Kris Kristofferson kuoli 28. syyskuuta 2024. Pitkän linjan muusikko, näyttelijä ja kulttuurin moniottelija oli hyvin suosittu Suomessakin.
Kristoffersonin muistoa kunnioittaen julkaisemme uudelleen arviomme artistin konsertista vuodelta 2012. Kristofferson esiintyi Tampere-talolla.
Onnellisen isän päivä
15.11.2012, Marko Aho
Lukemattomien mailien kypsentämällä Kris Kristoffersonilla on karismaa kokonaisen bändin edestä. Tampere-talolla soivat niin hitit kuin liikuttavat tarinat.
Kris Kristoffersonin laulut ovat countrymusiikin ruisleipää. Ne ovat juuri sitä rouheista ja rehellistä perustavaraa, jota olisi terveellistä suosia päivittäisessä käytössä. Niitä voi myös huoletta nauttia mitä moninaisimpien lisukkeiden kanssa ilman ylenpalttisen imelyyden vaaraa. Aivan päinvastainen tilannehan vallitsee nykypäivänä vallalla olevan vehnäpullacountryn maailmassa.
Isänpäivänä Tampere-talossa saimme taas todeta, että Kristoffersonin laulut toimivat hienosti myös omillaan. Ne eivät kaipaa kuin nokareen voita kaverikseen.
Elävästi elämästä
Kris Kristofferson ei todellakaan ole kitaravirtuoosi, eikä häntä kultakurkuksikaan oikein tohdi kutsua. Sen sijaan hän on kirjoittanut nipun todella hienoja lauluja ja osaa ne uskottavasti myös tulkita.
Lauluteksteistä paistaa vahvasti läpi niin kirjallisuuden opiskelut kuin pitkäaikainen Bob Dylanista diggaaminenkin. Kepeätä kertakäyttölyriikkaa ei Kristoffersonin toimesta juuri tarjolla ole. Sen sijaan hienoja, novellimaisia kertomuksia kuultiin isänpäivän illassakin useita.
Esimerkkinä “Sunday Morning Coming Down”: krapulasta on kirjoitettu tuhansia lauluja, mutta ihan äkkiä ei tule mieleen toista näin hienoa. Kristofferson maalaa kuulijan silmien eteen sunnuntaiaamun ankeat, satunnaisia valonhäivähdyksiä sisältävät tunnelmat elävästi. Välillä värit kirkastuvat, sitten taas harmaus tekee paluun. Jutun juju ei ole pelkästään se mistä lauletaan, vaan se mitä siitä kerrotaan. Ei tarvitse olla yhtään keskimääräistä kaduntallaajaa rentumpi pystyäkseen samaistumaan vaikkapa likaisista paidoista puhtaimman etsimiseen.
Toinen hyvä esimerkkikappale on pikkulasten karamellin ostosta kertova “Here Comes That Rainbow Again”. Tarina nappaa kuulijan mukaansa ja antaa pyytämättä kyydin tapahtumapaikkana olevaan pieneen tienvarsikuppilaan. Tampere-talossa huomasin useammankin kaltaiseni pyyhkäisevän silmäkulmaansa laulun loputtua.
Olevia ja tulevia klassikoita
Tampere-talon keikan avauksena kuultiin “Shipwrecked in the Eighties”. Jylhän valssin (jonka aikoinaan suomensi Freud, Marx, Engels & Jung) jälkeen Kristofferson vei meidät muutaman piisin ajaksi 40 vuoden takaiselle debyyttilevylleen ja hittien pariin. Se, että hänen keikkansa edelleen nojaavat näin vahvasti vuosikymmenten takaiseen materiaaliin, ei johdu siitä, että myöhemmät levyt olisivat huonoja – ei todellakaan. Kristoffersonin kaksi ensimmäistä levyä vain sattuvat olemaan pullollaan loistavia piisejä, joista osa on kohonnut todellisiksi klassikoiksi.
Esimerkiksi “Me and Bobby McGee” ja “Help Me Make Through the Night” ovat vuosien saatossa päätyneet useampienkin artistien tulkitsemiksi menestyksekkäin tuloksin. Itse olen jäärämäisesti digannut eniten lauluntekijän omista, rennon yksinkertaisista näkemyksistä.
Tuttuakin tutummilla hiteillä keikka saatiin kunnolla käyntiin. Ensimmäisen setin loppupuolella kurvattiin sitten vanhoista suosikeista suoraan nykypäivään ja vastikään ilmestyneen “Feeling Mortal” -levyn pariin.
Karismaa koko bändin tarpeiksi
Väliajan jälkeen katsomoon palaillut yleisö alkoi supista lavalle ilmestyneestä toisesta mikrofonista. Luvassa on siis vierailijoita? Kokonaisuuteen ei varsinaisesti osannut kaivata mitään lisää. Kristofferson pystyy karismansa ja laulujensa turvin vaivatta täyttämään Tampere-talon loppuunmyydystä salista kaikki tyhjät lovet.
Silti en malttanut olla miettimättä, miltä keikka kuulostaisi vaikkapa pienen akustisen trion säestyksellä. Tilaisuuden yleisilme tietysti muuttuisi bändin myötä helposti ‘virallisemmaksi’, joten parempi näin. Nyt rennon hyväntuulinen musisointi ja rupattelu saivat kuulijatkin tuntemaan olonsa kotoisaksi. Tapahtumat etenivät omalla painollaan. Vanhat ja uudet laulut muodostivat eheän kokonaisuuden.
Kristoffersonin keikka toimi hyvänä vastavoimana suorittamislähtöiselle musisoinnille, joka tänä päivänä on arvossaan. Kitarakompit notkahtelivat välillä, ja räkkihuuliharppusoolot osoittivat hänen kuuluvat Dylanin ja Neil Youngin koulukuntaan. Kristofferson piti vaivatta koko salillista otteessaan.
Isän tyttö: Kelly Kristofferson
Vuosien saatossa Kristoffersonin ääni on parantunut ja syventynyt. Tutut laulut saavat nykyisellään aimo annoksen lisäuskottavuutta, kun tulkinnassa on iän mukanaan tuomaa särmää. Tampereella vaikutelmaa saattoi lisätä myös ärhäkkä flunssa. Piisien välissä niistellyt legenda muistikin pariin otteeseen ihmetellä, onko jengi tosiaan maksanut maltaita päästäkseen katselemaan vanhaa pierua niistelemässä nenäänsä.
Toisessa setissä muutaman laulun ajaksi mukaan tullut vierailija muuten osoittautui Krisin tyttäreksi, Kelly Kristoffersoniksi. Parikymppinen neitokainen on uransa alkutaipaleella. Mallikkaasti hän kuitenkin lauloi duetot ja sävytti meininkiä simppelillä banjottelullaan.
Lavalta poistuessaan Kelly hihkaisi iloisesti “Happy Father’s Day!” Kris totesi siihen: ”Ilmeisesti tänään on juuri minun päiväni, koska olen onnellinen isä.” Sovitaan niin, vaikka kyllä siellä oli meitä muitakin.
MARKO AHO