21.9.2009
Micky Moody - valkokäärmeen puraisema
Kitaristi Micky Moody muistetaan ehkä parhaiten hevibändi Whitesnakesta,
mutta hän vaihtaa blues-pykälän silmään aina tilaisuuden tullen. TT
Tarkiainen haastatteli Pieksämäellä vierailleen brittiartistin.
Useista rock-bändeistä ja viimeistään Whitesnaken kitaristina tunnetuksi tullut
Micky Moody esiintyy nykyisin harvakseltaan. Kesän ainoan keikkansa hän heitti
Pieksämäellä, Savonsolmu Beach & Blues Partyssa 4. heinäkuuta (lue
festivaaliraportti tästä). Allekirjoittaneella oli ilo ja kunnia jututtaa Mickyä
menneistä ja tulevista.
Mikä herätti mielenkiintosi musiikkia kohtaan?
Nyt täytyy mennä ajassa kauas taaksepäin, aina lapsuusvuosiini 1950-luvulle.
Siihen aikaan The Shadows oli nousemassa suosioon Englannissa. Innostuin
heidän kitarasoundistaan. Samoihin aikoihin kuulin amerikkalaista Johnny & The
Hurricanesia, jonka soundimaailma sähkökitaroineen myöskin miellytti minua.
Vanhempani eivät olleet erityisen musiikkiystävällisiä, mutta pitkällisen vaatimisen
jälkeen sain ensimmäisen kitarani 1963. Olin 12-vuotias. Isäni oli tarkka
rahoistaan ja lupasi ostaa minulle halvan kitaran mitatakseen innostustani. Kielet
olivat niin korkealla, että sillä soittaminen sattui sormiin – se olisikin paremmin
sopinut juustoleikkuriksi. Opettelin tuskasta huolimatta tuolla raastinraudalla
Shadowsin "Apache"-kappaleen.
Isäni oli tutustunut paikallisella Workingmen´s Clubilla siellä soittaneen bändin
kitaristiin ja pestasi hänet opettamaan minulle kitaransoiton alkeita. Tunnin
viikossa kävin hänen opissaan opettelemassa surkealla kitarallani. Sitten kerran
hän totesi: "Kuulehan, tämä kitara on suoraan sanottuna aika surkeaa tekoa.
Ansaitset taidoillasi paremman, juttelen asiasta isäsi kanssa." Keskustelun
jälkeen minusta tuli käytettynä ostetun amerikkalaisen Harmony "Roy Smeck"-
sähkökitaran omistaja. Se maksoi 40 puntaa, joka oli tuohon aikaan
työläisperheen taloudessa iso raha.
Jatkoin edelleen kitaratunneilla käymistä, mutta ennen pitkää lastenlaulujen ja
iskelmien hankaaminen alkoi kyllästyttää. Halusin soittaa kapinallisempaa rock ´n
rollia. Beatles, Rolling Stones, Yardbirds ja Animals olivat tuon ajan nuorisolle
kovia nimiä. Minäkin samaistin itseni niissä soittaneisiin muusikoihin. Koulussa oli
eräs samansuuntaisesti ajatteleva luokkatoverini – nimeltään Paul Rodgers
(myöhemmin hän on tullut tunnetuksi Freen, Bad Companyn ja Queenin
laulusolistina) – jonka kanssa halusimme perustaa bändin. Minulla oli sähkökitara
ja Paulilla akustinen. Soittamalla näitä samanaikaisesti saimme aikaan hirvittävää
meteliä. Meistä se kuulosti mitä parhaimmalta musiikilta.
Suunta Lontooseen
Ajan myötä harjoitus tuotti tulosta, ja löysimme yhteisen sävelen. Paul hankki
bassokitaran. Saimme mukaan rumpalin sekä erään koulutoverimme toiseksi
kitaristiksi. Bändin nimeksi tuli The Roadrunners. Eräs meitä vanhempi kaveri
ryhtyi manageriksi ja hommasi meille keikkoja. Soitimme Workingmen´s Clubilla,
pubeissa ja klubeilla Luoteis-Englannissa. Soittotaitomme kehittyi huomattavasti
keikkailun myötä.
Vuonna 1967 muutimme Paulin Rodgersin kanssa Lontooseen, Englannin
musiikkielämän keskukseen. Se oli kiihkeintä flower power -aikaa. Jimi Hendrixin
ja Creamin myötä raskas blues-sävytteinen rock oli nousemassa pinnalle. Meille
läheisempää oli kuitenkin Tamla Motown -tyylinen soul-musiikki, jonka antamiin
vaikutteisiin pohjasimme musiikkimme.
Suurimpana esikuvanamme oli Paul Butterfield Blues Band. Lontoon
bändimarkkinoilla kilpailu oli kovaa. Taistelu keikoista kävi kuumana. Aikamme
yritettyämme totesimme tilanteen toivottomaksi: bändimme hajosi. Paul jäi
Lontooseen, mutta minä halusin palata kotikonnuille opiskelemaan tosissani
klassisen kitaran soittoa. Se tuntui siinä elämänvaiheessa hyvältä ja
mielenkiintoiselta ratkaisulta.
Klassisen soitto alkoi kuitenkin ennen pitkää tympiä. Halusin palata blues- ja
rockkuvioihin. Anelin itseäni vanhemmilta kavereilta pääsyä heidän bändeihinsä
soittamaan. Ajauduin bändiin nimeltä Tramline. Tuolla ryhmällä teimme kaksi
levyä Island Recordsille ("Somewhere Down The Line", 1968 ja "Moves Of
Vegetable Centuries", 1969). Siitä lähtien olenkin sitten elättänyt itseni
soittamalla.
Soulia ja rytmibluesia
Tramlinen hajottua, pian toisen levyn tekemisen jälkeen, muutin jälleen
Lontooseen. Siellä liityin soulia antaumuksellisesti esittäneeseen Lucas And The
Mike Cotton Sound -bändiin, jossa oli James Brownin tyyliin esiintynyt
tummaihoinen, amerikkalaislähtöinen laulaja. Soulin soittamisesta olen aina
pitänyt ja tuossa ryhmässä pääsin toteuttamaan salaista haavettani. Aktin
hajottua muutaman kuukauden aktiivisen keikkailemisen jälkeen sain pestin
legendaarisen rhythm 'n blues -laulajan Zoot Moneyn bändiin. Sain taas olla
mukana tekemässä levyä ("Zoot Money", 1970). Sitten oli vuorossa Juicy Lucy,
jossa pääsin jo maistelemaan ihan oikeaa rock-tähteyttä.
Missä vaiheessa kiinnostuit bluesista?
Roadrunners-bändissä meillä oli muita hieman vanhempi kaveri rumpalina, ja hän
tiesi jotain Chess Recordsin tuotoksista. Chuck Berryn tiesimme lähinnä Rolling
Stonesin levytysten kautta. Chessistä emme tienneet mitään. Rumpalimme
innoittamana hankin kokoelmalevyn, jolla esiintyi joukko Chessin artisteja: Chuck
Berry, Howlin' Wolf, Muddy Waters ja Buddy Guy. Levyltä imimme vaikutteita
tekemäämme musiikkiin, tosin 16-vuotiaan oli aika vaikea saada itsensä
kuulostamaan Howlin' Wolfilta.
Myöhemmin innostuin Robert Johnsonin myötävaikutuksella akustisesta
bluesista ja slide-kitaroinnista. Teimme Paul Rodgersin kanssa Lontooseen
muutettuamme siltä pohjalta joitakin duokeikkoja. Olen aina pitänyt soulin ohella
myös bluesista. Haluan soittaa sitä aina kun vain tilaisuus on.
Ennen ja jälkeen Whitesnaken
Kuinka Whitesnake sai alkunsa?
Olemme David Coverdalen kanssa kotoisin kumpikin Middlesborough'sta. Sieltä
ovat muuten lähtöisin myös Paul Rodgers ja Chris Rea. David on minua jonkun
vuoden nuorempi, joten kotikaupungissamme emme olleet juurikaan tekemisissä
toistemme kanssa. Tiesin kyllä hänen olevan hyvillä äänivaroilla varustetun
laulajan, mutta olin yllättynyt, kun luin lehdestä hänen tulleen valituksi Deep
Purplen uudeksi laulajaksi Ian Gillanin tilalle.
"David Coverdale – kaveri, joka viime viikolla työskenteli läheisessä
vaateputiikissa – on päässyt jäseneksi Purpleen. Vau, se on jo jotakin!", ajattelin
uutisen moneen kertaan tankattuani. Vuonna 1975 David oli muuttamassa
muiden purplelaisten mukana Jenkkeihin ja piti pienimuotoiset läksiäiset vanhoille
kavereilleen. Jostain syystä minäkin sain kutsun noihin ryyppäjäisiin.
Siitä vuoden kuluttua hän otti minuun jälleen yhteyttä ja kertoi muuttaneensa
naisen perässä Müncheniin. Hän oli myös tekemässä soololevyä. Hän tiedusteli,
olisinko kiinnostunut hoitamaan levyn kitaraosuudet. Vastasin myöntävästi
ihmetellen ääneen: "Eikö minua osaavampiakin kavereita olisi tarjolla, vaikka
Richie Blackmore tai Tommy Bolin?" David ilmoitti kuitenkin haluavansa minut,
koska olin kotipuolen poikia. Lisäksi hän kaipasi tuoretta näkemystä biisien
tekemiseen.
Olin mukana Davidin molemmilla soololevyillä ("Whitesnake", 1976 ja
"Northwinds", 1978). Toisen levyn tekemisen jälkeen aloimme puhua uuden
bändin kasaamisesta. Davidillä oli idea kahdesta kitaristista The Allman Brothers
Bandin tyyliin. Itse vieroksuin aluksi ajatusta, mutta päätin kokeilunhaluisena
hyväksyä sen. En ollut soittanut liiemmin heavya enkä hard rockiakaan. Bernie
Marsdenin kanssa soittaminen oli kuitenkin nautinnollista. Bändin nimi tuli David
Coverdalen ensimmäisestä soololevystä, jolle sävelsin kappaleen nimeltään
"Whitesnake".
Mitä olet puuhaillut Whitesnakessa soittamisen jälkeen?
Pestini Whitesnaken kitaristina päättyi vuonna 1984. Kuppi vain yksikertaisesti
täyttyi. Olin kyllästynyt rock-tähteyteen ja pettynyt alalla työskenteleviin
itsekkäisiin ihmisiin. Laitoin hanskat naulaan ja olin pitkän tovin tyystin
soittamatta. Asetuin sijoilleni Lontooseen. Aloin pikkuhiljaa työskennellä
lauluntekijänä. Keikkailin satunnaisesti vanhojen ystävien kuten Frankie Millerin
ja Chris Farlowen kanssa.
Jossain vaiheessa 80-luvun lopulla Bernie Marsden otti yhteyttä bändin
perustaminen mielessään. Bernien kanssa soittaminen on aina ollut mielekästä,
niinpä vastasin suostuvasti hänen ehdotukseensa. Bändin nimeksi tuli Moody-
Marsden Band.
Yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä meihin otti yhteyttä joukko norjalaisia
muusikoita. He halusivat kasata Whitesnaken alkuvuosien ohjelmistoon
painottuvan tribuuttibändin. Näin syntyi The Snakes, jonka viitoittamalla tiellä
jatkoivat Company Of Snakes ja M3 Classic Whitesnake. Molemmissa oli
mukana entinen Whitesnake-basisti Neil Murray. Ne hommat jäivät, kun
muutama vuosi sitten tein päätöksen aktiivisen keikkailun lopettamisesta.
Kuunnelkaa bluesia!
Vuosituhannen vaihteessa tein soololevyn "I Eat Them For Breakfast", joka sisälsi
omia sävellyksiäni. Olen tehnyt myöskin akustisen blueslevyn ("Smokestacks,
Broomdusters And Hoochie Coochie Men", 2003), jolla mukana oli ex-Juicy Lucy -
solisti Paul Williams.
Akustisesti soitettu musiikki, biisien tekeminen ja sävellystyö yleensäkin ovat tällä
hetkellä lähellä sydäntäni. Viime vuosina olen työstänyt musiikkia pariin tv-
sarjaan ja tehnyt akustista instrumentaalimusiikkia sisältävän levyn "Acoustic
Journeyman" (2006). Paluuta entiseen on sen verran, että viimeisin soololevy on
saanut uunituoreen jatko-osan, "Electric Journeyman". Sillä soitan sähkökitaraa
esitellen kaikkia vuosien varrella soittamiani musiikkityylejä.
Kunnianhimoinen tavoitteeni on lähiaikoina saada valmiiksi jo vuosia sitten
aloittamani omaelämänkerran toisen osan kirjoittaminen (ensimmäinen osa
"Playing With Trumpets – A Rock 'n Roll Apprenticeship" julkaistiin vuonna 2006).
Prosessi on kuitenkin hitaalla vauhdilla etenevä, enhän ole mikään varsinainen
kirjailija.
Soittaminen ei sekään jää harrastevalikoimastani koskaan. Keikkojakin teen, kun
siltä tuntuu. Kitaroita minulla on edelleen joltinenkin valikoima kotonani:
Gibsoneita, Fendereitä ja pari ruotsalaista Hagströmiä. Minulla on myös neljä
Matti Nevalaisen valmistamaa Flying Finn -kitaraa, joita käytän slidea
soittaessani. Vahvistinpuolella olen ehdoton Marshallin kannattaja.
Millaisia terveisiä lähetät faneillesi?
Voit kertoa heille Micky Moodyn olevan tällä hetkellä voimissaan ja elämäänsä
tyytyväinen. Musiikkia tehdään jatkossakin jossain muodossa. Musiikkiperimääni
olen onnistunut siirtämään lapsiini; rumpuja soittava vanhempi poikani on ollut
mukana bändissäni keikoilla. Kuunnelkaa bluesia ja siihen pohjautuvaa rockia -
musiikin tekijöille fanit ovat arvokas asia!
TT TARKIAINEN
Linkki: Micky Moody
.
|
