PUISTOBLUES 2012, JÄRVENPÄÄ
|
|
|
3.7.2012 Fogerty-raportti Galleria Katulavagalleria
|
Henry ja JoJo Garza
|
"Que pasa, Finland?"
Los Lonely Boys risteyttää amerikkalaisia ja latinoaineksia upean modernisti.
Honey B & The T-Bonesilta jälleen vahva näyttö. Eli ”Paperboy” Reed sen
sijaan jäi Puistobluesin pääkonsertin klovniksi.
Harvoin jos koskaan on Puistobluesin pääkonserttiin tultu näin paljon
pääesiintyjän takia. Kun John Fogertya odotettiin kuin messiaan paluuta,
amerikkalaista supertähteä edeltäneet esiintyjät eivät välttämättä saaneet
kaikkea ansaitsemaansa kunniaa Järvenpään Vanhankylänniemen lauantaissa.
Suomalainen klassikkobändi Honey B & The T-Bones aloitti soitot lähes
minuutilleen keskipäivällä. Heitä seurasivat Teksasin latinopojat Los Lonely Boys
ja bostonilainen soul-artisti Eli ”Paperboy” Reed. Enemmistö sai vihdoin
haluamansa hieman iltakuuden jälkeen Fogertyn kirmattua stagelle (lue tästä
raportti hänen setistään).
Los Lonely Boys esiintyi erinomaisesti edukseen. Veljeskolmikon energinen panos
sai pienen osan Vanhankylänniemen yleisöstä villiksi. Heidän musiikkinsa on hyvin
moniarominen mikstuura latinoteemoja ja amerikkalaista roots-musiikkia sekä
englannin- ja espanjankielisiä tekstejä.
Bändissä soittavat Garzan veljekset Henry (kitara), JoJo (basso) ja Ringo Jr
(rummut, nimen velvoittamana). Henry ja JoJo hoitavat valtaosan lauluhommista,
Ringo yhtyy välillä stemmalauluun. Suuri osa lavatyöskentelystä keskittyy Henryn
ja JoJon usein interaktiivisiin touhuihin, siinä missä Ringo jää isosta koostaan
huolimatta väkisin taka-alalle.
Los Lonely Boysin setin vahvin blues-veto oli ”Cotton Fields and Crossroads”,
joka teki vaikutuksen intensiivisyydessään. ”Friday Night” on puettu mainioon
jazz/jump blues -asuun. ”Crazy Dream” puolestaan blues-rokkaa komeasti ja
muistuttaa paikoin läheisesti, ei kuitenkaan liikaa, Stevie Ray Vaughanin ”Cold
Shotia”.
SRV- ja Santana-assosiaatioita on mahdoton välttää Los Lonely Boysia
kuunnellessa, mutta kyllä kavereilla ihan oma juttu on. Yksi heidän
spesialiteeteistaan on lyhyiden väläysten lisääminen keskelle kappaleita:
Järvenpäässä ujutettiin joukkoon pätkiä tunnetuista biiseistä ”Sunshine of Your
Love”, ”Low Rider” ja ”Iron Man”. Ja tulihan sieltä ihan rehellinen cover-
kappalekin, kun ilmoille raikui Spencer Davis Groupin ”I'm a Man”.
Henry Garza pisti lopussa show'ta peliin soittamalla kitaraa niskan takana.
Hetkeä myöhemmin pantiin vielä paremmaksi: molemmat kielisoittimia käsitelleet
Garzat soittivat instrumenttejaan pystysuorassa, niitä vain kauloista roikottaen. ”
Uno mas, Finland?” Henry tiedusteli ja myönteisen vastauksen saatuaan Los
Lonely Boys vetäisi vielä yhden biisin. Nämä iloiset veikot toivottavasti nähdään
Suomessa pian uudelleen – ja paremmin arvoisessaan ympäristössä.
Hunajakvartetin herkkuja
Honey B & The T-Bonesin kiinnittäminen Puistobluesin pääkonsertin perinteiseksi
suomalaisavaajaksi oli melko itsestään selvä juttu. Viettäähän bändi 30-
vuotisjuhlaansa. Järvenpäässä he soittivat vahvistetulla lyömäsoitinosastolla
Jaska Lukkarinen (rummut) ja Mamba Assefa (rytmi- ja lyömäsoittimet). Keulilla
olivat, tietenkin, Aija ”Honey B” Puurtinen (laulu, basso ja t-paitojen heittely) ja
Esa Kuloniemi (kitara ja laulu).
HBTB on ehtinyt moneen. Sitä kuvasti myös Puistoblues-setti. Oli silkkaa bluesia
(luojan kiitos) ja viimeisimmiltä, kunnianhimoisilta albumeilta – Alien Blues,
Walking Witness – tuttuja paloja.
Koska oli tiedossa, ettei pääkonsertista kokonaisuutena tule varsinaista bluesin
riemujuhlaa, osasi HBTB:n blues-paloista ottaa kaiken irti. ”Hot Dog Man” ja ”
Funky Women” -biisistä kehitelty ”Hangaround” maistuivatkin herkullisille. Esa
rähisi vanhan kunnon ”Killing Floorin”. Tutussa coverissa ”Mojo Boogie”
Lukkarinen ja Assefa pääsivät oikein perkussioleikittelyn maailmaan. Dub/reggae-
rytmeihin perustuva ”Doomsday Blues” edusti osuvasti orkesterin tuoreinta
materiaalia.
Suomalaisia bändejä joutuu harvoin häpeämään, ja Honey B & The T-Bonesia
seuratessa tunne sen kuin vahvistui. Saamme olla todella ylpeitä, että
mikrokokoisesta maastamme ponnistaa heidän kaltaisiaan täysin poikkeuksellisia
yhtyeitä. HBTB:n kekseliäisyys ei ole ehtynyt 30 vuoden uralla. Aina on kehitetty
jotakin uutta. Taakse ei ole turhia vilkuiltu. Mikään ei viittaa siihen, että HBTB
juuttuisi paikoilleen vastedeskään.
Soul-parodiaa
Kun Los Lonely Boysin ja Honey B & The T-Bonesin onnistuneisiin osuuksiin
lisätään John Fogertyn vetämä takuuvarma show, lankeaa Eli ”Paperboy” Reedille
vain Puistobluesin pääkonsertin jakojäännöksen osa. Ei aivan heti tule mieleen,
milloin Vanhankylänniemessä on nähty näin köykäinen artisti.
Reed harppoi lavalle kuin maailmanvalloittaja ikään. Kun vastassa ei ollutkaan
hänen odottamansa huutomyrsky (jollaisiin hän on tottunut korkeintaan
päiväkuvitelmissaan), oli mies hetken vähän hämillään. Hän ei kuitenkaan jäänyt
tuleen makaamaan, vaan aloitti settinsä jäljitellen Otis Reddingin ja James
Brownin rääkäisyjä. Kammottavin lopputuloksin.
.
|
|
|
Eli "Paperboy" Reedillä oli vahva käsitys siitä, kuka oli Vanhankylänniemen kurko.
|
Nuori mies osaa sinänsä laulaa, mutta oma juttu on täysin hakusessa. Vanha
(vanhanaikainen) soul ei ole hänen vahvuutensa ainakaan nähdyn kaltaisesti
tulkittuna. Muutamissa hitaammissa paloissa päästiin jo uskottavuuden
rajamaille, joten toivoa on.
Setin loppupuolella Reed esitti biisin ”Shock to the System”. ”Tämä on syksyllä
ilmestyvän uuden levyni ensimmäinen singlelohkaisu”, hän lupasi. Tai ehkä hänen
tapauksessaan pitäisi sanoa ”uhkasi”.
Jos soulin maailmasta tehdään joskus ”This Is Spinal Tap” -tyyppinen
parodiaelokuva, Eli ”Paperboy” Reediä voi suositella lämpimästi päärooliin. Eikä
hänen tarvitse näytellä lainkaan.
Musiikkifestivaali
Kahden ensimmäisen esiintyjän osa oli harmittava, sillä vielä Los Lonely Boysinkin
lopetettua Vanhankylänniemen konserttialueelle virtasi paljon ihmisiä.
Puistobluesin kirjanpitoa sen sijaan voidaan laatia hymyissä suin: ennakkolippuja
myytiin hieman runsaat 10 000 ja konserttipäivänäkin meni kaupaksi noin 1 500.
Esiintyjät, henkilökunta ja talkoolaiset mukaan lukien paikalla oli yli 14 000
sierainparia.
”Kun sain tiedon 10 tuhannesta myydystä ennakkolipusta, en oikein tiennyt,
miten päin olisin. Fiilis on tosi hyvä”, Puistobluesin uusi festivaalijohtaja Miikka
Porkka kertoi. Porkka on ollut mukana organisaatiossa lähes kaksi
vuosikymmentä, mutta vuosi pomona oli hänelle ensimmäinen. ”Oli kyllä perhosia
vatsassa ja pääkonsertin lähetessä taisi olla jo lokkeja.”
Sopimuspykälät kieltävät John Fogertyn keikkahinnan julkistamisen. Porkka
paljasti sen verran, että Fogerty oli yksi festivaalihistorian kalleimmista
kiinnityksistä. ”Jos kaikki menee hyvin, myös ensi vuonna on luvassa vetävä nimi.
Eric Clapton se ei kuitenkaan ole.”
”Slowhand” kuuluu toki Miikka Porkan toivelistalle. Kolmen kärkeen hän listaa
Claptonin lisäksi The Allman Brothers Bandin ja Vintage Troublen. ”On
lämmittävää, että meillä on mainetta maailmalla. Nytkin kovatasoisten artistien
edustajat ovat oma-aloitteisesti ottaneet meihin yhteyttä.”
Blues-pitoisuus ei suinkaan ole hyvyyden mittari, mutta Puistobluesin yleisöstä
kumpusi jonkin verran toiveita laajemmasta blues-tarjonnasta. Pääkonsertin
lisäksi katulavoilta ja klubikeikoilta varsinaista bluesia sai miltei etsimällä etsiä.
Nykyisin Puistobluesia verrataan usein Pori Jazziin, joka vetää suurimmat yleisöt
muilla kuin jazz-nimillä. Tänä kesänä Järvenpään Puistoblues olikin enemmän
musiikkifestivaali kuin blues-festivaali. Suuntaus ei ole hullumpi, kunhan se pieni
blues-ystävien joukkokin saa aina viipaleensa kakusta.
PASI TUOMINEN, teksti ja kuvat
Fogerty-raportti Galleria Katulavagalleria
.
|
|
|
|
|
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2012
.
|
|
