|
|
|
|
Odottavan tunnelman aisti turkulaisen blues-olohuoneen ilmapiirissä saman
tien, kun astui sisään ravintola Gracelandiin. Paikka alkoi olla täynnä jo hyvän
aikaa ennen keikan alkua. Pieni juttukierros asiakkaiden joukossa kertoi
nopeasti, että sinne oli tultu nimenomaan Wentus Blues Bandin takia.
Paikalla oli runsaasti bändin taivalta jo vuosia seuranneita faneja, osa oli
nähnyt yhtyeen keikkoja jo 15 vuoden ajalta.
Joukosta saattoi bongata kuitenkin myös muutaman elämänsä ensimmäistä
kertaa bluesia kuuntelemaan saapunutta. Vokalisti Juho Kinaretin mielestä
Suomessa musiikin kuuntelu jää liian helposti tunnettuihin koti- tai
ulkomaisiin suosikkiartisteihin. Tarvitaan monesti kaveripiiristä joku
haastamaan mukaan blues-keikalle.
- Blueshan on maailman parasta livemusaa! Paikalle uskaltautuva neitsyt
saapuu yleensä uudelleen ja saattaa tuoda silloin kaverinkin mukanaan.
Blues-yleisö hankitaan ihminen kerrallaan ja tämän vuoksi tarvitaan pitkä ura
ja paljon keikkoja, saarnaa Juho.
Ystävänsä kanssa paikalle saapunut Annemari totesikin, että "mä en edes
tiennyt tykkääväni bluesista näin paljon!"
Kuuden miehen runsas keikkakalusto Gracelandin piskuisella lavalla herätti
ansaittua mielenkiintoa. Porukassa mietittiin, miten energisestä
esiintymisestä tunnettu kokoonpano pysyy aisoissa niinkin tiiviissä tilassa.
Takaperinkuperkeikkaa tuossa nyt ei ainakaan mahdu tekemään, oli oma
arvioni. Juho väittikin sittemmin eläköityneensä moisista puuhista, syynä
muun muassa lukuisat ahterista ratkenneet housut. Espanjan-reissulla
katkesi kylkiluukin!
- Välillä tämä on tällaista. Tekevälle sattuu. Samaan aikaan kun mulla meni
kylki, Robbanilla (basisti Hagnäs) oli käsi kantositeessä solisluumurtuman
vuoksi ja Nikon (kitaristi Riippa) oikea käsi ei noussut 90 astetta
korkeammalle olkapään hiusmurtuman vuoksi, Juho kertoilee.
- Varmaan Espanjassa tuolloin miettivät, että miten bändi aikoo hoitaa keikat.
Suomalaisella sisulla se sitten hoitui!
Illan mittaan kuultiin kattava setti uuden levyn sisällöstä, Woodstock-
levynjulkaisukiertueesta kun oli kyse. Herkullisesti laahaava "Blues Ain't Bad"
tuntui uppoavan yleisöön mainiosti, samoin kuin nimensä vastaisesti
tanssihikeen saatellut "Cold Cold Week". Mikael Axelqvistin jämäkkää
työskentelyä rumpusettinsä parissa oli jokaisessa vähänkin
menevämmässä biisissä vaikea vastustaa.
Koko keikalla oli mainio menemisen meininki, joka vielä täydentyi
matkantekoon viittaavilla biisien nimillä (Moving My Wheels, Down the Road I
Go).
Vanhempaakaan tuotantoa ei unohdettu. Oivasti yhdisteltynä esimerkiksi
"Moonshine" ja "She's So Fine" tekivät toisen setin lopusta vauhdikkaan.
Niko Riipan intensiiviset kitarasoolot veivät lopullisesti mukanaan. Riipan
esiintymistapa on jokseenkin hypnotisoiva, mutta erityisen huomion kiinnitti
tapa pitää kitaran olkahihnaa vain toisella olkapäällä. Kysyinkin syytä
moiseen, epäillessäni sen olevan tyyliseikka. Takaa paljastui niinkin arkinen
syy kuin vasenta olkapäätä vaivannut tulehdus.
- Edesmennyt Phil Guy kertoi joskus, että kitaristit ovat kutsuneet tapaa
nimellä Gunslinger… Ajattelin, että se on just mulle sopiva, Niko vitsaili.
Pekka J.V. Gröhnin osuuksia kuunteli erittäin mielellään. Pekka itse
mietiskeli, että Suomessa on harvinaisempaa nähdä yhtyeitä, joiden
kalustoon järeä ja tilaa vievä urkukalusto kuuluu. Raskas roudaaminen tuli
jälleen palkittua runsaina aplodeina soolo-osuuksien jälkeen. Hammond
elää ja voi hyvin.
Kontakti bändin ja yleisön välillä oli rento ja lämmin alusta alkaen. Oli selvää,
että keikkapaikka oli yhtyeelle mieleen. Juho korosti, että ensimmäinen ja
tärkein asia muusikolle on yleisö. Varsinkin bluesmusiikissa yleisön
aktiivinen läsnäolo auttaa bändiä pääsemään parhaaseen vireeseen.
- Täällä Gracelandissa yleisö on hajuetäisyydellä, joten vuorovaikutteisuuskin
on siten parhaimmillaan. Ja tämähän on ollut myös alkuperäisin bluesin
esittämisen tapa. Paikan pienestä koosta johtuen mikitystä tarvitsee vain
laulu. Musiikista tulee "luomua", joka on meille helpoin olotila, Juho luonnehti.
Pitää matkailu miesten täyttämässä keikkabussissa sitten sisällään millaisia
efektejä tahansa, tämä keikka miellytti allekirjoittaneen blues-nenää. Wentus
Blues Band piti yleisön tiukassa otteessaan hempeän karheasta alusta hien
pintaan nostattaneeseen loppurytinään saakka. Ulko-ovesta ei juuri näytetty
poistuvan kuin tupakalle ennen kuin oli varmaa, että vihoviimeinen encore oli
kuultu.
Sen lisäksi, että hän kiipeili tuoleilla, pöydillä ja taivutteli itseään täydellisen
selkärangattomiin asentoihin, bongasi herra Kinaret tanssilattialta
vastustamattoman tilan. Kameraa ei ehtinyt esiin kaivaa, kun jo vilahtivat
miehen kannat kattoon ja täydellisen puhdas kuperkeikka (kuinkas muuten
kuin takaperin) nähtiin tänäkin iltana. Loppuillasta show alkoi muutenkin
saada uusia ulottuvuuksia, kun lupsakoita välispiikkejä viljellyt basisti
Robban Hagnäs heittäytyi selälleen soittelemaan naispuolisten faniensa
hellään syleilyyn.
Ainoa negatiivinen asia keikasta oli, että liikaa lahjakkuuksia samalla lavalla
nähdessään tulee araksi. En kehdannut pyytää kitaristi Kim "Hiding"
Vikmania riisumaan aurinkolasejaan, että saisin hänestä parempia
valokuvia...
PIIA LEINO, teksti ja kuvat
|
BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA
|
|
|
|
