Blues-Finland.com - Wilko Johnson Suomessa

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

WILKO JOHNSON SUOMESSA

26.7.2011 Kuvagalleria
Wilko käväisi telttasaunassa
Dr Feelgoodin alkuperäisen kokoonpanon
kitaristi-lauluntekijä Wilko Johnson nauttii
varsin vankkaa kannatusta Suomessa –
eikä syyttä. Siitä saatiin tuore näyttö
heinäkuisena torstai-iltana Keski-
Suomessa.

Wilko Johnson vieraili jälleen bändeineen
suomalaista rokkikansaa piristämässä. Tällä
kertaa, torstaina 21. heinäkuuta,
esiintymispaikaksi oli valikoitunut eräs
keskisuomalainen festivaali, jonka nimi
jääköön mainitsematta. Paikalle mennessäni
kävi nimittäin ilmi, että etukäteen sovittuja
medialippuja ei löydykään. Muuntauduin
salamannopeasti tavalliseksi festarivieraaksi,
ostin piletin ja juttukeikkana alkanut matka
muuttui ”vain” musiikista nauttimiseksi.
Onneksi sitä tarjoamassa oli Wilko Johnson
Band.
.

Wilko Johnsonin esiintymisessä riittää
edelleen vimmaa ja energiaa.

Ennakkoon ilmoitettuna aikana saapasteli hyväntuulinen, mustiin pukeutunut
kolmikko lavalle. Isompia ihmettelemättä tai spiikkaamatta riuhtaistiin vuonna
1980 ilmestyneeltä ”Ice On the Motorway” -levyltä löytyvä ”All Right” käyntiin.
Wilko itse aloitti keikan hieman rauhallisemmin, mutta basisti Norman Watt-Roy
syöksyi tuttuun tyyliinsä täyteen raviin heti alkuhetkistä.

Miehet mustissa

Norman Watt-Roy tulee jäämään rockhistoriaan ainakin Ian Duryn ”Hit Me With
Your Rhythm-Stick” -bassokuvion isänä. Hän liittyi jo seitsemänkymmentäluvun
puolivälissä The Blockheadsiin ja kuuluu sen miehistöön edelleen. Tämän lisäksi
hän on ehtinyt bassotella muun muuassa Nick Lowen, The Clashin ja Nick Caven
levyillä.

Mielenkiintoisen lisäjuonteen Watt-Royn henkilöhistoriaan tuo alkuperäisen
bassoraidan soittaminen Frankie Goes To Hollywoodin kasarihittiin ”Relax”. Tosin
levyn tuottaja Trevor Horn pilkkoi, muokkasi, yhdisteli ja ties vaikka mitä
bassoraidan ennen kuin se levylle päätyi. Se on vähän sama asia kuin, että Watt-
Roy keräisi mustikat ja Horn tekisi niistä piirakan. Kätevinkään leipuri kun ei pysty
ilman kunnon marjasaalista mustikkapiirakkaa loihtimaan.

Soitannollisesti Norman ja Wilko ovat toisiaan täydentävä parivaljakko. Ei ole
mikään ihme, että herrojen Blockheadsista alkanut yhteistyö on jatkunut jo
kolmekymmentä vuotta. Wilko tunnetaan tehokkaasta ja kaikenlaista hienostelua
kaihtavasta halki-poikki-ja-pinoon -soittotyylistään. Norman sen sijaan on
vastarannan miehiä. Hän leipoo bassostaan kuplivasti groovaavaa boogieta,
jossa kimuranttien kuvioiden väliin tulee milloin peukutusta ja milloin
bassosointuja. .

Yhdistävänä tekijänä herrojen välillä on tietty maanisuus ja vimma. Wilko reuhtoo
säntäillen ympäri lavaa ja kitaransoitto sujuu kuin itsestään. Samaan aikaan
Norman näyttää puolikumarassa asennossa vääntävän bassonsa kaulaa solmuun
ja repivän väkisin äänet ulos. Molemmissa hommissa tulee ainakin hiki yhtä lailla.

Rumpali Dylan Howe pysyttelee hyvin pitkälti parivaljakon taustalla ja pitää
peruskompin yllä. Kuitenkin hän lähtee valppaasti mukaan Watt-Royn monenlaisiin
koukkauksiin ja painotuksiin. Paikoittain mieleen tulikin autoilija, joka seuraa liian
kovaa ajavaa tuttavaansa tämän mutkaisella mökkitiellä.

Ei ole Howekaan soittajana eilisen teereen poika, vaikka eturivin ukkoja rutkasti
nuorempi onkin. Hänkin on soittanut reilun vuosikymmenen Blockheadsissa ja
lisäksi isänsä Steve Howen sekalaisissa kokoonpanoissa. Hän on myös
arvostettu jazzrumpali ja orkesterinjohtaja. Sessiorumpalina Howe on ehtinyt
työskennellä muun muassa Paul McCartneyn, David Gilmourin ja Ray Daviesin
kanssa.

Hiipivä epäilys herätti

Keikan alkupuolen yleisö kuunteli perisuomalaiseen tyyliin kohteliaasti nyökytellen
ja satunnaisesti ”jee” huudahtaen. Se on ihan ymmärrettävää, koska kello oli
vasta vähän yli seitsemän, ja täkäläisiin tapoihin kuuluu hidas lämpiäminen.
Puolen tusinaa laulua ehti mennä ohi ennen kuin Dr Feelgood -hitti ”Sneakin´
Suspicion” herätti yleisön toden teolla mukaan ilonpitoon.

Hillitymmän alkukeikan kohokohtia olivat Feelgoodin ensimmäiseltä levyltä löytyvä ”
More I Give”, sekä Wilkon soolotuotantoa edustava, itämainen reggaepala ”Dr
Dupree”.

Kun vauhti saatiin päälle, sitä riitti. Yleisö oli selkeästi tullut kuulemaan vanhoja
Feelgood-hittejä ja ensimmäisen sellaisen saatuaan antoi mennä samalla
vauhdilla loppuun saakka. Myös Wilko näytti saavan lisävirtaa yleisön
innostumisesta. Tuttuun edestakaisin poukkoiluun kitaran kierrepiuha venyen tuli
heti lisää tomeruutta.

Ennen keikan huipentavaa Feelgood-putkea kuultiin vielä hidaspoljentoisempi ”
Letting The Night Go By” ja mainiosti rokkaava ”When I´m Gone”. Niiden jälkeen
varoittamatta lähtenyt ”Roxette” ja sitä seurannut ”Paradise” nostattivat yleisön
tunnelmaa ja teltan lämpötilaa odotetusti taas pari piirua.

Bluesjamit ja loppuriuhtaisu

”Don´t Let Your Daddy Know” oli jo Dr Feelgoodin aikana kappale, jossa oli
'oikeakin' kitarasoolo. Myös tällä kertaa Wilko soitti ensimmäisen soolokierron B.B.
Kingin mieleen tuonutta fiilistelyä. Siihen hän palasi muutamaan kertaan
myöhemminkin. Hän kuitenkin muisti aina palata takaisin ruotuun ja tuttuun
sahaukseen. Kymmenisen minuuttia kestäneen piisin aikana bändi heitti vapaalle.
Myös Watt-Roy ja Howe soittivat mainiot ja 'jatsikkaat' soolot, mutta Wilkon kitara
oli edelleen pääroolissa. Näyttipä se hetkittäin ajautuvan varsiin intiimiinkin
kanssakäymiseen isäntänsä kanssa.

Wilko ilmoitti setin loppuun tulevan vielä lisää hänen tuotantoaan
tarunhohtoiselta seitsemänkymmentäluvulta. Lupauksen lunastaneet ”Back In The
Night” ja ”She Does It Right” antoivat tunnin pituiselle keikalle vauhdikkaan
päätöksen. Totta kai niiden jälkeen yleisö vaati suuren ääneen encorea ja oli
vähällä sen saadakin. Wilko ja Howe palasivat lavalle, mutta pian kävi ilmi, että
Norman Watt-Roy oli jo kaikkensa antanut. Hän oli reuhannut keskivertoa
kerrostalosaunaa lämpimämmässä ja kosteammassa teltassa itsensä niin
uuvuksiin, ettei hänestä ollut enää lavalle palaajaksi. Harmillista; mutta harvoinpa
sitä voi sanoa artistin panostaneen näin täysillä keikkaansa.

Vanha vimma yhä tallessa

Wilko Johnson ei todellakaan ole mikään erityisen lahjakas laulaja – voisi jopa
väittää päin vastoin – mutta kitaristina hän on omaa luokkaansa. Ei sovi
myöskään väheksyä sitä seikkaa, että uransa aikana hän on kirjoittanut ison
nipun yksinkertaisen tarttuvia rockpiisejä.

Wilko tunnettiin aiemmin täysin pitelemättömänä esiintyjänä. Kaikkein hurjin
remellys on luonnollisestikin vuosien saatossa karissut. Silti hänessä piisaa
edelleen vimmaa ja energiaa saman verran kuin keskiverrossa teinirockbändissä.

MARKO AHO

Kuvagalleria

Wilko Johnson Band: Wilko Johnson (kitara, laulu), Norman Watt-Roy (basso,
taustalaulu), Dylan Howe (rummut)

.

Jaa juttu profiilissasi: |