoja) eivät ole hyvä tapa. Ne tekevät levyn
kansista levottomat ja pingottuneet, eikä meriittiäkään soittajille oikein kerry.
Levyn päättävä Bond-tunnari "Skyfall" on muhkean brassinen soinniltaan.
Johannan tyttönimihän tarkoittaa ”ekaa” (först, ensimmäinen). Pohjalaiseen
temperamenttiin tämä sopiikin. Sitä paitsi se on totta. Allekirjoittaneelle hän on
lajissaan ykkönen. "The Spy Who Loved Me" -filmiltä voisi sanoa Marvin
Hamlischin ja Carole Bayer Sagerin Bond-tunnarin mukaisesti: Nobody does it
better! Not even close!
ANTTI SUVANTO
Vantaan viihdeorkesteri: Let's Face the Music, 2014
Äänitys Mikko Oinonen & Antti Murto, miksaus Mikko Oinonen, Finnvox Studiot Oy,
masterointi Pauli Saastamoinen, Finnvox Studiot Oy
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2014
.
|
|
