Blues-Finland.com - Johnny Winter: Step Back

UUSIMMAT

Suomalaisten fanien rakastama


	Johnny Winter esiintyi Suomessa lukuisia kertoja. Kysyntä toi Beaumontin miehen näille leveysasteille aina uudestaan, ja myös syksylle 2014 oli muutaman keikan kiertue buukattu. Sitä rundia Johnny ei kuitenkaan koskaan saapunut tekemään. Winter kiintyi meikäläisiin. "Pidän suomalaisesta yleisöstä todella paljon", hän sanoi Blues-Finland.comille valmistautuessaan Kokkolan Scandinavian Blues Partyyn kaksi vuotta sitten. "He ymmärtävät hyvin bluesia ja minun tyyliäni. Suomen-keikoista mieleeni jäi iso ulkoilmafestivaali kesällä 2007 (Järvenpään Puistoblues). Oli fantastista soittaa ulkona isolle yleisölle." Lokakuussa 2012 Johnny Winter saapui Kokkolaan. ”En tiedä mitään nykypäivän musiikista”, hän naurahti puolihämärässä keikkabussissa. Samaan hengenvetoon hän myönsi, ettei hän edes koettanut pysyä musiikkimaailman viimeisimpien tuulten vietävänä. ”iPodissani on monipuolinen kokoelma bluesia, 15 000 piisiä aina 20-luvulta lähtien. Kokonaisuuden tuoreimmat raidat ovat 70-luvulta. Mitään sen uudempaa ei laitteesta löydy.” Kokkolan-keikan aikaan "Roots"-levy oli tuoreehko juttu. Myös albumin "Step Back" suunnitelmat olivat jo hyvässä vauhdissa. ”Pidän kaikista vieraista, joita 'Roots'-levylläni oli. Esimerkiksi Warren Haynes ja Derek Trucks ovat loistavia. Sonny Landreth myös. Vince Gill teki hyvää jälkeä, vaikka onkin leimallisesti countrykitaristi. Olen varma, että kaksi- ja kolmekymppisistä löytyy kovia tekijöitä, joista pitäisin. En vain tiedä, keitä he ovat...” ”Vanhojen laulujen äänittäminen ja vierailijoiden kutsuminen olivat managerini Paul Nelsonin mainioita ideoita. Valitsin itse levylle tulleet laulut. Ne ovat juuri sitä materiaalia, jota kuuntelin, kun alkujaan innostuin musiikista 50-luvulla. Näitä lauluja rakastan. Ne ovat innoittaneet minua jo kitaransoittoa aloittaessani.” Winter kertoi, että ”Rootsin” seuraajan – siis nyt syksyllä 2014 ilmestyneen levyn "Step Back" – äänitykset olivat alkamaisillaan. ”Levylle tulee taas vanhoja suosikkipiisejäni, kuten 'Long Tall Sally', mutta tällä kertaa eri vierailijoiden kanssa soitettuina.” Persoonallinen Erlewine Lazer –kitara oli yksi Johnny Winterin tavaramerkeistä. Kasariloistokkuutta henkivää, "päätöntä" Lazeria ei juuri muiden kitaristien käsissä nähdä. ”'Guitar Slinger' -levyn teon aikoihin Mark Erlewine pyysi minut Austinissa testaamaan kitaroitaan. Tykästyin niihin ja ostin heti yhden. Kitara sopii hyvin käteen. Pidän niistä todella, niiden soundista ja soitettavuudesta. Aikaisemmin Gibson Firebird oli ykkössoittimeni." Viimeisinä vuosinakin Firebird nähtiin Johnnyn käsissä usein. Hän käytti sitä slidesoittoon. Pitkän levytysuran kohokohtia kysyttäessä Winter vastasi viipymättä. ”Omista levyistä suosikkeja ovat ensimmäinen CBS-julkaisu 'Johnny Winter' sekä 'Still Alive and Well', 'Guitar Slinger' ja 'Let Me In'. Itse asiassa pidän kaikista levyistäni paitsi 'Johnny Winter And Livesta'. Se on levyistäni kaikkein myydyin, mutta en silti pidä siitä. Se muistuttaa ajasta, jolloin soitin pääsääntöisesti rock and rollia, eikä se ole minut onnelliseksi tekevä juttu. Minä olen bluesmies." MARKO AHO PASI TUOMINEN

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

JOHNNY WINTER 1944 - 2014

16.10.2014

Johnny Winterin komeat läksiäiset
Levystä "Step Back" tuli suunnitelmien vastaisesti postuumi jäähyväisalbumi.
Päätähden rinnalla soittavat vieraat Eric Claptonista, Billy Gibbonsista, Dr
Johnista ja Brian Setzeristä lähtien.

Heinäkuussa saatiin surullinen tieto. Johnny Winterin maallinen vaellus oli
päättynyt kesken kiertueen Zürichissä. Tämän vuosituhannen puolella hänelle ei
monikaan pitkää ikää povaillut. Hän ehti kuitenkin ylittää 70 vuoden rajapyykin ja
tehdä komean nousun pohjamudista takaisin huipulle. On hienoa, että Winterin
kaltainen legenda sai lähteä kunniakkaasti saappaat jalassa, vaikkakin
harmillisen aikaisin. Ainakaan hänen ei tarvinnut poistua keskuudestamme
itsensä loppuun rääkänneenä nistinä.

Teksasilainen Johnny Winter (1944 - 2014) kävi läpi vaikean huumeahdingon,
jota seurasi pitkällinen metadonikoukkku. Mies rimpuili irti kemikaaleista, paljolti
managerinsa ja soittokaverinsa Paul Nelsonin ansiosta. Viimeisinä vuosinaan
Winter oli olosuhteisiin nähden hyväkuntoinen, ja pari vuotta sitten häntä
haastatellessani (katso kainalojuttu) myös hyväntuulinen. Kunto koheni ja
soittokin sujui.

Klassikkobiisien uusista tulkinnoista koostunut "Roots"-levy ilmestyi pitkien
ponnistelujen jälkeen vuonna 2011. Albumin kakkososasta "Step Back" tuli –
suunnitelmien vastaisesti – postuumisti julkaistu jäähyväislevy. Megaforce-
merkillä ulos tulleella kiekolla Johnnyn seurassa soittavat muiden muassa Dr
John, Eric Clapton ja Billy Gibbons.

"Step Back" esittelee hyvässä vireessä olleen legendan. Elettyjen vuosien
marinoima laulu kuulostaa hyvältä, ja soitto soi uljaasti. Sen mitä juoksutusten
vauhdissa on vuosien saatossa hävitty, se sävykkyydessä voitetaan. Kitara
tottelee legendan käskytystä yhtä lailla slideputkella kuin ilman.

Parilla näkemälläni keikalla seurasin, miten hienovaraisen tyylikkäästi Paul Nelson
peesasi Winteriä kitarallaan. Mikäli solistilla alkoi soitto syystä tai toisesta lipsua,
tuli sivustalta tukea saman tien. Levyllä (tuottajanakin hääräillyt) Nelson urakoi
isoimman osan rutiininomaisista kitararaidoista. Laulun ohella Winterin harteille
on jäänyt vain fillailu ja soolojen soitto.

Soittajarunsaudesta huolimatta varsinaista jamitusta ei juurikaan kuulla.
Ilmeisesti äänitykset hoidettiin etätyönä ja nykypäivän tyyliin
sähköpostisessioina. Normaalikaava näyttäisi muutamin poikkeuksin olevan se,
että kukin vieras soittaa yhden säkeistön mittaisen soolon (Johnnyn soolon
perään) ja jokusia fillejä sinne tänne. Vieraiden niukkojen roolien myötä käy
selväksi, että Winter ei ole halunnut piilottautua kuuluisien kavereidensa taakse.

Edellisen levyn tapaan Winter tulkitsee mieleisiään bluesklassikoita, jotka ovat
jostain syystä jääneet häneltä aiemmin levyttämättä. Avauksena kuultava
"Unchain My Heart" on oivallinen valinta. Laulusoundin elämällä hankittu roso
antaa oikeutuksen moneen kertaan tulkitulle kappaleelle. Myös maltillinen
kitarasoolo ja mukana tööttäilevät Blues Brothers -torvet kuulostavat
kerrassaan hyviltä. Keikalla pari vuotta sitten vieroksuin rumpali Tommy Curialen
terhakkaa ja pontevaa, muun bändin yli pyrkinyttä soittotyyliä, mutta tätä piisiä
hän toden totta kuljettaa. Rumpali kuulostaa kiireiseltä. Hän lyö jokaisen iskun
täysillä ja huhkii kannujen takana tosissaan. Studiossa hänet saa onneksi
hiljennettyä taustalle elämöimään toisin kuin liveoloissa. Scott Sprayn notkeasta
bassottelusta olen pitänyt aina; nytkin svengi on hänen käsissään.

Ponteva vierailijalauma

Kun kappalelistauksen vierailijatietoineen lukaisee ennen kuuntelua, tulee tuskin
isommalti yllättymään – etenkään, jos on tutustunut rokkaavan bluesiin, tai
bluesahtavaan rockiin. Vierailijoilta on nimittäin tilattu ja saatu kovasti itsensä
kuuloista musisointia.
.

ZZ Topista tutun Billy Gibbonsin (Teksasin miehiä Johnny tavoin) soitto Jimmy
Reedin kappaleella "Where Can You Be" on murahtelevan viipyilevää. Ilmeisesti
seura tekee kaltaisekseen: Winterin tukkoinen laulu kuulostaa tällä raidalla
melko tavalla Gibbonsilta. Sen sijaan levyn hitainta laitaa edustava "Sweet
Sixteen", jossa Winterin parina kitaroi Joe Bonamassa, tarjoaa nopeampaa
soittoa kuin monet rivakammat kappaleet.

Ben Harper on tainnut yleisestä linjasta poiketen käväistä oikein paikan päällä
osuutensa taltioimassa. Hän soittaa makoisaa 'sylislidea' ja vuorottelee Johnnyn
kanssa laulajana. Elmore Jamesin "Can't Hold Out" onkin onnistunut veto. Fiilis
on kohdallaan.

Brian Setzer tekee "Okie Dokie Stompin" soolossa tapansa mukaisesti pari
tyylikästä poikkeamaa jazzin puolelle. Erityisesti tähän instrumentaaliin olisin
toivonut enemmän soittajien keskinäistä vuoropuhelua. Nyt sitä jäädään vaille, ja
Setzerin osuus jää irralliseksi. Se rajoittuu yhteen soolosäkeistöön, muutamaan
tunnistettavaan vibrakammen korostamaan ujahdukseen ja kappaleen hännäksi
tulevaan loppulirutukseen.

Levyn päättävä "Blue Monday" sisältää omintakeisimman vierailukuvion. Siinä
soittaa pianoa Dr John. Hoodootohtorin vallaton tyyli on ilmeisesti osoittautunut
tuottajien mielestä liiankin vallattomaksi, koska sitä on katsottu aiheelliseksi
hieman laimentaa. Mike DiMeo nimittäin komppaa laulun b-osien ja soolojen
taustat huomattavasti simppelimmin koskettimia hakaten.

”Step Back” olisi oivallinen levy ilman mahtipontista vierailijalaumaakin. Eivätpä
nimimiehet toisaalta kokonaisuutta pilaakaan. Winter laulaa ja soittaa
maukkaasti pitkin matkaa. Kiemuraiset kitarakuviot ovat edelleen tunnistettavia.
”Long Tall Sallyssa” hän vie Little Richardin hengessä laulutulkinnan aivan
äärirajoille ja ylikin. Akustisesti soolona tarjoiltu ”Death Letter” luiskahtaa välillä
rämeikön puolelle, mutta pysyy kuin pysyykin pystyssä.

”Step Back” on Johnny Winterin pitkän ja vaiherikkaan uran tyylikäs päätös.
Bluesmaailman kalpein mies on poistunut muonavahvuudesta, mutta hänen
musiikkinsa elää ja potkii. Bye bye Johnny, bye bye Johnny B. Goode!

MARKO AHO

Johnny Winter: Step Back. Megaforce, 2014

Johnny Winter (laulu, kitara), Paul Nelson (kitara), Mike DiMeo (piano, Hammond
B3), Scott Spray (basso), Tommy Curiale (rummut), Wndy Brown Rashad
(taustalaulu), Shauna Jackson (taustalaulu), Cynthia Tharpe (taustalaulu), Tom
”Bones” Malone (pasuuna), ”Blue” Lou Marini (saksofoni), Joe Meo
(alttosaksofoni), Don Harris (trumpetti), Ben Harper (laulu, lap slide kitara), Eric
Clapton (kitara), Frank ”King Bee” Latorre (huuliharppu), Meredith Dimenna
(taustalaulu), Brian Setzer (kitara), Billy Gibbons (kitara), Joe Bonamassa (kitara),
Jason Ricci (huuliharppu), Leslie West (kitara), Joe Perry (kitara), Dr John (piano)

Tuottaja: Paul Nelson

Linkit: Johnny Winter

.

Jaa juttu profiilissasi: |