Blues-Finland.com - Finnish Blues Awards 2016, Helsinki

22.1.2016 Palkintojen saajat Kuvagalleria

Emilia Sisco ja Tom Nyman

Bluesia niin että piisaa
Finnish Blues Awards -tapahtumassa soi elävä musiikki kahdeksan tuntia
lähes tauotta. Palkintojenjako oli vain osa ohjelmaa, kun neljätoista bändiä
panivat parastaan.

Koko komeudessaan Finnish Blues Awards – Blues & Roots Music Awareness
Summit -nimen saanut tapahtuma järjestettiin lauantaina 16. tammikuuta Virgin
Oil Co:ssa Helsingissä. Tapahtuma (puhekielessä tuttavallisesti FBA) sisälsi
palkitsemisten ohella runsaasti livemusiikkia. Tarjolla oli suomibluesin todellinen
suurkatselmus.

Iltaseitsemästä aamukolmeen soitto soi lähes tauotta. Virgin Oilin katutason ja
toisen kerroksen lavoilla nähtiin yhteensä neljätoista bändiä. Tarjonta piti
sisällään pitkän tien kulkijoita genren huipulta sekä jokusia uudempiakin
kokoonpanoja.

Tilaisuudessa jaettiin palkintoja neljässä kategoriassa. Juurimusiikin moniottelija
Esa Kuloniemi pokkasi elämäntyöpalkinnon. Micke Björklöf & Blue Stripin “Last
Train To Memphis” valittiin viime vuoden parhaaksi kappaleeksi. Erja Lyytinen
palkittiin parhaana artistina ja White Knuckles Trio tulokkaana. Knucklebone
Oscar vitsaili kiitospuheessaan, että häneltä kesti kaksikymmentä vuotta päästä
vuoden tulokkaaksi. Mielestäni tunnustus ei kuitenkaan kerro hitaudesta, vaan
uudistumiskyvystä.

Homma toimii

Finnish Blues Awardsin oheen oli koottu todella tömäkkä kattaus laajalla skaalalla
valikoitua suomalaista bluesia. Jossain vaiheessa iltaa mieleeni hiipi ajatus, että
harmillisen monta hienoa bändiä meni ”hukkaan” näin pitkässä tapahtumassa.
Seitsemän aikoihin, kun soitto alkoi soida, suuri yleisö vasta harkitsi Virgin Oiliin
siirtymistä ja lankkasi kenkiä kotonaan. Ensimmäisten bändien ajan väkeä valui
tasaisena vuona paikalle, ja Ina Forsmanin esiintyessä kymmenen jälkeen
ravintola taisi olla täysimmillään. Puolenyön aikoihin yleisö alkoi jo hajaantua
toisaalle. Loppuillan bändien osa oli soittaa puolityhjälle salille. Toki asian voi
kääntää astetta positiivisemmaksi toteamalla, että sali oli silloinkin puolitäysi.

Ohjelma eteni koko illan yskähtelemättä. Tyhjiä hetkiä ei juurikaan matkan
varrelle mahtunut. Tiskijukkana toiminut Butcher Pete täytti oivallisesti
valikoidulla levymusiikillaan vähätkin toisen kerroksen roudaustauot. Puolen
tunnin setit ja ripeät siirtymät laittoivat artistien ja etenkin lavahenkilökunnan
taidot koetukselle. Koska miksaus hoitui niin sanotusti lennosta, eli bändin
alkaessa soittaa, lavasoundi ei varmasti ollut lähelläkään totuttua tai
optimaalista. Siitä huolimatta kaikki hoitivat hommansa ihailtavalla
ammattitaidolla.

Aivan kommelluksitta ilta ei sujunut. Esimerkiksi Ina Forsmanin setin alkaessa
alabaarissa jatkui vielä Robbie Hillin soolokeikka. Asialla ei olisi muuten ollut
isoakaan merkitystä, mutta Robbie sattui olemaan myös Inan kitaristi. Hän
luikahti ensimmäisen kappaleen loppupuolella Stratocastereineen lavalle ja liittyi
muun bändin joukkoon. Hetken aikaa ehdin jo epäillä, että kitaristiton
kokoonpano on kannanotto viimevuosina yleistyneisiin bassottomiin bändeihin.

Pitkä ilta, paljon kaikkea

Petri Matero Group esiintyi ensimmäisenä ja tarjosi bluesrokkia alakerrassa.
Minulle entuudestaan tuntematon trio toimi jämäkästi. Riffittely oli notkeata, ja
kokonaisuus svengasi. Ainoastaan alastagen vaivana koko illan ollut kitaran
hurina vei hieman tehoja vankasti kitarointiin nojanneesta setistä.

Puoli tuntia myöhemmin ylälavan korkannut Lazy Moose Blues Band rokkasi
sekin. Bändi on uudemmalla materiaalillaan astunut jokusen askeleen
etäämmälle bluesista. Nyt mukana on aimo annos keskitien rokkia. Se varmasti
auttaa yleisöpohjan laajentamisessa ja parantaa pitkässä juoksussa bluesin
tunnettuutta. Se blueskin nimittäin yhä Hirvien taustalla luurailee, eivätkä Stevie
Rayn vaikutteetkaan ole tyystin matkasta pudonneet.

Keikan loppupuolella minun oli taas mentävä. Tuttuja naamoja moikkaillen
syöksyin itsekin kuin hirvi alakertaan ja ehdin sopivasti nauttimaan
Lumberjacksin keikasta. Mainio eteläpohjalainen metsurinelikko sijoittaa oman
materiaalinsa pääosin soulahtavan bluesin maailmaan. Hyväntuulisen
esiintymisen ja svengaavan soiton lisäksi Lumberjacksissa miellytti neliääninen
laulu. Lennokkaan sanailun siivittämänä solistinviitta lankesi vuoroin jokaisen
musikantin harteille. Kukin hoiti homman tyylillä, ja muut myötäilivät.

Honey B Familyn (Aija Puurtinen sekä hänen perheensä Esa ja Mooses
Kuloniemi) setti koostui pääosin tutuista, klassikkoasemaankin nousseista
kappaleista. Esimerkiksi verkkaisen letkeä ”Mojo Boogie” sekä sähäkkä luenta
Johnny Winterin ”Mean Town Bluesista” kuultiin puolituntisen aikana. Rouheasti
soineen White Stripes -kappaleen ”Seven Nation Army” ajaksi myös bassopiuha
kytkettiin Esan erikoisvalmisteiseen sikarilaatikkokitaraan. Soundi ei ollut
vähääkään vaisu – eikä esityskään.

Alakerran soittosopen ahtaus alkoi käydä sietämättömäksi Titty Bar Tim Blues
Bandin keikan aikana. Sokkeloinen pubi ruuhkautuu helposti jo muutaman
ihmisen voimin, ja nyt asialla oli varsin runsaasti populaa. Onneksi olin hyvissä
ajoin liikkeellä ja onnistuin varaamaan käyttööni yhden tuolin ”lavan” sivulta
aivan kosketinsoittajan vierestä. Parahultaisesti uuden cd.nsä ”Flatheaded
Woman” julkaissut viisikko oli roudannut paikalle myös isot laatikkourut. Niiden
kipakasti vingahdellut soundi vuoli soolon startatessa vaikut korvastani varsin
terhakkaasti. Bändi ei meiningissä tai volyymissa säästellyt. He soittivat kovan
keikan ravintolan peränurkassa. Saatuani riittävästi filmin täytettä Kouvostoliiton
blueslähettiläistä, katsoinkin parhaaksi ottaa hieman etäisyyttä urkuihin. Siirryin
aulan puolelle loppukeikan ajaksi. Korvia oli syytä säästää, koska ilta oli vasta
aluillaan.

Yläsalissa Micke & Lefty feat. Chef palautti käytännön esimerkein mieliin, että
blues on pohjimmiltaan hauskanpitomusiikkia. Kombo osoitti jälleen kerran
olevansa yksi tämän maan hilpeimpiä blueskokoonpanoja. Orkesterin
eläväisimpänä jäsenenä operoi tuttuun tyyliinsä Ville ”Lefty” Leppänen. Hänkin
aloitti keikan näennäisen rauhallisesti ja soitti jakkaralla istuen. Ei tainnut
avausralli ehtiä edes puoleenvälin, kun Ville jo ponnahti jaloilleen. Hän
tenhoamisestaan tuli mieleen colapullo, johon on nakattu kourallinen
mentolipastilleja ja väännetty korkki tiukasti kiinni. Mies venkoili ja vääntyi, mutta
kierteet kestivät ja homma pysyi kasassa. Pariin otteeseen setin aikana saatiin
myös jännätä, kaatuko huteran näköisellä pallilla seisten sooloileva kitaraässä
niin sanotusti mukkelismakkelis. Ei kaatunut. Normaalipituisella keikalla
vetovastuu jakautuisi kolmikon kesken tasaisemmin, mutta nyt Ville enimmäkseen
vei show'ta. Micke Björklöfin rumputyöskentely oli kepeän irtonaista. Chefin rento
bassottelu toimii bändin selkärankana.

Robbie Hillin akustinen keikka alakerrassa meni pitkälti sivu suun ja ohi
korvienkin, koska ryysis oli läpitunkematon. Kurottelin kameralla muutaman
sokkona tähdätyn heittolaukauksen ja kuuntelin sujuvaa soitantaa sivummalta.
Hyvissä ajoin hiippailin yläkertaan odottelemaan Ina Forsmania. Silloin talo oli jo
mukavasti täyttynyt, joten katsoin parhaaksi mennä varmistelemaan
kuvausmestoja. Juuri uuden pitkäsoittonsa ”Ina Forsman” julkaissut ja helmikuun
alussa Blues Caravan -kiertueelle suuntaava laulaja on kovassa nousukiidossa.
Neitokaisen itsensä kynäilemä uusi materiaali on soulilla maustettua ja vankasti
perinteisiin nojaavaa, radiovalmista kamaa. Sen turvin tuskin tarvitsee jäädä
pelkkien bluespiirien lemmikiksi. Ina ja hänen käsittääkseni melkoisen tuore
bändinsä tarjosi FBA.n juhlakansalle tiukasti toimineen setin.

Palkintoja ja jamitusta

Yhdeltätoista oli vuorossa itse pääasia eli palkintojenjako. Tyylikkäät FBA-pystit
ovat muuten kotimaista käsityötä: ne on suunnitellut ja valmistanut kultaseppä
Mirka Loukimo, yrityksestä nimeltä Jasmin Design. Juontajakaksikon – Lauri
Ankerman ja Olavi Rytkönen – seuraksi palkintoja jakamaan saapui FBA:n
pääorganisaattori Davide Floreno.

Blues-Finland.comin kanssa yhteistyössä
N ikki Hill Tampere-talossa 3.2. Wentus Blues Band 30 vuotta

Turhaa jäykistelyä väistelleen palkitsemisseremonian jälkeen esiintyi uusi
tuttavuus, mutta kaikilta osin tutun oloinen. FBA All Stars -nimen alla lavalle
nousivat nimittäin Lena & The Slide Brothersin basisti-laulaja Lena Lindroos ja
kitaristi Matti Kettunen sekä Ballsin ja Huff 'n' Puffin rumpujen takaa tuttu
Sande Vettenranta. Suomibluesin monitoimimies Tomi Leino täydensi
kokoonpanon kitaroineen ja huuliharppuineen.

All Starsin setissä vieraili tämän vuoden palkittuja artisteja. Esa Kuloniemi, Micke
Björklöf ja Erja Lyytinen kävivät jokainen vuorollaan kappaleen verran
hoitamassa solistillisia toimia. Leino ja Lindroos lauloivat niin ikään yhden laulun
kumpikin. Leinon kappaleen soolossa kuultiin huuliharpun lisäksi myös
huuliharpulla soitettua slidekitaraa. Myös Lindroosin soolopiisiin tuli harppusoolo.
Sen soitti yllätysesiintyjä Brother Andy Liukko. Viimeisenä, mutta ei suinkaan
vähäisimpänä, lavalle astuivat vuoden tulokkaat. White Knuckles Trio toi oman
pianon mukanaan ja viimeisteli palkitsemisosuuden.

Loppukiri tyhjenevälle ravintolalle

Helge Tallqvistin ja Emilia Siscon uunituoreessa kokoonpanossa kokemus ja
nousevat kyvyt täydentävät hienolla tavalla toisiaan: Tallqvistin ohella
komppiryhmä (Tom Nyman ja Jupe Litmanen) edustavaa pitkän linjan
ammattilaisia. Sen sijaan Sisco ja kitaristi Konstantin Kovalev ovat roots-musiikin
nousevaa polvea. Nähdyn ja kuullun perusteella juurevamman musiikin
tulevaisuus vaikuttaa turvatulta. Sisco on vahva ja monipuolinen laulaja.
Eläytyminen oli paikoittain suorastaan väkevää. Kovalevin bluesista ja
rockabillystä ammentava kitarointi on puolestaan leikkisän letkeätä. Tallqvistilla
oli setin alkupuolella teknisiä ongelmia harppumikkinsä kanssa, joten kitaraa
kuultiin runsaasti. Musiikillisesti Tallqvistin ja Siscon ryhmä viihtyi Fleetwood
Macin parissa – vieläpä sen kuusikymmenlukuisen. Siellä kelpasi kuulijankin
viihtyä.

Wentus Blues Band oli yksi kolmesta uuden levynsä juhlijasta Finnish Blues
Awardsissa. Bändin kolmekymppisjuhlavuoden käynnistänyt ”Lucky Strike Mama”
oli ilmestynyt edellisenä päivänä. Uudet kappaleet täyttivät suuren osan setistä.
Soitto svengasi Wentukselle luonteenomaisen vaivattomasti. Levyn äänittänyt ja
sillä harpistinakin vieraileva Tomi Leino kapusi myös Virgin Oilissa Wentuksen
vieraaksi. Siitä meininki vain yltyi.

Wentus-solisti Juho Kinaret avitti Niko Riipan kitarasooloon. Lisää kuvia galleriassa

Sitten pistetiin lisää hutketta pyttyyn. Doctor's Orderin settiin mennessä oli
väkimäärä huventunut ravintolassa melko lailla, mutta paikalla yhä olleet juhlijat
saivat sitäkin tömäkämmän tehokuurin boogieta. Tohtorikolmikko (joka lopettelee
18-vuotista uraansa) latasi tulemaan sellaiset reseptit, että heikoimpia hirvitti.
Ainoan rauhallisemman suvantopaikan keikkaan toi Archie Hämäläisen
instrumentaali ”Legato Grande”. Siinäkin tulkinnan intensiteetti oli sitä luokkaa,
ettei pulssi päässyt liiaksi tasaantumaan.

Perinteisesti illan viimeisen bändin paikka on kaikkein halutuin. Esimerkiksi
Ruisrockissa vuonna 1980 homma riistäytyi vallan käsistä, kun Eppu Normaali ja
ulkomaan elävät kinasivat, kuka saa soittaa kenenkin jälkeen. Finnish Blues
Awardsin ankkuriosuus ei kuitenkaan tainnut ollut yhtä houkutteleva rasti.
Moontonesin noustessa kello kahden jälkeen lavalle alkoi vähäinen yleisö olla jo
livemusiikilla kyllästetty. Juhlakansa näytti viihtyvän salin seinustoilla
istuskelemassa. Bändi kuitenkin sai riehakkaalla rhythm & bluesillaan kohtalaisen
hyvän menon aikaiseksi. Rock & rollin juurille pureutunut, sopivasti vanhahtavan
kepeä musiikki toimi todella hyvin illan päätteeksi. Sen jälkeen saattoi käppäillä
hyvillä mielin hotellille – eikä tehnyt mieli kuunnella musiikkia ennen maata panoa.

MARKO AHO

Kuvagalleria

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA