Blues-Finland.com - Imatra Big Band Festival 2013

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

13.7.2013

Johnny Winter © Pasi Tuominen

Johnny taas väsymässä?
Johnny Winterin vuosia jatkunut nousukunto näyttää saavuttaneen
suvantovaiheen. Imatra Big Band Festivalin torstain esiintyjiä olivat lisäksi
Corey Harris ja Marjo Leinonen.

Imatran kesä näytti kauneimmat kasvonsa, kun Imatra Big Band Festival vietti
torstaina 4. heinäkuuta viimeistä juhlintapäivää tälle kesälle. Pieni sadekuuro
toivotti tulijat tervetulleeksi, ja ilta lämpeni jälleen niin samettimaiseksi kuin se
vain Saimaan läheisyydessä, mahtavan kauniin Vuoksen varrella voi lämmetä.
Eteläkarjalalainen ystävällisyys ja vieraanvaraisuus henkivät kaikista palveluista.

Tuttuun tapaan Imatran kuuluisan Valtionhotellin parkkipaikalle pystytetty
juhlateltta, jota BB-klubiksikin kutsutaan, oli täynnä suomenniemen kaikilta
kolkilta saapunutta yleisöä. Alkuillasta juhlijoita haittasi telttaan kerääntynyt
kuumuus, joka kuitenkin hellitti auringon laskettua. Seisomakatsomo lavan
edessä on musiikinystävälle ihan hyvä vaihtoehto, kunhan vain muisti jättää
korkokengät kotiin. Bändien soittoajat tiedotettiin yleisöystävällisesti kookkaalla
mainosscreenillä, joka sijaitsi lavan sivulla.

Väsynyt legenda

Johnny Winterin iänikuisena vannoutuneena ihailijana on vaikea kirjoittaa
huonoa arviota. Nyt se on kuitenkin tehtävä. Pahaa sanaa ei kuitenkaan ole
Johnnysta henkilönä. Tämän päivän tilannetta ja mestarin kuntoa ei tietenkään
voi suoraan verrata entiseen gloriaan. Se olisi järjetöntä. Useimmiten iän
mukanaan tuoma virtuositeetin menetys on helppo hyväksyä luonnollisena osana
elämän kulkua ja kaarta. Moni iäkäs artisti nousee lavalle jakamaan muistoja
yleisön kanssa, esittämään muutamia tuttuja kappaleita, kertomaan hauskoja
anekdootteja. Ja kaikilla on mukavaa. Imatralla oli toisin.

Ennakkotietojen perusteella Johnnyn, 69, vointi oli hyvä, ja odotukset olivat siksi
korkealla. Epäilemättä festivaalibuukkaajilla oli sama käsitys. Vielä puolen vuoden
takaisella Kokkolan-keikalla tähti oli raporttien mukaan hyvässä kunnossa. Hän
antoi haastattelunkin Blues-Finland.comille. Artistin henkistä vireyttä ei kukaan
epäile, mutta fyysinen suorituskyky on toinen asia. Näkö, kuulo ja motoriikka
voivat heiketä nopeastikin. Ehkä kukaan ei vain uskalla sanoa ääneen, ettei
keisarilla ole vaatteita?

Yhdentoista jälkeen valot sammuivat, ja teltan jännitys tiheni. Vihdoin,
kuuluttajan nostatuksen ja suosionosoitusten saattelemana, valot suunnattiin
esiintymislavalle, jonne Johnny oli kiidätetty pimeyden turvin. Hän istui tuolissaan
samassa asennossa koko esityksen ajan, laulumikrofonin ylle kumartuneena.
Keikka alkoi repäisevästi. ”Johnny B. Goode” kajahti ilmoille. Yleisö oli tietysti
riemuissaan. ”Good Morning Little Schoolgirl” seurasi yhtä äänekkääksi
sovitettuna.

Vähitellen karu totuus alkoi valjeta. Johnny ei pysty enää soittamaan. Se on
ikävää, mutta ikävintä on uskottelu, että hän siihen pystyy. Muun yhtyeen soitto
oli miksattu niin kovalle, että itse Winterin kitaraa tuskin kuuli, jos siinä paljon
kuulemista olikaan. Hän sai ilmoille enimmäkseen vain sointuja ja tuttuja riffejä.
Entisiä arpeggioita oli turha odottaa. Toinen kitaristi Paul Nelson paikkasi aukot.
Johnnyn soittimena oli melkein koko keikan ajan ”päätön” Lazer-kitara, jota voi
hienosäätää soittaessa.

Kaksitoista hittiä käytiin läpi valtavalla vauhdilla ja volyymilla. Yleisö tungeksi
lavan reunalla; kaikki halusivat nähdä legendan. Legenda oli kuitenkin läsnä vain
hädin tuskin. Välispiikit olivat minimaalisia. Ei kuultu ”hauska olla täällä” -
kohteliaisuuksia eikä taustayhtyettäkään esitelty. Johnny hoiti kyllä lauluosuudet
takeltelematta.”Black Jack”, ”Jumpin' Jack Flash” ja ”Don't Take Advantage of Me”
kuulostivat jo vähän paremmilta, minkä nyt yleiseltä kakofonialta kuuli.
Taustabändikään ei silmin nähden nauttinut esiintymisestään. He seurasivat
päätähden suoriutumista ja soittivat omia osuuksiaan enemmän tai vähemmän
rutiinilla.

Keikan lopulla Johnny vaihtoi slideen. Kuultiin vielä ”Mojo Boogie” ja mikäpä
muukaan kuin ”Dust My Broom”. Viimeiseksi kappaleeksi kuulutettiin pitkään
improvisointiin päättynyt ”Highway 61 Revisited”. Hikipäissään huhkinut rumpali
Vito Liuzzi heitti palikkansa katsomoon, ja kaikki oli ohi. Valot sammutettiin. Tähti
poistettiin kiireen vilkkaa lavalta. Yleisö koetti taputuksin kutsua bändiä takaisin,
mutta encorea ei tullut.

Osa yleisöstä sai varmastikin mitä halusi. Tarkkasilmäisemmät ja -korvaisemmat
joutuivat poistumaan hämmentyneinä. On vaikea osoittaa syyttävällä sormella
mihinkään suuntaan, kun ei tiedä asioiden oikeaa laitaa. Hyvin väärältä vain
tuntuu, että entistä suuruutta kuskataan ympäri maailmaa kuin näyttelyesinettä,
ja joku korjaa siitä hyödyn. Surullisena on todettava, että miestä, joka henkisesti
sähköisti kokonaisen sukupolven, puhumattakaan siitä, että hän Mayallin ja
Claptonin tapaan esitteli bluesin maailmanlaajuiselle yleisölle, ei ole enää
olemassa. Ja toista samanlaista ei tule. Meille jäävät sentään äänitteet ja
muistot. Kiitos niistä, Johnny.

Lämmittelyä naisenergialla

Marjo Leinonen Huff 'n' Puff, joka avasi Imatra Big Band Festivalin blues-
torstain illan musiikkiannin, oli hälytetty hätiin vain viikon varoitusajalla
ruotsalaisbändi Dirty Harry's Rock 'n Roll Big Bandin peruttua tulonsa. Siksi
Marjo oli liikkeellä ilman taustalaulajiaan. Marjo hoiti siitä huolimatta keikan
kunnialla kotiin ja lunasti rajun rokkimimmin imagonsa. Bändissä soitti kitaraa
Julius Heikkilä, rummuissa oli Sami Vettenranta ja bassossa Matti Vallius.
Puhaltimia hoitelivat saksofonisti Panu Syrjänen ja trumpetisti Sami Pöyhönen.
.

Marjo Leinonen © TT Tarkiainen

Energinen, hoikka Marjo, jonka esiintymisessä oli uutta kypsyyttä, tanssahteli
lavalla luonteenomaiseen tyyliinsä ja liverteli kuin sordiinoitu mustarastas.
Ohjelmistollaan Marjo esitteli monipuolisuutensa laulajana: välillä oltiin Chuck
Berryn kanssa autokaupoilla, ”No Money Down”; välillä taas paneuduttiin
sielukkaaseen gospeliin. Marjo kertoi saaneensa puristaa lavan takana Johnny
Winterin kättä. Marjo oli siitä hyvin otettu. Perään tykitettiin ”That's Why I'm
Crying”, hieno hidas blues, jossa fonisti ja kitaristi saivat loistaa. ”Drunken Junco”
oli rytmikäs tanssipala. Moni piti bändiä illan parhaana, eikä ihme.

"Mustan" musiikin oppitunti

Marjo Leinosen orkesterin jälkeen BB-klubin lavalla esiintyi Corey Harris & The
Rasta Blues Experience. Harvoinpa yhtyeen nimi niin hyvin kuvaa musiikin
sisältöä kuin tässä tapauksessa. Esitys oli kuin pala "mustaa" musiikinhistoriaa.
Oppitunti alkoi lännestä, Yhdysvaltain etelävaltioista ja siirtyi kaakkoon päin,
Länsi-Intian saariston kautta aina Afrikkaan asti, muinaisten orjalaivojen reittejä
myöten. Bluesin juuria käsittelevästä tv-sarjasta tuttu, musiikkitohtorin arvon
hankkinut Harris on myös palkittu ansioistaan luovana taiteilijana.

Corey Harris © Aigars Lapsa

Yhtyeen jäsenet olivat asuista ja tukkalaitteista päätellen sisäistäneet
rastafariuskonnon filosofian: ote oli rento ja hyväntuulinen, samalla syvällinen.
Wentus Blues Bandin Robban Hagnäs hoiti basso-osuudet saumattomasti.
Juurimusiikin puuhamiehen persoona sopi letkeään bändiin kuin meijerivoi uusiin
perunoihin.

Keikka aloitettiin autenttisilta blues-juurilta, vetäisemällä Lightnin' Hopkinsin
”Tell Me Baby” ja muun muassa Muddy Watersin klassikoksi tekemä ”Catfish
Blues”. Papparaiset siirtyivät sen jälkeen reggaerytmeihin. Kun liika paatos karisi,
saatiin kuulla hyväntuulista musiikkia, ”mustaa kantria”. Bändi siirtyili helposti
musiikkityylistä toiseen. Ohjelmistoon sisältyi länsiafrikkalaista musiikkia
tyypillisine helisevine kitaroineen, fuusiojazzia, reggaeta, skata, calypsoa... Yleisö
tykkäsi ja alun tunnustelun jälkeen irrottautui tanssimaan. Karibian keinuvat
rytmit tuntuivat sopivan suomalaiseen mentaliteettiin. Yleisö palkitsi bändin
runsain suosionosoituksin. Keikka oli mielenkiintoinen fuusiokokemus, ei ehkä niin
kaupallinen, mutta sitä rikkaampi kulttuurillisesti.

Johnny Winterin päättämän session jälkeen Imatran iltaa jatkaneille oli tarjolla
tuoreempaa musiikkia purku-uhan alaisessa irkkupubi Parnell'sissa
Koskenpartaalla. Harvemmin kuultu T. Halonen & Big Bore jammaili siellä
pikkutunneille saakka. Suvereeni muusikkoryhmä veteli luonnikkaasti bluesia,
jazzia ja funkia. Heitä voi kuulla tänä kesänä vielä elokuussa, Helsingin Taiteiden
yössä.

ANNAMARI LAUSALA

Johnny Winterin yhtye: Johnny Winter, laulu ja kitara; Paul Nelson, kitara; Scott
Spray, basso; Vito Liuzzi, rummut

Johnny Winter Bandin settilista: Johnny B Goode, Good Morning Little School Girl,
Got My Mojo Working, Black Jack, Killing Floor, Bonnie Maroney, Jumpin' Jack Flash,
Don't Take Advantage of Me, It's All Over Now, Mojo Boogie, Dust My Broom,
Highway 61 Revisited.

Corey Harris & The Rasta Blues Experience: Corey Harris, laulu ja kitara; Chris
"Peanut" Whitley, piano, urut; Gordon "Saxman" Jones, saksofoni; Kenneth
Joseph, rummut; Robban Hagnäs, basso

.

Jaa juttu profiilissasi: |