Neil Young kuuluu niihin lukemattomiin rocktähtiin, joihin blues teki lähtemättömän vaikutuksen jo varhain. Varsinainen blues kuuluu Youngin levytetyssä materiaalissa harvoin, mutta mielenkiintoisesti.
Ylivoimainen sankari bluesissa Youngille on Jimmy Reed (1925-1976), jonka materiaaliin Niilo pääsi kiinni joskus nulikkana. “Jimmy Reedin kuuleminen sai minut kiinnostumaan bluesista toden teolla”, Young sanoi Jimmy McDonough’n ansiokkaassa elämäkerrassa “Shakey” (2002).
“Kun kuulin radiosta biisin ‘Baby What You Want Me to Do’, ajattelin, että voi vittu. Pakko saada kaikki hänen levynsä. Mahtava muusikko. Olen yrittänyt, mutta en vieläkään osaa soittaa sitä shittiä, mitä hän veti huuliharpulla. Hän sai korkeat ja kirskuvatkin sävelet kuulostamaan pehmeiltä.”
Young on kiittänyt idoliaan vuosikymmenien ajan soitattamalla keikkojen odotusmusiikkina Jimmy Reedin kappaleita. Vuonna 1996 hän teki Crazy Horsen kanssa erikoisen tribuutin liittämällä “Broken Arrow” -pitkäsoiton päätteeksi yllä mainitun Reed-klassikon. Se on kuultu eri artistien versioimana miljoona kertaa, ja Neil Young & Crazy Horsen liveversio tappelee tosissaan huonoimman tittelistä.
Useimmat Youngin bluesvedot kuuluvat deep track -osastoon. Ne ovat harvoille tuttuja, mutta monelle tosifanille tärkeitä. “Sleeps with Angels” -levy (1994) herätti huomiota Kurt Cobain -teemoillaan, ja törkyinen blues “Blue Eden” hukkui joukkoon. Levy “Greendale” (2003) on tietoisessa luonteessaan sukua nykyprotestille (lue keikka-arvio), mutta silkka blues “Double E” jäi huomiotta.
“Storytone” (2014) puolestaan kiinnitytti kuuloaistin orkesterikappaleisiin. Jimmy Reed -henkisistä vedoista “I Want to Drive My Car” ja “Like You Used to Do” on sen sijaan revitty otsikoita vähänlaisesti.
Kaksi albumikokonaisuutta pomppaa esiin asiaa blueslasein tiiraillessa. “Everybody’s Rockin'” (1983) oli surkuhupaisa rock & roll -levy, jonka Young The Shocking Pinks -bändeineen purkitti omalle levy-yhtiölleen, Geffenille, pottuillakseen. Ja taas törmätään herra Reediin: “Bright Lights, Big City” vedetään fiftarityyliin. Kokonaista 24 minuuttia käsittävä albumikokonaisuus rämpyteltiin turvallisesti kolmen soinnun varassa, eikä sävellajiakaan tarvinnut juuri vaihdella.
Viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt “This Note’s for You” oli astetta vakavampi projekti, johon Young kokosi The Bluenotes -yhtyeen. Levy itsessään on aika siistin kuuloinen, mutta livenä ryhmä roiski räväkkääkin rhythm ‘n bluesia. Bluespoljentoisia kappaleita albumilla ovat “Ten Men Working” ja “Married Man”.
Youngin levytetystä materiaalista löytyy sellainenkin erikoisuus, että biisejä on nimetty blueseiksi, vaikka niillä ei ole rakenteellisesti tekemistä bluesin kanssa (tunteen puolesta kylläkin, ja se toki ratkaisee). Joukkoon kuuluvat muun muassa kiukkuinen rock “Revolution Blues” (1974, “On the Beach” -levyltä), yhdeksänminuuttinen tilitysfolk “Ambulance Blues” (sama levy) ja countrykeikuttelu “Depression Blues” (“Old Ways” -levyn [1985] ylijäämäraita, joka julkaistiin kokoelmalla “Lucky Thirteen” [1993]).
Bootlegeiltä ja muista epävirallisista ympäristöistä löytyy runsaasti lisää blueslaariin sopivaa Young-materiaalia.
Hyvät ajat tulevat hitaasti
Ja sitten ne helmet. “On the Beach” -levyn (jonka kahdeksasta kappaleesta siis kolme nimettiin blueseiksi) ykköspuolen päättää “Vampire Blues”. Se lienee Neil Youngin varhaisimpia suuriin asiakysymyksiin kantaa ottavia lauluja. Se sai inspiraationsa vuonna 1973 leimahtaneesta öljykriisistä: “I’m a vampire, baby, suckin’ blood from the earth.”
Vaikka ala-asteen bändikerhokin soittaisi biisin teknisesti paremmin, fiilis on aitoa neilyoungia. Ja se ovela ääniefekti ei suinkaan tule perkussioista, vaan siitä, kun basisti Tim Drummond rahnuttaa partaansa luottokortilla! “Good times are comin’, I hear it everywhere I go; Good times are comin’, but they sure comin’ slow.”
Mitä allekirjoittaneeseen tulee, Neil Youngin parhaan bluesbiisiin kunnian saa “Speakin’ Out”. Sen löydät vuoden 1975 albumilta “Tonight’s the Night”, joka on huumeisessa humalaisuudessaan kenties rockin historian rehellisin ja likaisin kiekko – ja muun muassa siksi yksi tärkeimmistä.
Teksti sekoilee jossain totuuden etsimisen problematiikassa ja rakkauden kaipuussa. Young lurittelee omiaan pianolla, ja kitarasoolovastuu lankeaa nuorelle lupaukselle Nils Lofgrenille seuraavalla (hauskasti kuuluviin jätetyllä) sananvaihdolla:
– All right, Nils?
– All right!
Biisi on perusteiltaan A-sävellajin blues, mutta rakennetta rikotaan B7- ja G7-soinnuin sekä kierron päättävin vähän erikoisemmin sävelyhdistelmin (muusikoille tiedoksi, että ne ovat D#°7 ja E+).
Levytyshetki oli Youngille hyvin traumaattista aikaa, sillä hän oli menettänyt hyvät kaverinsa – huippulahjakkaan kitaristi-lauluntekijä Danny Whittenin ja roudari Bruce Berryn – huumeille. Rupisesti soitettu “Speakin’ Out” kiteyttää vavahduttavasti hetken, ja miksei koko Youngin urankin: “I’ve been a searcher, I’ve been a fool.”
PASI TUOMINEN