Blues-Finland.com - Ekstra - Black River Bluesman & Bad Mood Hudson USA:ssa

EKSTRA

3.12.2015

Bluesmiehet Shacksdale Barissa

Toivioretken kohde onkin totta
Jukka "Black River Bluesman" Juhola ja Antti "Bad Mood Hudson" Huttunen
ovat tehneet jo viisi soittoreissua bluesin sydänmaille. "Ei olisi uskonut 40
vuotta sitten", Juhola maalailee.

Blues-Finland.com viettää kymmenettä toimintavuottaan.
Juholan kertomus on osa juhla-artikkelien sarjaa.

"Tänä vuonna tekemämme soittomatka oli viidentemme Amerikkaan.
Ensimmäisen kerran olin vuonna 2009 Minnesotassa muun muassa Deep Blues -
festareilla. Pohjoisenkiertueella soitin Livia ”Noisance” Monteleonen kanssa,
sen jälkeen ajoin John Lowen kanssa alas etelään keikoille Memphisiin ja
Mississippiin. Memphisin hullu tiedemies John on tehnyt kaikki Lowebow-
sikarilaatikkokitarat, joita soitan.

Seuraavat neljä reissua veivät Syvään Etelään vuosina 2012, 2014 (kahdesti) ja
tänä vuonna lokakuussa. Viime vuoden Deep Blues -festivaaleilla soitin
Washboard Jacksonin kanssa. Muut kolme kiertuetta teimme Antti Huttusen
kanssa nimellä Black River Bluesman & Bad Mood Hudson. Viime vuoden
tammikuussa olimme Finnish Blues Societyn edustajina International Blues
Challengessa muiden keikkojen ohessa.

Chris Johnson on järjestänyt Deep Blues -festivaalia vuodesta 2007 alkaen,
ensin kotiseuduillaan Minnesotassa ja kaksi viimeistä Clarksdalessa,
Mississipissä. Tämä festari on vaihtoehtobluestapahtuma, jossa ovat
nyrjähtänyttä uuden aallon alt.bluesiaan soittaneet esimerkiksi Left Lane
Cruiser, Scott H. Biram, Black Diamond Heavies ja Ben Prestage. Tosin
esiintyjiin ovat aina kuuluneet myös itseoikeutetusti harvat vielä elossa olleet
vanhanajan bluesmiehet, kuten T Model Ford, Robert Belfour, Elmo Williams ja
Hezekiah Early.

Paljon on kertynyt ystäviä ja kontakteja vuosien varrella. Ja se tuntuu olevan
erityisen tärkeää Amerikassa. Siellä asiat perustuvat paljon henkilökohtaisiin
kontakteihin, ja niitä ihmiset ovatkin hanakoita solmimaan koko ajan kaiken
varalta. Se on myös helpottavaa; keskustelu pysyy aika kevyellä tasolla, ja joka
paikkaan tuntee olevansa hyvin tervetullut.

Tänä vuonna teimme parin viikon reissun; 11 päivää ja 9 keikkaa. Vuokrasimme
auton, lainasin yhden kitaran Johnnylta ja Andy osti toisen. John ja Bev Lowen
kauppa Xanadu Memphisissä, rock 'n rollin syntymäkaupungissa, on
Lowebow-kitaroiden koti sekä soitin- ja kirjakauppa (kuva yllä) boheemimmasta
päästä, kuten omistajapariskuntakin.

Ensimmäinen keikkakaupunki oli Nashville, countryn kehto ja kuulemma
Yhdysvaltain toiseksi tärkein musakaupunki tällä hetkellä. Muun muassa Jack
Whiten Third Man Recordsilla on kaupungissa toimipiste, jonka klubissa voi
äänittää keikkansa suoraan asetaatille. Meidät oli buukannut indie-levy-yhtiö
Palaver torstaitapahtumaansa fooBar-nimiselle, todella katu-uskottavalle
rokkiklubille. Nämä mestat on parhaita soittaa, sillä ne on tehty rockin soittamista
varten. Kaikki tarvittava löytyy lavoineen, valoineen, äänimiehineen.

Muscle Shoalsin nykykuuluisuus Eric Gebhardt, taiteilijanimeltään Red Mouth, on
tuttumme jo vuosien takaa. Hän on ollut kiertueella Virossakin Andres Rootsin
kutsumana, ja miehet poikkesivat meilläkin kylässä matkalla Turun-keikalle. Tämä
oli meille kolmas kerta, kun soitimme Shoals-alueella. Eric ei ole promoottori, vaan
on järjestänyt meille ystävänä keikkoja kotikaupunkiinsa. Nämä keikat ovat aina
olleet parhaat! Rokkiklubi 116 Mobile on aina täynnä, fanit osaavat biisimme
ulkoa ja bailaus on aivan uskomatonta. Eric on aina valinnut sopivat
punk-henkiset bändit samaan iltaan.

Käynneillämme olemme ajaneet kahdeksan kertaa kuuluisan Fame-studion ohi,
mutta kertaakaan emme ole ehtineet pysähtyä. Toisaalta 116 Mobile on studion
alkuperäisellä paikalla joen toisella puolella, ja takahuonetta koristavat Rick
Hallin, Wilson Pickettin, Aretha Franklinin ynnä muiden fameläisten
valokuvasuurennokset muistona. Vaan emmepä me koskaan Elviksen
Gracelandiinkään Memphisissä ole ehtineet. Hävetkäämme.

Birmingham Alabamassa oli yksi 60-luvun kansalaisoikeustaistelun keskeisiä
paikkoja. Afroamerikkalaisen syrjityn väestön väkivallaton, passiivinen
siviilivastarinta erityisesti tässä kaupungissa oli osaltaan vaikuttamassa
rotuerottelun kriminalisointiin. Soitimme keikan sangen arveluttavalla alueella
olevalla, jälleen oikeaoppisen rähjäisellä rokkiklubilla nimeltä The Nick Rocks.
Ensivaikutelmasta meinasi maalaispojille tulla koti-ikävä, mutta pari Bourbonia
saavat konnatkin näyttämään kivoilta kavereilta. Vanha ystäväni One Hand Dan
läheisestä Tuscaloosasta järjesti meille backlinen ja minä hänelle keikan
lämppärinä. Sunnuntai-ilta; baari ei ollut täynnä, mutta laitoimme liikettä jengiin.

Vihdoin Mississippiin, ja vapaata kaksi päivää. Ajelimme pitkin Deltan tasamaita
blues-turisteina. Tarkistimme Po' Monkeyn 1963 perustetun legendaarisen juke
jointin, biiseistä tuttuja paikkoja ja tienristeyksiä. Puuvilla oli juuri puintivalmista
ja lämpöä yli 30 astetta.

Maisema muuttui mäkiseksi ja metsäiseksi, kun saavuimme North Mississippi Hill
Countryyn, alueen nimeä kantavan blues-tyylisuunnan syntysijoille. Tunnetuimpia
Hill Country -miehiä ovat Mississippi Fred McDowell, Robert Belfour sekä monet
Burnsidet ja Kimbrough't.

Holly Springsissä oli aikoinaan Jr. Kimbrough'n tarunhohtoinen juke joint, joka
paloi pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 2000. Hänen poikansa David
Kimbrough Jr. on sittemmin avannut tanssijuottolan nimeltä Junior's Juke Joint
#2. Jos Red's Lounge Clarksdalessa alkaa vähitellen olla pienimuotoinen
blues-turistikohde, niin tämä on takuulla yhä autenttinen mesta. Jammailemassa
olivat Duwayne Burnside ja hollyspringsläinen Little Joe Ayers, joka muisti
meidät parin vuoden takaiselta visiitiltä miehinä, jotka tilasivat kaalia, kun hän ja
John Lowe söivät sianniska-neckbonea. Keikka oli osa Deep Blues -festivaalia.
Soitimme heti David Kimbrough'n jälkeen, mutta muina miehinä hoidimme
osuutemme menestyksellisesti.

David Kimbrough ja ystävä

Takaisin Deltalle. Hopson Plantation on Clarksdalen lähellä olevan entisen
puuvillaplantaasin keskus, jossa muiden muassa Pinetop Perkins oli
traktorikuskina. Nykyään siellä on blues-pyhiinvaeltajille suunnattua majoitus- ja
ravintolatoimintaa. Paikka on täynnä romuromantiikkaa: rämiä
puuvillaharvestereita, amerikanrautoja, hankmoja ja muuta ruosteista rekvisiittaa
nurkat täynnä. Hajoamispisteessä olevan näköisiä tönöjä on roudattu paikalle
kosolti hotellihuoneiksi muutettuina. Tosiasiassa ne ovat sisältä erittäin siistejä
mökkejä keittiöineen ja kaikkine mukavuuksineen. Kitarankin saa halutessaan
lainaksi respasta kuisti-illanviettoja varten. Täällä bluesturisti voi eläytyä
puuvillatorpparin osaan – vain lynkkaussimulaattori puuttuu. No, hieno paikka
yhtäkaikki!

Hopsonissa on kolme erillistä yritystä: Hopson Commissary, jossa on ravintola ja
keikkapaikka, Shack Up Inn, jossa taas on paljon erilaista majoitusta ja ravintola-
keikkamesta (Rust/Juke Joint Chapel) sekä junaradan toisella puolella Shacksdale
majoitustönöineen ja traktorin kuupassa varjopaikasta toiseen liikkuvine redneck-
kaljabaareineen.

Ensin soitimme Mary-Ann Norwoodin järjestämässä iltapäivätapahtumassa
hänen kuistillaan Shacksdalessa. Esiintyjinä olivat muiden muassa Johnny
Lowebow, Bill Abel ja Skye Paige. Nyt oli lämpöä Third Worldia lainatakseni ”96
degrees in the shade” eli yli 35 celsiusta. Esiintymispuvuista emme tinkineet.

Toinen keikka oli keskiyöllä radan toisella puolella Juke Joint Chapelilla Hooten
Hallersin ja Left Lane Cruiserin välissä. Antti soitti lisäksi yhden keskiyökeikan
One Hand Danin rumpalina.

Seuraavana iltapäivänä soitimme Clarksdalen keskustassa tutussa paikassa,
Hambone Galleryssa. Paikan omistaa taiteilija-muusikko Stan Street
rumpalivaimonsa Dixien kanssa. Stan oli juuri ennen festaria Euroopassa,
esimerkiksi Norjassa, esiintymässä Watermelon Slimin kanssa. Dixien näin
viimeksi soittamassa rumpuja Leo ”Bud” Welchin kanssa vuosi sitten. Gallerian
seinät ovat täynnä Stanin maalauksia.

Vanha tuttumme, suomalaissukuinen perkussiotaiteilija Randy Seppala esiintyi,
kun saavuimme paikalle. Sain häneltä levyn nimeltä ”Lumber jäkki – Old Finnish-
American Songs by Les Ross Sr., Randy Seppala and Oren Tikkanen”. Randy on
alun perin Minnesotan suomalaisalueilta, mutta on muuttanut tänne bluesin
perässä. Kuten niin monilla suomalaisjuurisilla, oli hänelläkin tietty kaihomieli ja
sympatia Suomea kohtaan – vaikkei suomea puhukaan eikä ole koskaan
Suomessa käynyt.

Viimeisenä lauantaina vedimme
päätöskeikkamme Shacksdalessa Lowebow-
stagella. Esiintyjinä olivat muiden muassa
Rev. KM Williams & Trainreck, One Hand
Dan ja Johnny Lowebow. Sen verran
kuumottavasti taidettiin soittaa ”Going Down
with a Lowebow” -biisiä, että kuistin
puutolppaan viritelty stagelamppu syttyi
palamaan. Talo ei palanut, minä en kuollut
saamiini sähköiskuihin eikä musa katkennut.

Clarksdale oli aikoinaan kukoistava
maatalouden keskuspaikka, ja sitä voidaan
pitää bluesin historiassa yhtenä
tärkeimmistä paikoista. Siellä syntyivät
esimerkiksi Son House, John Lee Hooker ja
Eddie Boyd. Asukkaista tunnetuimpia olivat
Robert Johnson, Muddy Waters ja Howlin'
Wolf. Historiallinen keskusta on ollut pitkään
lähes tyhjillään ja raunioitumassa. Vähitellen
sinne on kuitenkin alkanut ilmestyä pientä
bluesturismiin liittyvää liiketoimintaa: baareja
ja soittopaikkoja, levy- ja soitinkauppoja,
gallerioita ja majoitustiloja. Elävää bluesia on
joka illalle.

Johnny Lowebow

Kaupungin aktiivit haluavat kehittää keskustaa aivan toisenlaiseksi kuin
esimerkiksi Memphisin Beale Street. Turisteja toki halutaan, koska se on ainoa
keino elävöittää kaupunkia. Mutta disneyland-touhu taitaa pysyä pois sieltä vielä
tovin, mikäli paikallisten idealistisiin visioihin on uskomista. Mielenkiintoinen ja
uskottava ulkoilmamuseo Clarksdale on.

Kaupungin suunnitelmista kertoi tapaamani liikemies, joka on mukana alueen
kehittämisryhmässä. Sivumennen sanoen hänen isällään oli aikoinaan
bensa-asema. Lapsena tämä liikemies oli vähän ihmetellyt, miksi tuo pumppumies
käy välillä Euroopassa soittamassa festivaaleilla ja sitten palaa vaatimattomaan
työhönsä. Pumppumies oli Mississippi Fred McDowell.

Black River Bluesman & Bad Mood Hudson keikalla Florencessa. Kuva: Shannon Wells

Nämä ovat suuria asioita minunlaiselleni, joka on 70-luvun alusta alkaen ollut
melkein fanaattinen bluesmies. Ei olisi uskonut 40 vuotta sitten.

Outoa on, että vaikka kuinka olen viettänyt vuosia eri maanosissa, kesti
aikaisesta blues-herätyksestäni peräti 35 vuotta ennen kuin osasin matkustaa
paikkaan, jonka musiikki on ollut aina niin tärkeä. Kaupungit ja kadutkin olen
teinistä pitäen osannut ulkoa. Lieneekö syynä ollut nuoren idealistin tiettyjen
villin lännen epäoikeudenmukaisuuksien vastustaminen? Vuonna 1974 olin aivan
turhan fanaattisena puritaanina sitä mieltä, että suurimmat olivat jo kuolleet. Ja
kuin lohdutuksena joku Champion Jack Dupree saatiin Pori Jazziin esiintymään.

Vuonna 2009, kun ensimmäisen kerran tulin Mississippiin, en voinut kuin
hämmastellä: nämä paikat tosiaan ovat olemassa. Suurin osa blues-artisteista on
kuitenkin poissa – onko myös blues poissa? Tunnelmat ovat sekavat, kun istun
Holly Springsissä tai Clarksdalessa. Melkein masennun, kun ajattelen, keitä olisin
tavannut täällä, jos olisin 70-luvulla osannut lähteä tänne.

Yhtäkaikki – monta vanhan ajan suuruutta, joista monet ovat nyt jo vainaita, olen
toki ehtinyt tavata heidän omassa ympäristössään. Yhtenä viimeisistä oikeista,
täysin teeskentelemättömistä blues-miehistä mieleen painui Mr. Tater The Music
Maker, jonka kanssa minulla oli kunnia soittaa keikka vuonna 2009 juke jointissa
Clarksdalessa.

Aivan viimeisten, kuten Mr. Taterin, T-Model Fordin ja Robert Belfourin poismenon
myötä blues onkin kuollut. Kuollut ainakin sellaisena aikansa ilmiönä kuin se
syntyi ja eli lyhyen ikänsä. Blues sikisi monien asioiden summan lisäksi siitä
rakenteellisesta vääryydestä, jonka keskellä tämä kansanosa eli. Voit resitoida
Martin Luther Kingin puheen täydellisesti, mutta silti puhua eri asiasta.
Huomattavaa on, miten vähän bluesin lyriikoissa on protestihenkeä, kuinka
vähän noustaan kapinaan. Onko rotusyrjintä ja -erottelu vain verhoutunut
arkipäiväisempien ongelmien tulkitsemiseen vahvan valta-apparaatin pelossa?

Musiikkityyliä nimeltä blues toki voi, saa, pitää ja osataan soittaa jokaisessa
maapallon kolkassa kaikenlaisissa, vaikka kuinka yltäkylläisissä tai hyvinkin
vaikeissa olosuhteissa. Ei vääryys maailmasta mihinkään ole kadonnut. Ja
meidänkin mielestämme musiikkityylimme nimi on blues. Myös Clarksdalessa aivan
mahtavaa livemusaa on jokaisena iltana viikossa – vuosikymmenien hiljaiselon
jälkeen taas enemmän.

Minulle tietysti suurenmoisin täyttymys on, että lapsuuteni haaveiden
toivioretkikohteessa bluesin syntysijoilla meidän esiintymisemme ja bluesimme
ovat aina olleet tervetulleita, hyväksyttäviä ja pidettyjä. Silti blues on kuollut.
Mississippi Fred McDowellin slogania siteeratakseni, mutta päälaelleen
muutettuna sanoisin: ”I don't play no blues, it only sounds like it.”

JUKKA JUHOLA

Editointi Pasi Tuominen
Kuvat Shannon Wells ja Jukka Juholan albumi

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA