Blues-Finland.com - Viljami Puustinen - Kingston Wall: Petri Wallin saaga

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

KIRJA-ARVIO

19.5.2014
Kingston Wall: Petri Wallin
saaga kiehtoo
Viljami Puustinen kunnioittaa kirjalla Pete
Wallin lyhyeksi jäänyttä elämää. Jää
kuitenkin epäselväksi, onko Puustisen ollut
tarkoitus kirjoittaa Wallin elämäkerta vai
Kingston Wall -yhteen tarina.

Kingston Wall oli varsin merkittävä
suomalainen rockyhtye, joka soitti pääasiassa
progressiivis-psykedeelistä ohjelmistoa
englanninkielisin tekstein. Ei ihan pieni haaste
kyynisessä post-punk -maailmassa ja niin
sanotun uuden aallon usein melko
tyhjänpäiväisissä jälkimainingeissa. Viljami
Puustisen kirja "Kingston Wall: Petri Wallin
saaga" tarkastelee bändiä johtohahmon,
kitaristin ja säveltäjän Petri Wallin, lyhyeksi
jääneen elämän kautta. Painopiste on
aikajänteellä 1987–1994.

Uskalias Kingston Wall perustettiin Helsingissä vuonna 1987, ja keskimääräistä
autotallibändiä kunnianhimoisempi yhtye ponnisti pienen piirin suosikista
hiljalleen Suomi-rockin eturiviin. Yhtye hajosi 1995, kolmen hienon albumin
jälkeen. Yhtyeen musiikillisena ja ilmeisesti vähän henkisenäkin
suunnannäyttäjänä toimi Petri ”Pete” Walli (laulu, kitara), Aarnon ja Hassen
huomattavaa muusikkosukua. Muut jäsenet pisimpään soittaneessa
kokoonpanossa olivat rumpali Sami Kuoppamäki ja basisti Jukka Jyllilä.

Puustinen on toimittajan sinnikkyydellä koonnut tietoja kitaristin
yksityiselämästä. Ammattimainen kysymyksenasettelu on aina ollut Rumban
toimittajille jokseenkin vastenmielistä, joten jutut jäävät pakostakin
ulkokohtaiseksi ”diggaamiseksi”. Muusikkokohelluksen sijaan lukija jää
kaipaamaan syvempää musiikkitietoutta Wallin soitosta ja bändin musiikista –
feature-artikkelit ovat valitettavan usein henkilöhahmon ja tietyn lookin ympärillä
pyöriviä juttuja.

Ja missä määrin Kingston Wall -yhtyeen tapauksessa kyse oli oikeasta kultista,
kuten annetaan ymmärtää? Kiihkeimmät fanit varmasti jo palvoivatkin tällaista
komeaa ja omintakeista nuorten miesten trioa, mutta se ei vielä riitä
synnyttämään kulttia. Yhtyeen toimimisaikana Kingston Wall sai kasvavaa
suosiota, ja sen kiinnostusarvo enentyi vähitellen.

Soundissa se salaisuus

Mitä bluesin harrastaja saa irti psykedeelisen rockin edustajan tarinasta? Avoimin
mielin varmasti paljonkin. Pete Walli seurasi omaa kutsumustaan ja toimi
autonomisesti. Häntä ei tosin käy pitäminen bluesmuusikkona (toisin kuin
Hassea), mutta myös hän inspiroitui bluesin opetuslapsista (Clapton, Page,
Mayall, Hendrix ja niin edelleen), ja kehitteli siltä pohjalta omaa konseptiaan.
Hänessä oli vahva muusikon persoona.

Entä mitä soittoteknisiä vihjeitä Pete Wallilla olisi annettavanaan
blueskitaristeille? Ne täytyy itse löytää kuuntelemalla levyjä; kirjan
työkaluvihjeistä ja kertomuksista saattaa löytyä tartuntapintaa. Yhtyeen
soundissa oli ”se jokin”, mutta kirjoittajalla ei ilmeisesti ole erityisemmin halua
arvioida soittoa, koska kirjassa Pete Wallin kitaransoiton erittely ja kategorisointi
jäävät varsin pinnallisiksi.

Esikuvina on mainittu muun muassa Cream, Led Zeppelin ja Jimi Hendrix. Poikien
tulista versiota Jimin "Fire"-bravuurista voikin pitää onnistuneempana kuin
Hassen Manifest-yhtyeen laiskanletkeää "Puita kamiinaan" -toisintoa (Harri
Saksalan laulamana).

Wallin työkalut Kingston Wallin aikana on lueteltu yhdellä sivulla: Gibson Les
Paul, Marshall 100 -nuppi ja 30 W combo, kymppituumaiset kajarit ja Ibanezin
Tubescreamer. Viimeksi mainittu oli Wallin omimman soundin tae, mutta siitä ei
ole sen enempää sanottavaa. Basistin ja rumpalin työkaluja ei käsitellä sen
lähemmin.

Levytyssessiot, joista yleensä löytyy aika hyvin dokumentaatiota,
kompensoidaan jo liiallisesti jutustelulla. Levyille ja striimauspalveluihin
dokumentoitu Kingston Wall on tänäänkin kiinnostava tutkimisen kohde. Mutta
miten Walli erosi muista tuon ajan kitarasankareista – Puustinen ei osaa tai
halua tähän vastata. Sujuvaa ja kevyttä on teksti ja sitä on helppo seurata.
Vaivaakin on nähty kohtuullisesti, esimerkiksi vanhoja kavereita on haastateltu.

Sekavuutta ja epäselvyyttä

Puustinen on toiminut muun muassa Rumban avustajana ja kirjoittanut rock-
aiheisia kirjoja. Muutamia huomautuksia joutuu tekemään kirjoitustavasta.
Kautta kirjan nimittäin lukijaa kiusaa kysymys, ollaanko nyt lukemassa Kingston
Wall -nimisen bändin historiikkia vai ihaillun kitaristin elämäkertaa. Ehkä jossain
puolivälissä mennään, tekemättä oikein kumpaakaan syvällisesti tutuksi.
.

Omituisia elämäntapoja tulee vastaan; erikoisin on uskomattoman hasisukon,
mystikko Ior Bockin, omintakeisia Kalevala-selittelyitä ja muita sekoiluja sisältävä
jakso. Pete Walli oli ilmeisen vaikutuksissa Bockin sekavasta ”filosofiasta” tämän
”luentojen” ja Intian-matkansa jälkeen. Kirjan perusteella syntyy olettamus, että
tämä vaikutus lyhensi Wallin elämää. Joka tapauksessa surullinen muistutus
jälleen, että artistit ovat sensitiivisinä henkilöinä alttiita huonoille vaikutteille.

Kirjoittajan kanta Pete Wallin äitiin (Anita Harms-Walli) on henkilönä kielteinen,
mutta dokumentaatio ja kirjallinen taito eivät yllä syvempään arviointiin. Puolen
sivun mittainen huomautus asiasta jää sekin pintapuoliseksi, ja henkilökohtaisen
maailman repostelu saa lukijan lähinnä vaivautuneeksi.

Puustisen kirjoitustyyli on Rumballe tunnusmerkillistä, helppolukuista ja
ulkokohtaista feature- jutustelua; ei nyt ehkä juoruilua, mutta lähinnä fiilistellään
ja käännellään henkilökohtaisen elämän vaiheita. Artistin ja bändin tekemä
varsinainen työ siltikin ohitetaan lähinnä maininnoin tai sitten kierrätetään
musiikkilehtien arvosteluja. Aikalaisvertailua muihin yhtyeisiin on kovin vähän.
Luettavuuden helpottamiseksi kirjan luvut olisi voinut nimikoida pelkän
numeroinnin sijaan. Otsikot vievät jo mielikuvia luvun aihepiiriin, ja samalla ne
pakottavat kirjoittajaakin pysymään jotensakin asiassa. Pisteitä annetaan lopun
nimihakemistosta. Miten relevantti yli kolmensadan hengen luettelo sitten on
Wallin osalta (innoitteina, ystävinä tai kollegoina) jää arbitraariseksi.

Walli oli selvästi kyvykäs muusikko, mutta soittopohja eri orkestereissa jäi
kapeaksi (verrattuna esimerkiksi moniottelija Hasseen), mutta kirja pyrkii
sitkeästi luomaan hänestä mielikuvaa suurena kitaraguruna ja genrepäällikkönä.
Ehkä hänestä olisi voinut kehkeytyä sellainen, mutta aika loppui kesken.

Kirjan rakenne ja sisällön käsittelytapa ovat myös jotensakin eriytymättömiä. Ne
fokusoivat jo liikaakin stadin subgenre-piireihin. Ansio tietty sekin, mutta samalla
syntyy tarpeetonta sisäänpäin lämpiävyyttä.

Sinänsä pikkuseikka, mutta tyylikysymyksenä huomautan, että kirjan
omistuskirjoitus hipoo jo hyvän maun rajoja: lopussa on kymmenen hengen lista
kuolleista musiikkivaikuttajista ja muista ammattilaisista, joiden muistolle teos on
omistettu. Omistettu miten ja missä mielessä – oliko hyvinkin läheisiä tuttuja
kirjoittajalle? Olisivatko henkilöt itse halunneet moisen kunnian? Edustaako tämä
myös Wallin näkemystä? Osa henkilöistä ei esiinny tekstissä tai ovat siellä vain
lyhyin viittauksin.

Puutteistaan huolimatta "Kingston Wall: Petri Wallin saaga" antaa tottuneelle
lukijalle virikkeitä rock-maailmasta ja toivottavasti aloitteleville bändeille
rohkaisua ja herätteitäkin. Pete Walli ansaitsee paikkansa Suomi-rockin
historiassa. Surullista, että hänen aikansa jäi niin lyhyeksi. Saaga (englannin
”epic” tai ”long story”) tämä teos ehkä ei ole, pikemmin kertomus, jonka
eeppinen, kertova, juonne on kapea, mutta selventävä omalla alueellaan. Tarina
Wallista muusikkona on edelleen kertomatta.

ANTTI SUVANTO

Viljami Puustinen: Kingston Wall: Petri Wallin saaga. Like, 333 sivua

.

Jaa juttu profiilissasi: |