J.J. CALE - EKSTRA
|
|
|
30.4.2016
|
J.J. Cale 1938 - 2013 © Blues-Finland.com
|
J.J. Cale on poissa, mutta tuuli puhaltaa aina vaan
Huhtikuussa 2009 päättyi J.J. Calen viimeinen konserttikiertue. Nelisen
vuotta myöhemmin mies liittyi yläkerran orkesteriin. On aika kunnioittaa
Oklahoman suuren pojan muistoa.
Cale lähti keväällä 2009 omalle kiertueelle ensimmäistä kertaa puoleen
vuosikymmeneen. Eurooppalaisten saati suomalaisten oli jälleen kerran turha
elätellä toiveita legendan näkemisestä. Eikä hemmoteltu Pohjois-Amerikassakaan
asuvia ihailijoita: rundi kattoi ainoastaan länsirannikon paikkakuntia.
Blues-Finland.com oli paikalla Calen viimeisen kiertueen viimeisessä konsertissa.
Palataanpa huhtikuun 15. päivään 2009 ja Kalifornian Fresnoon…
J.J. osoitti jälleen vaatimattomat luonteenpiirteensä. Artisti viritteli työkalujaan lavalla kylmän
rauhallisesti roudarien kanssa ennen konsertin alkua; innokkaimmat menivät jo kärttämään
nimmareita, mutta Cale tyytyi nostamaan kätensä pystyyn hymyillen aidon hyväntahtoisesti.
Älkää nyt, hyvät ihmiset, nimikirjoitusta tällaiselta vanhalta ukkelilta pyytäkö!
Cale näytti olevansa myös mainio seuramies. Aika ajoin hän rupatteli mukavia ja yltyi jopa
yhteislaulattamaan yleisöä vanhassa kunnon bluesissaan "Crazy Mama". Hittinsä hän esitteli
tyyliin "Here's another one from yesteryear" (Tässä taas yksi kappale takavuosilta). Ja kyllä niitä
kuultiinkin: "Call Me the Breeze", "Cocaine", "After Midnight", "Sensitive Kind".
Järkyttävän kaunis "Magnolia" nousi yhdeksi ehdottomista kohokohdista Fresnon illassa.
Bändi ei soittanut koko illan aikana rajusti kuin väläyksittäin, ja "Magnoliassa" hienovireisyys oli
huipussaan. Sävelmällinen rakkaudentunnustus sai äänekkäimmätkin välihuutelijat
hiljenemään hetkeksi.
Erityisen hyvin toimivat lisäksi "5"-levyn avauksena tuttu "Thirteen Days" sekä "Cajun Moon",
joka muistetaan Calen kotiosavaltiota kunnioittavalta "Okie"-albumilta. Päättynyttä kiertuetta
nimitettiin "The Roll On Touriksi", mutta yllättäen levyltä (vuonna 2009 ilmestynyt "Roll On" jäi
artistin viimeiseksi) kuultiin ainoastaan sen nimikappale.
Calen kiertuebändi koostui varsin nöyrän oloisista kavereista. Hyvän 'esimiehen' tavoin J.J.
antoi silti heillekin omat tähtihetkensä. Kosketinsoittaja Walt Richmond näytti taitojaan
kahdentoista tahdin instrumentaalijamissa. Oma lukunsa oli herra David Teegarden. "Hän on
matkannut bussissamme jo pidemmän aikaa", Cale esitteli. "Kysyin, mikset alkaisi soittaa
jotakin kanssamme. Annoimmekin hänelle tuon gizmon, en edes tiedä, mikä sen nimi oikeasti
on!"
Kyseessä oli syntetisoitu rumpu, joka etenkin 80-luvulla oli kovasti huudossa. David irrotteli
siitä lähinnä bongorumpujen ääniä. Hän esiintyi lisäksi laulusolistina Jimmy Reed -
klassikossa "Baby What's Wrong". Illan muut coverit olivat instrumentaalina vedetty "Mary Ann"
(Ray Charles) sekä "Goin' Down" (Don Nix).
|
Syksyllä 2015 käynnistyi Blues-Finland.comin kymmenes toimintavuosi.
Juhlavuoden kunniaksi tämä artikkeli on julkaistu päivitettynä toiveuusintana.
|
Hieman yllättävät kappalevalinnat olivat "Borrowed Time" ja "Artificial Paradise". Ne eivät
lukeudu Cale-klassikoihin, mutta ovat kantaa ottavine lyriikoineen aina ajankohtaisia.
Tower Theatren loistava äänentoisto kertoi J.J. Calen jäljittelemättömän lauluäänen olleen
kunnossa. Se oli hämmästyttävän samankaltainen kuin se, jota on totuttu kuulemaan hänen
levyillään 70-luvun alkupuolelta asti. Calen tavaramerkki oli pitkään mikrofonilla varustettu
akustinen kitara. Uransa loppupuolella hän suosi litteää puoliakustista, jonka soundi on
aavistuksen terävämpi aiempaan verrattuna.
Calen railakkaampien kappaleiden tulkinnat pehmentyivät melko lailla vuosien varrella. Se söi
artistin sävykkyyttä jonkin verran. Useassa tukevammassa biisissä kaava oli sama: korostetun
rauhallinen aloitus, pieni kiihdytys ja loppuun instrumentaalista vuoropuhelua lähinnä Calen ja
Richmondin välillä.
Bändin yhteissoitto perustuu nokkamiehen aivoitusten seuraamiseen. Yhtyeen kaverit
tapittavat Calea lähes herkeämättä – paitsi ehkä kävelykepin varassa köpöttelevä vanha herra
Bill Raffensperger, jolta bassokulut irtoavat selkäytimestä.
J.J. Calea ei koskaan laskettu keikka-artistien aateliin. Hänen konserteistaan nauttivat eniten
ne, jotka tuntevat tuotannon entuudestaan. Fresnon-keikkakaan ei ollut show'na unohtumaton,
mutta silti verraton läpileikkaus lähes 40 vuotta kestäneeseen levytysuraan. Cale, 70, tuskin
esiintyy livenä yhtä pitkään kuin B.B. King tai Honeyboy Edwards, mutta levylautasella hän
elää ikuisesti.
Jäljittelemättömän jäljillä
Calen viimeisen levyn päätösraita "Bring Down the Curtain" oli enteellinen.
Mahtavalla back porch -kitaralla alkava biisi paketoitiin sanoin "Enough is enough,
can't do it no more; Bring down the curtain, close the door."
Heinäkuun 26. päivänä 2013 saatiin musertava tieto Calen poismenosta. Hän
kuoli saatuaan sydänkohtauksen. Hän oli menehtyessään 74-vuotias.
Vanha kamu Eric Clapton ei tuhlannut aikaa kuultuaan legendaarisen muusikon
kuolemasta. "Jo pari päivää myöhemmin päätin tehdä albumin hänen
kunniakseen. Ja viimeistään hautajaisissa tajusin, etten voi tehdä sitä yksin,
mukaan on otettava Calen elämään liittynyttä porukkaa", Clapton sanoi Uncut-
lehden haastattelussa.
Toukokuussa 2016 Clapton julkaisee uuden levynsä "I Still Do". Albumilta löytyy
kaksi J.J. Calen kappaletta, "Can't Let You Do It" ja "Somebody's Knockin' On My
Door". Niitä ei koskaan julkaistu Calen purkittamina.
|
|
|
Tribuuttilevy "The Breeze: An Appreciation of J.J. Cale" sen sijaan ilmestyi jo
heinäkuussa 2014. Tekijäksi ilmoitettiin Eric Clapton & Friends: soittavia ja
laulavia ystäviä ovat muiden muassa Tom Petty, Willie Nelson, Mark Knopfler ja
John Mayer. Ja sitten vielä Don White; kaveri, jonka Eric tapasi Calen
hautajaisissa ja joka ylpeilee antaneensa nuorelle J.J:lle ensimmäisen työn
kitaristina.
Levyssä on kyse kunnioittamisesta isolla K:lla. Clapton kertoo, että J.J. Calen
alkuperäisiä levytyksiä hyödynnettiin poikkeuksellisen paljon. Lähdettiin siitä,
että Calen osuudet poistettiin, sitten soitettiin ja laulettiin uudet tulkinnat –
ainakin osittain vanhoille pohjille. Näin kaikki biisit ovat samassa sävellajissa ja
saman mittaisia kuin Calen alkuperäisillä albumeilla (ainoa poikkeus on "Cajun
Moon", joka on alun perin "Okie"-levyllä kuullusta nostettu puolella
sävelaskeleella e-molliin).
Levylle on valittu myös harvinaisuuksia. J.J. Cale ei koskaan julkaissut
kappaleitaan "Someday", "Songbird" ja "Train to Nowhere". Niitä ei löydy edes
'ylijäämämateriaalia' sisältävältä "Rewind"-kokoelmalta (2007).
Kaikki musiikin kuluttajat tuskin ymmärsivät projektin luonnetta, Claptonin perään
ymmärrettiin kylläkin: "The Breeze" nousi nopeasti Billboard 200 –listan toiselle
sijalle.
Nöyrä kuppiloiden sankari
John Weldon Cale varmasti pyöri haudassaan, kun hänen kasvokuvallaan
varustettu albumi oli yksi maailman myydyimmistä äänilevyistä. Cale oli hyvin
tarkka yksityisyydestään, eivätkä kirkkaat valokeilat vedonneet häneen lainkaan.
J.J:n pitkäaikainen rumpali Jim Karstein kertoi Blues-Finland.comin
haastattelussa, että artisti kieltäytyi huippurahakkaista festivaalikeikoista
useammin kuin kerran.
"Toisaalta kun levy oli ulkona, Cale rundasi ihan mielellään", Karstein muistelee.
"Cale soitti missä tahansa kulmakuppilassa vaikka 1 500 dollarilla. Hän ei
välittänyt, oliko keikkapaikka Carnegie Hall vai joku hikinen strippiluola
Louisianassa."
J.J. Cale tunnettiin ainutlaatuisesta kyvystään yhdistellä perinteisen
amerikkalaisen rytmimusiikin tyylejä. Vahvimmin kuuluivat blues, country ja rock &
roll. Hänen ilmaisunsa sekä laulajana että kitaristina oli varsin persoonallinen:
tunne ja hillityt keinot olivat kaikki kaikessa.
|
|
|
| |
On oireellista, että massayleisö tuntee Calen
cover-versioiden kautta. "Cocaine" ja "After
Midnight" olivat maailmanhittejä 70-luvulla –
esittäjänä nimenomaan Eric Clapton. Cale
taltioi itse 17 levyllistä originaalimateriaalia
(sisältäen livelevyn, harvinaisuuskokoelman
sekä yhteislevyn Claptonin kanssa).
Henkilökohtaista listamenestystä ei tullut. Siitä
huolimatta – eli juuri siksi – Calen oma
tuotanto nauttii laajaa kulttisuosiota.
Tulkintaa ja persoonallisuutta
Calen taika piilee pienieleisyydessä. Hänen
tapaansa tehdä suurta musiikkia pienillä
|
|
keinoilla ei voi jäljitellä. "The Breeze" –levyllä valitettavan useat tosin yrittävät.
Tribuuttilevyn voi tehdä muullakin tavalla kuin kunnioitettavaa jäljittelemällä.
Oma, rohkea ilmaisu on varmasti tapa, jota itse juhlakalukin eniten arvostaisi.
|
Esimerkiksi Tom Pettyn vedot unohtaa nopeasti. Paljon paremman tribuutin Petty
teki levylleen "Hypnotic Eye" (2014): kappale "Full Grown Boy" on kuin suoraan
J.J. Calen "Troubadour"-ajan tuotannosta. Mark Knopflerilla olisi paukkuja vaikka
suoranaiseen imitointiin, mutta onneksi hän ei sitä tee (sellaisesta tosin menköön
hänen Dire Straitsin debyytille aikoinaan säveltämänsä "Six Blade Knife").
Don White, suuri tuntematon, nousee levyn yllättäväksi sankariksi. Hän keksi
muuntaa "I'll Be There (If You Ever Want Me)" –kappaleen suoraviivaisen
laululinjan keinahtelevaksi country-svengiksi. White heittää lauluosuuden naulan
kantaan – pienieleisesti, muttei calemaisesti, vaan omalla tavallaan. Albert Leen
kitara parantaa esitystä entisestään.
Willie Nelsonin "Starbound" on toinen "The Breeze" –levyn ehdottomista
kohokohdista. Nelson tekee kappaleesta omansa. Alkuperäisesittäjän
jäljitteleminen on tuskin käynyt Teksasin country-veijarin mielessäkään.
Nasaalisti vääntelehtivä laulusuoritus on silkkaa Willie Nelsonia, ja versio sopisi
loistavasti vaikka hänen soololevylleen.
Instrumentaalipuolella paras oivallus löytyy kappaleelta "Don't Wait".
Alkuperäistä, joka löytyy levyltä "Grasshopper" (1982), hallitsee mainio, Terry
McMillanin soittama huuliharppuriffi. "The Breezen" versiolla John Mayer soveltaa
riffiä kitaralla. Mayer on mukana myös biiseillä "Magnolia" ja "Lies". Nuorimies on
soittanut "Call Me the Breeze" –hittiä keikoillaan jo vuosia. "Kaveri pisti kaikki
osuutensa purkkiin noin tunnissa. Arvostan hänet todella korkealle", Clapton
suitsutti.
Calen vanhojen bändikavereiden, muusikkovaimo Christine Lakelandin ja Walt
Richmondin, kutsuminen mukaan projektille oli hieno – ja väistämätön – ele.
Albumin puuhamies "Slowhand" on luonnollisesti suuressa roolissa. Hän soittaa
kitaraa jokaisella kappaleella ja toimii laulusolistina muutamalla. Hänen roolinsa
oli keskeinen myös kappaleiden valinnalla. "Cocainen" ja "After Midnightin"
versioimisessa taas uudelleen olisi ollut haudanryöstön makua; sen sijaan
saadaan kuultaviksi tuntemattomia helmiä, kuten "Rock and Roll Records" ja "The
Old Man and Me".
|
|
|
J.J. Cale ja bändi, Fresno 2009 © Blues-Finland.com
|
Cale-mittakaavan hiteistä tarjotaan Claptonin itsensä mestaroima "Call Me the
Breeze" (aiempia versioijia muiden muassa Lynyrd Skynyrd ja Johnny Cash),
"Magnolia" ja "I Got the Same Old Blues" (Skynyrd, Freddie King, Ninni Poijärvi &
Mika Kuokkanen). Tribuuttilevy noudattaa J.J. Calen debyyttialbumin (Naturally,
1971) rakennetta siinä mielessä, että aloitus- ja lopetusbiisit ovat samat – kun
ne vielä soitetaan kätevästi samassa sävellajissa, kokonaispaketoinnissa on
ideaa.
Calen sanoitukset eivät olleet aina pyhäkoulutavaraa. Tuotannosta löytyy koko
joukko 'tuhmia' tekstejä (Boilin' Pot, I'll Make Love to You Anytime, Let Me Do It to
You), ja niistä olisi jonkin voinut valita tribuutillekin. Näissä kipaleissa oli sitä
Calelle niin tyypillistä ovelaa hymynkaretta ja pilkettä silmäkulmassa.
"The Breeze" kunnioittaa J.J. Calea tyylikkäästi ja aidolla tunteella. Missään
olosuhteissa se ei saa silti korvata artistin originaaliteoksia. "They call me the
breeze, I keep blowin' down the road" – Cale oli todellakin "the breeze",
tuulenvire, joka puhalsi hillitysti ja vastustamattomasti musiikin pölyisillä
sivuteillä. Toista ei ole eikä tule.
PASI TUOMINEN
Calen keikkakuvat Hanna-Leena Korteniemi
Eric Clapton & Friends: The Breeze - An Appreciation of J.J. Cale
Bushbranch/Surfdog, 2014
Eric Clapton (laulu, kitara, dobro), Willie Nelson (laulu, kitara), Tom Petty (laulu,
kitara), Mark Knopfler (laulu, kitara), John Mayer (laulu, kitara), Don White (laulu,
kitara)
Reggie Young (kitara), Derek Trucks (kitara), Albert Lee (kitara), David Lindley
(kitara), Don Preston (kitara), Christine Lakeland (kitara, taustalaulu), Doyle
Bramhall II (kitara), Greg Leisz (pedal steel), Walt Richmond (Hammond-urut,
piano, Wurlitzer-piano), Simon Climie (Hammond-urut, piano, Wurlitzer-piano,
lyömäsoittimet, rumpukoneen ohjelmointi, taustalaulu), Nathan East (basso), Jim
Keltner (rummut), Jimmy Markham (huuliharppu), Mickey Raphael (huuliharppu),
Michelle John (taustalaulu), Sharon White (taustalaulu)
Lyömäsoittimet: James Cruce, Jim Karstein, Satnam Ramgotra, Jamie Oldaker,
David Teegarden
Tuottajat: Eric Clapton, Simon Climie
J.J. Cale & yhtye. Fresno, Kalifornia, Tower Theatre 15.4.2009
J.J. Cale (kitara, laulu), Bill Raffensperger (basso), Walt Richmond (koskettimet),
David Teegarden (lyömäsoittimet, laulu), James Cruce (rummut)
Settilista: Ride Me High - Artificial Paradise - Sensitive Kind - Crazy Mama -
Cocaine - Call Me the Breeze - Magnolia - 12 tahdin instrumentaalijami - Cajun
Moon - Mary Ann (Ray Charles) - Anyway the Wind Blows - Baby What's Wrong
(Jimmy Reed) - Thirteen Days - Goin' Down (Don Nix) - After Midnight - Roll On.
Encore: Borrowed Time - Travelin' Light
Linkit: J.J. Cale, Eric Clapton
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2016
.
|
|
