Blues-Finland.com - Naisten vuoro, osa 3: Beverly McClellan, Debbie Bond, Brick Fields

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

BEVERLY MCCLELLAN, DEBBIE BOND, BRICK FIELDS

24.2.2012
Naisten vuoro, osa 3
Beverly McClellanin, Debbie Bondin ja Brick
Fieldsin levyt ovat uuden
originaalimateriaalin juhlaa. Liikutaan hyvin
perinteisistä maisemista todella
ennakkoluulottomaan asenteeseen.

Monella amerikkalaisen tv:n katselijalla loksahti
viime vuonna suu auki, kun kaikkien idolien,
talenttien ja x-faktoreiden lisäksi ruutuihin
saapui vielä uusi lahjakkuuskisa, NBC-kanavan
The Voice. Yllätykset eivät jääneet tähän. Kun
tukkansa ajellut julkilesbo Beverly McClellan
avasi suunsa, oli yleisöllä lisää ihmeteltävää.
.

Etusivu: Naisten vuoro

Beverly ei yrittänyt, eikä yritä tänä päivänäkään, mahduttaa itseään pop-tähden
muottiin, vaan antoi kaikkensa omana itsenään. Siitä kertoivat jo
kappalevalinnatkin: nainen päästeli kitusistaan muun muassa B.B. Kingiä, Janis
Joplinia ja The Whota.

Persoonalliset esitykset toivat kisassa kolmannen sijan ja avasivat
mahdollisuuden päästä levyttämään. Beverly oli tosin purkittanut ennestäänkin
neljä kiekkoa. Nyt ympäristö oli paljon ammattimaisempi. "Oli todella hauskaa vain
kävellä studioon ja äänittää biisit. Ilo taltioitui mielestäni lopputulokselle", Beverly
sanoo.

Nainen sai "Fear Nothing" -levylleen kovat tukijoukot. Bändissä soittavat muun
muassa The Robert Cray Bandista tutut Jim Pugh (yksi planeetan parhaista
kosketinsoittajista) ja Tony Braunagel (rummut) sekä basisti Hutch Hutchinson
(The Neville Brothers, Bonnie Raitt). Yhden kappaleen Beverly on tehnyt yhdessä
Keb' Mo'n kanssa. Tuottajana toimi niin ikään ansioitunut kaveri, David Z.

Näin maittavaan tilanteeseen pääsy on vain osin valtavirtajulkisuuden ansiota,
sillä McClellan on kiistämättömän lahjakas muusikko. Hänellä piisaa ääntä ja
tulkintavalmiuksia. Hän näyttää olevansa myös kerrassaan mainio biisintekijä:
koko "Fear Nothing" -levyn materiaali on hänen omaansa. Laulun lisäksi hän
soittaa albumilla kitaraa ja pianoa.

Beverly ei asenteellaan ja heittäytymisellään ota vankeja. Sydänverta
vuodatetaan ja henkistä taakkaa puretaan: "Well now, I got a monkey on my
back, I got a monkey on my back; I'll raise my soul to the light; Nobody's fault but
mine – Oh Lord". Kun artistin panos täydennetään enimmäkseen bluesista ja
classic rockista käyttövoimansa saavalla bändisoittamisella, on käsillä erinomainen
annos modernia rytmimusiikkia.

Varsinaisen vuodatuksen oheen mahtuu hauskempaa ränttääkin (I Can't Hide
Me). Hieman kyseenalaisempaa, valtavirtaradion kanssa flirttailevaa matskua on
mahdutettu levyn loppuun (Tender of the Most, Precious Times). Bluesin ystäviä
miellyttävät todennäköisimmin avauskappaleet "I See Love" ja "Lyin' to".

"Uskon, että musiikkini välittää sanomaa. Se on yksinkertainen: ole oma itsesi,
rakasta itseäsi, ole aina rehellinen. Kaikki muu tulee luontaisesti. Näin elän
elämääni ja teen musiikkia", Beverly kuvailee.

The Voicen ensimmäisen kauden voittaja oli muuten muuan Javier Colon. Kaveri
on tuttu muassa The Derek Trucks Bandista.

My name is Bond, Debbie Bond

Maailmaa paljon kiertäneen Debbie Bondin uusin levy kantaa nimeä "Hearts Are
Wild". Pelurien maailmaan, joka on tuttu myös toistaiseksi tunnetumalle Bondille,
viittaava nimi johtaa harhaan. Debbie on nimittäin julkaisuineen varsin kaukana
vaaran vyöhykkeeltä.
.

Debbie Bondin oli muutettava ulkomaille
amerikkalaisen rytmimusiikin hienoudet
löytääkseen. Hän kasvoi Euroopassa ja
Afrikassa; televisiodebyyttinsä
kalifornialaissyntyinen artistin alku teki Sierra
Leonessa! Debbie muutti takaisin USA:an yli 30
vuotta sitten ja vaikuttaa nykyisin Alabamassa.

Bondilla on ollut kunnia työskennellä monien
Yhdysvaltain etelän kovin nimien kanssa. Osa
on jo yläkerran orkesterissa. "Tämä levy on
omistettu Eddie Kirklandille ja Willie Kingille,
jotka menehtyivät hiljan. Molemmat olivat
inspiroivia ja vaikuttavia hahmoja elämässäni",
Bond kertoo "Hearts Are Wild" -albumin
kansiteksteissä.

Kahta coveria lukuun ottamatta Debbie Bond on tehnyt levyn kappaleet. Bond on
selvästi kelvollinen biisinkkari. Hänellä on hyvän värinen ääni ja luontaista raspia.
Oma ääni on hänelle hyvä rakennuspalikka. Hän kuitenkin tapaa värittää
lauluilmaisuaan liikaa ja meneekin siinä metsään. Pahimmillaan suoritukset
tuottavat myötähäpeää. Sama koskee välillä piipahtavaa mieskuoroa, elleivät
heidän osuutensa sitten ole kieli tukevasti poskessa tehtyjä.

"I Like It Like That" on pirteä kappale, jolle Rick Asherson tarjoaa hyvät
huuliharppu- ja piano-osuudet. "Dead Zone Blues" kulkee kivalla soul-soundilla,
mutta lopun Janis Joplin -apinointi vaikuttaa vain hölmöltä. "Rick's Boogiella" on
New Orleansin boogie woogie -meininkiä. "My Time" -kappaleella on puolestaan
hauskoja yksityiskohtia kuten puhelimen soimista imitoiva piano sekä tarinointi
Facebookista ja MySpacesta.

Albumi on kokonaisuutena sekava, punaista lankaa ei löydy. Punainen lanka sen
sijaan löytyy kirpputorimaisista kansista ja ihan kirjaimellisesti: Debbien sinänsä
upea porkkananpunainen kiharapilvi on ikuistettu pahveihin peräti viiteen eri
kertaan.

Debbie Bondin päätyö on toimia opetus- ja sivistyshankkeessa Alabama Blues
Projectissa, joka levittää juurimusiikin ilosanomaa erityisesti Yhdysvaltain
etelässä. Se on kunnioitettavaa ja tärkeää työtä. Nautittavaksi levyartistiksi häntä
ei voi sanoa, joten Alabama Blues Projectille sopii toivoa paljon työkeikkaa.

Tyylikkäästi huilulla

Rachel Brick, omaa sukua Fields, on keskushenkilö orkesterissa, joka on saanut
Rachelin ja hänen miehensä Larry Brickin sukunimien mukaisen tittelin Brick
Fields. Bändissä vaikuttavat myös Randy Fairbanks (koskettimet), Johnny Ray
(basso), Casey Terry (saksofoni) ja Caleb Bomar (rummut).

Pari vuotta toiminut Brick Fields operoi
Arkansas'n osavaltiosta käsin. Yhtyeen
musiikissa yhdistyvät amerikkalaisen
perinnemusiikin tyylit, erityisesti gospel ja
blues. Tästä kertoo myös heidän levynsä nimi,
"Gospel Blue".

Rachel Brickin huilu on bändin erikoisuus.
Huiluahan on rytmimusiikissa käytetty aika
vähän: Marshall Tucker Band ja Jethro Tull
ovat tietenkin alan kärkinimiä. Suomessa
roots-musiikin pariin instrumenttia ovat tuoneet
muun muassa Groovy Eyes ja Cat Lee & Co.

Brick Fields ei ryöstöviljele huilun käyttöä. Niinpä se tekeekin levylle eetua. Larry
Brickin soolokitaraa käytetään myös hillitysti. Muutamat tyylikkään harkitut
kitarabreikit maistuvat makealle.

Suurin osa "Gospel Blue" -levystä on perustavanlaatuista, ajoittain jumpahtavaa
bluesia. Gospel-osastosta vastaavat "In the Light of Love" ja vanha tuttu
"Amazing Grace". Viimeksi mainittu on levyn ainoa ei-originaali.

Orkka on parhaimmillaan hitaammissa ja intensiivisissä paloissa, joista paras on
"Cryin'"-niminen biisi. Nopeissa kappaleissa Brick Fieldsillä ei ole juuri mitään
mullistavaa annettavaa. Rachel Brickillä on oikein hyvä lauluääni, joskin tietty
kireys välillä asettaa ehtonsa. "Larry on erittäin lahjakas säveltäjä. Hän pystyy
tekemään kappaleita, jotka ovat täydellisiä laulettavikseni", Rachel kehaisee
siippaansa.

Kokonaisuus on kotikutoinen. Musiikillinen toteutus on toki riittävän
ammattimainen; samaa ei voi sanoa kansista, jotka näyttävät 90-luvun alun
tietokoneella tehdyiltä.

Moni satunnainen kuuntelija varmasti ohittaa Brick Fieldsin albumin sen
kummemmin korvaansa lotkauttamatta. Tunnelmien luomista ja finessejä
ymmärtävälle musiikin ystävälle "Gospel Blue" sen sijaan on mukava teos.

PASI TUOMINEN

Beverly McClellan: Fear Nothing. Oarfin Records, 2011

Debbie Bond: Hearts Are Wild. Blues Root Productions, 2011

Brick Fields: Gospel Blue. Fields of Sound Publishing, 2011

Lue myös Naisten vuoro Osa 1 Osa 2

Linkit: Beverly McClellan, Debbie Bond, Brick Fields

.

Jaa juttu profiilissasi: |