B.B. Kingin “Indianola Mississippi Seeds” kuuluu bluesin historian tarunhohtoisimpiin albumeihin.

Pääosa äänityksistä tehtiin 50 vuotta sitten, keväällä 1970. King kokoontui joukkoineen levyttämään Los Angelesiin (The Record Plant), ja yksi levylle päätyneistä kappaleesta purkittui New Yorkissa (Hit Factory).

Projekti oli osa Kingin (1925–2015) nousukiitoa kansainväliseen supertähteyteen. Uusi manageri Sid Seidenberg oli ottanut yhdeksi tavoitteeksi vetoamisen ”valkoiseen” yleisöön. Hanke oli saanut vauhtia edellisenä vuonna loistavalla taltioinnilla ”Live and Well” sekä klassikolla ”Completely Well”, joka sisältää B.B. Kingin kuuluisimman biisin ”The Thrill Is Gone”.

Levy-yhtiö ABC rohkaistui niin, että julkaisi ”Indianolan” päämerkillään; edelliset olivat ilmestyneet Bluesway-alamerkillä. Kingin ja ABC:n yhteinen taival kesti ’tappiin asti’ eli vuoteen 1979, jolloin MCA osti ABC:n. MCA:lla King pysyi aina vuoteen 2003. Silloin ilmestyi ”Reflections”. B.B. Kingin kaksi viimeistä studioalbumia (vihoviimeinen oli ”One Kind Favor”, 2008) tulivat ulos Geffen-merkillä.

“Indianola Mississippi Seedsin” legendaarisuus alkaa jo levynkansista. Alkuperäisessä LP:ssä oli paksusta pahvista tehdyt avattavat kannet. Etukannessa komeilevat vesimelonista kyhätty sähkökitara ja hieman kulahtanut vahvistin. Vesimelonista on tietysti helppo assosioida siemenet (seeds), joiden taas voi katsoa symboloivan artistin sidettä kotikontuihinsa tai silloisen, rockahtavan musiikkinsa sukulaisuutta ’aitoon’ bluesiin.

Sisäkansista löytyy muun muassa kopio B.B. Kingin (Riley B. King) syntymätodistuksesta. Kukaan ei tunnu tietävän, missä B.B. tarkalleen näki päivänvalon, mutta Mississippin osavaltion Indianolaa hän piti kotipaikkanaan. Kauan ennen tähteyttä nuori Riley esiintyi katusoittajana Indianolan vilkkaassa Church Streetin ja 2nd Streetin kulmassa. ”Kun soitin gospelia, ihmiset osoittivat suosiota”, B.B. tapasi kertoa, ”mutta kun soitin bluesia, ihmiset antoivat juomarahaa.” Ammatinvalinta oli tehty.

“Nobody loves me but my mother… and she could be jivin’ too”

Näitä bluesimmilla sananparsilla voi tuskin levyä aloittaa. Niin ”King of the Blues” (liikanimi, jota mestari itse ei koskaan oikein tuntenut omakseen) kuitenkin virkkoo rudimentaalisen pianonsoittonsa lomassa. Karu alkusoitto, joka kestää vain runsaan minuutin, saattelee kuulijan saumattomasti ensimmäiseen varsinaiseen biisiin, ”You’re Still My Woman”.

Biisi on osuva näyte siitä, mitä tuleman pitää. Kappaleiden kulku on verrattoman sulava. Homma toimii, vaikkei harjoittelukerroilla varmaankaan sovi leveillä. Se onkin tämän albumin kiehtovuus: intensiivisyys, improvisointi, reagointi ja yleinen jamihenkisyys ovat ”Indianolalle” kaikki kaikessa.

Vähemmän tunnettu tosiasia on, että pianoa ja Fender Rhodesia levyllä soittaa BB:n ”kaima” Carole King (oikealta nimeltään toki Carol Joan Klein), joka oli 1960-luvun lopulla muuttanut New Yorkista länsirannikolle. Takana olivat valtavan tuottoisa biisintekoyhteistyö ja avioliitto Gerry Goffinin kanssa – edessä taas loistokas sooloura, joka käynnistyi mestariteoksella ”Tapestry”. Se ilmestyi vuosi ”Indianolan” jälkeen. On mielenkiintoinen ja hauska yksityiskohta, että Carole King – silloin vielä sooloartistina tuntematon – oli 50 vuotta sitten tärkeä osa B.B. Kingin klassikkolevyn soundia.

Entäpä ”Indianolan” rumpali Russ Kunkel? Mainio kannumies niitti myöhemmin kunniaa esimerkiksi Crosby, Stills, Nash & Youngin, Jackson Brownen ja Carole Kingin joukoissa. Esiintyipä hän myös hillittömässä rockumenttiparodiassa ”This Is Spinal Tap” yhtenä bändin poloisista rumpaleista…

“Well, you talk about hard luck and trouble… seems to be my middle name

All the odds are against me… yes, I can only play a losing game”

“Chains and Things”, monen suosikkikappale, menee niin syvälle bluesin syövereihin, että heikompia hirvittää. Carole Kingin kiipparit (nyt käsittelyssä Fender Rhodes) luovat jälleen tunnelmaa, samoin Jimmie Haskellin sovittamat jouset. Jousisektion ja BB:n soolokitaran välinen duelli luo hurjat kontrastit. Ristiriitaisuudesta kyse onkin: vaikka kertoja purkaa näennäisesti henkisiä tuntojaan, ei ole vaikea saada mielikuvaa ketjuista/kahleista (chains), jollaisista BB:nkin afroamerikkalaiset edeltäjät joutuivat kärsimään. Karmealta tuntuu ajatella, että rotuerottelulait oli romutettu Yhdysvalloissa lopullisesti vain pari vuotta ennen ”Indianolan” ilmestymistä.

Myös Leon Russell nousee albumilla suureen rooliin. Hän soittaa kolmella kappaleella. Russellin suurin kontribuutio on sävellys ja sanoitus ”Hummingbird”, joka päättää levyn. Sen myötä hän takasi B.B. Kingille paitsi hittisinglen myös kappaleen, joka jäi yhdeksi Kingin rakastetuimmista. Raita hyppää muusta materiaalista siksikin, että se on ainoa, joka ei edusta varsinaisesti bluesia. Melodisen rönsyilevä ”Hummingbird” on kuitenkin sellainen ymmärtämyksen ja herkkyyden toteemi, että tuskin monikaan jaksaa huolia genrerajoista.

B.B. King Helsingissä 2009. Kuva: Adam Lloyd Monaghan

Jousisoittimien liittäminen blues- tai rockmusiikkiin on jakanut mielipiteet kautta aikojen, niin myös “Indianola Mississippi Seedsin” tapauksessa. Ei valinta taiteellinen napakymppi olekaan; ”Indianola” ei ole mestariteos jousien takia, vaan niistä huolimatta. Kritiikkiä on tullut myös siitä, että levy kosiskelisi ns. rockyleisöä. Toki esimerkiksi ”Ask Me No Questions” on aika kaukana mississippiläisestä back porch bluesista, mutta ei tämä levy mene kosiskelussa lähellekään niin pitkälle kuin esimeriksi Muddy Watersin ”Electric Mud” (1968).

“Indianola Mississippi Seeds” on joka tapauksessa klassikko, joka palaa levylautaselle aina uudestaan, mieluiten vinyylinä. Vinyylin rahina ja sähköinen rätinä vaan vievät lähemmäs musiikkia, joka oli maailman parasta bluesia 50 vuotta sitten. Vuosikymmenten taitteen huippulevyt – ”Indianola” niistä kenties ykkösenä – merkitsivät BB:lle suurta läpimurtoa kohti globaalin yleisön tietoisuutta. Seuraavat 45 vuotta B.B. King kiersi Tellusta sen tunnetuimpana bluesartistina.