Tarinoita ja niiden kertojia: Jari Rättyä

Oman luonnehdintansa mukaan action-bluesia soittanut Daddy Giljoteen oli aktiivinen toimija vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Bändi saavutti mainetta roots-piireissä ja keikkaili Euroopassakin. Itse innostuin Daddy GIljoteenista hieman jälkijättöisesti. Bändi oli ehtinyt jo julkaista kaksi levyä: ” Once They Called Me A Prodigy ” (2007) ja ” Holy Mail Express” (2008), ennen kuin tsekkasin meininkinsä ja innostuin. Turhaan olin aikaillut. Liveoloissa hyvinkin terhakkaasti triopohjalta irronnut bluesrock laveni levyillä yllättäviin suuntiin.

Mielenkiinnolla odotin mitä bändistä tulisi. Syyskuussa 2009 uutisoitiin Daddy Giljoteenin hajoamisesta.

Pari kuukautta hajoamisen jälkeen kitaristi-laulaja Taylor palasi julkisuuteen ”virastonimellään” Jari Rättyä. Tuolloin ilmestyi levy nimeltä ”Luopion veisu”. Rättyä hoiti soolodebyytillään kaiken musisoinnin itse. Kappaleet rakentuivat pääasiallisena instrumenttina toimineen dobron ympärille. Laulukieli oli vaihtunut englannista suomeksi. Tekstien valmius ja erinomaisuus pääsi yllättämään kuin puun takaa. Lauluissa oli eheitä, hyvin koostettuja tarinoita, jotka välttelivät tehokkaasti lajityypin tavanomaisuuksia. Myöhemmin arveluni siitä, että Rättyä ei ollut debyytillä ensimmäistä kertaa pappia kyydissä sai varmistuksen. Vuonna 2013 hän kertoi tehneensä paljon musiikkia jo ennen Daddy Giljoteenia ja toimineensa niin näytelmäkirjailijana kuin näyttelijänäkin. Yleensä aina hän oli kirjoittanut suomeksi.

Daddy Giljoteen oli ollut vain välivaihe – varsin hyvä sellainen.

Käärmekeitto

”Luopion veisun” akustinen perussointi sai lihaa luiden ympärille ja tukevan hyppysellisen mausteitakin pari vuotta myöhemmin ilmestyneellä seuraajallaan ”Käärmekeitto”. Edelleen Rättyä soitti itse kaikki instrumentit. Trubaduurillisuus alkoi kuitenkin väistyä bändimäisemmän ilmaisun tieltä. Seuraavalla pitkäsoitolla ”Kuljet heidän keskellään” (2013) esiteltiinkin sitten Käärmekeitto – edelliseltä julkaisulta nimensä napannut bändi.

Notkealiikkeisen komppiryhmän muodostivat basisti Ari Keinänen ja rumpali Jalmari Auvinen. Kokonaisuuden täydensi Rättyän kaksi aiempaa levyä ja viimeisen Daddy Giljoteenin pitkäsoitonkin äänittänyt Mika Majanen. Hän oli vasiten Käärmekeittoa varten opetellut soittamaan bouzoukia.

Kovan livebändin maineen ansainnut ryhmä julkaisi levyt ”Muistan kerran Baabelissa” (2015) ja ”Minä olen legioona” (2018). Niiden jälkeen Majanen jäi pois kokoonpanosta. Bouzoukistiksi tuli Joonas Ojaharju. Uudistuneen kokoonpanon ensimmäinen julkaisu oli digisingle ”Elukkalaulu” vuoden 2019 keväällä. Tänä syksynä sitä seurasi Jari Rättyä & Käärmekeiton neljäs pitkäsoitto.

Väkevyys

Tässä kohtaa joutunen siteeraamaan itseäni. Tsekkaillessani vanhoja levyarvioita huomasin kirjoittaneeni vuonna 2011, että monet menevät metsään, lähtiessään sovittamaan bluesteemoja täkäläisiin maisemiin. Rättyä puolestaan onnistuu menemällä metsään. Tuo pätee edelleen. Materiaalissa soivat vahvasti tekijän omat juuret ja Kainuu. Soi siellä paljon muutakin. Jo pitkään mainoslauseena ollut ”Kainuu – Teksas – Tiibet” määrittelee Rättyän musiikin erinomaisesti. Se piirtää ääriviivat riittävän laajalle, jättäen tilaa seikkailla ja temmeltää. Bluesiin ja folkiin nojaava musisointi saa aiemmilta levyiltä tuttuun tyyliin sävyjä mm kansanmusiikista, vieläpä eri kansojen musiikeista. Yleisilme onnistuu eksoottisista aineksista huolimatta olemaan peittelemättömän suomalainen. Mukana on sopiva määrä metsäläisyyttä, mutta myös amerikkaa. Fiilis on sellainen kuin Helsingissä itämaiseen ravintolaan cowboybuutseissaan pitsalle lompsiva yksinäinen hahmo potisi koti-ikävää ruuhkarajan avarammalle puolelle.

Lauluissaan Rättyä hyppää usein sorrettujen tai muuten vain kehnot kortit saaneiden saappaisiin tarkastelemaan maailmaa. Vuosien saatossa hän on tarjonnut monia pienoisnäytelmän verran tapahtumaa kuljettavia lauluja. Teatteritausta epäilemättä auttaa koostamaan tarinoista eheitä ja kompakteja. Lauluja tehdessä on tärkeätä osata sanoa mahdollisimman vähällä mahdollisimman paljon. Käytetyt sanat tarkkaan punniten ja toteamisen ohella myös kuvailevia sanoja valiten, ei lauluista tule joutavaa jollottelua. ”Valkoista roskaväkeä” tarjoaa tarinaa ja tapahtumaa ainakin tv-sarjan tarpeiksi. Miehenmalleista lienevät kummunneet levyn vahvat avaus- ja päätöskappaleet ”Väkevyys” ja ”Maakunnan S”.

Luontoteemat ovat ennenkin näytelleet tärkeätä roolia Rättyän tuotannossa. Esimerkiksi kaivostoimintaa osuvasti kommentoiva ”Huora vei kaiken” ja tuotantoeläinten asemaa kuvaileva ”Elukkalaulu” saavat uudella levyllä hengenheimolaisia. ”Sika ja aurinko” palaa koskettavasti tuotantoeläinteemaan. Se, että elintarviketeollisuudessa paino on nimenomaisesti yhdyssanan loppuosalla, ei varsinaisesti paranna eläinten elämän laatua – tuskinpa elintarvikkeiden laatuakaan. ”Suolaulu” vie liukkaille pitkospuille horjumaan. ”Etelän MacVaris” on eläväisen ilmeikäs kuvaus Helsingin Kallioon kotiutuneesta ja roskaruoan makuun päässeestä city-variksesta. Vastakkainasettelua ja rinnakkaiseloa kehäteiden molemmin puolin tarjoava ”Kaksi kotia” vihjaa siihen suuntaan, että ihmisissäkin saattaa ilmetä city-varismaisia piirteitä. Perunanviljelyn iloista kertova kaksiosainen ”Pottulaulu” on kerrassaan mainio, pelkästään jo omaperäisen aihevalintansa ansiosta yksi tämän vuoden suosikkikipaleitani.

Jari Rättyän suomenkielisellä uralla soitto on asteittain rouheutunut letkeyttään menettämättä. Käärmekeitto vastaa nykyisellään hyvin niihin Daddy Giljoteenin tiimoilta heränneisiin odotuksiini. Uuden levyn perusteella bändi on todella oivassa iskukunnossa. Soitto on rokkaavaa ja rentoa. Komppien moni-ilmeisyys ja pitkiksikin venähtävät soolot vievät mukanaan. Monin paikoin säröinen slidekitara saa muista kielisoittimista hyvin tukea ja seuraa. Esimerkiksi mystinen ”Noidat palaa Mommilaan” tarjoaa melkoista tykitystä. Kunhan keikkailu taas joskus mahdollistuu, niin tätä(kään) bändiä ei kannata missata.

MARKO AHO