4.4.2011 Esa Kuloniemi
"Pakkaa on sekoitettava"
Honey B. & T-Bonesin kitaristi Esa Kuloniemi peräänkuuluttaa
avarakatseisuutta. Blues-snobismista on luovuttava ja tyylilajeja
yhdisteltävä, muuten ei bluesille ole luvassa kuin auringonlaskun suunta.
1. Millainen on suomalaisten blues-artistien ja bändien kirjo vuonna 2011?
Suomalaiset muusikot ovat nyt kuroneet kiinni amerikkalaisiin kollegoihinsa sen
etumatkan, joka 20 vuotta sitten tuntui mahdottomalta saavuttaa. Tänään meillä
on runsaasti instrumentalisteja, jotka pystyvät menemään samalle viivalle alan
parhaiden osaajien kanssa – olipa kyseessä mikä bluesin tyylisuuntaus tahansa.
Myös amerikkalaiset sooloartistit ovat huomanneet tämän ja rundaavat yhä
useammin suomalaisen kompin kanssa meillä ja muuallakin Pohjoismaissa.
Toisaalta bluesista on todella tullut maailmanlaajuinen kieli, ja varsinkin
nuoremman polven muusikoiden osaaminen on lähes kaikkialla maailmassa
huikeaa.
Suomessa laulamisen kvaliteetti ei ole silti vieläkään aivan instrumentalistien
osaamisen tasolla. Kyllähän meiltä hyviäkin laulajia löytyy – kuten Eero Raittinen
ja Jussi Raulamo. Kuitenkin laulamisen kulttuuriset lähtökohdat ovat meillä
vaikkapa Ruotsiin verrattuna täysin erilaiset, Amerikasta puhumattakaan. Tämä
on osittain geneettis-esteettinen rasite, josta pitäisi pyrkiä kaikin tavoin pois:
molli-iskelmän stigma ja suomalaisten "epälaulaja-lauluntekijöiden" (Juice, Irwin,
Martti Syrjä) ihannointi pitävät osaltaan yllä harhaa, että laulua ei tarvitse
opiskella. On fiiliksestä pois, jos menee laulutunneille...
Ei voi olla niin, että instrumentin hallintaan käytetään valtavasti työtunteja, mutta
lauluun ei mitään. Moni vanhemman polven arvostettukin laulaja luulee olevansa
valmis, vaikka ääntä pitäisi huoltaa läpi koko elämän muullakin kuin röökillä ja
viskillä. Naapurissa Sven Zetterberg käy säännöllisesti huollattamassa ääntään
coachilla, joka treenaa myös oopperalaulajia. Ei se ole persoonasta pois, jos
hallitsee oman instrumenttinsa. Sellainen äänikin on. Sitten ihmetellään, kun ääni
ei kestä vähänkään pidempää keikkaa tai rundia tai että laulu kuulostaa
piipitykseltä.
Suomessa on karkeasti sanottuna kahta lajia bluesartisteja ja -bändejä:
ammattilaiset ja amatöörit. Luen ammattilaisiin nekin, jotka repivät leivän
musiikista tekemällä vaikka opetustyötä ja soittavat sivussa keikkoja niin paljon
kuin pystyvät. Nuoremman polven blues-osaajat Suomessa ovat myös kiitettävän
verkostoituneita, eivätkä he pelkää tuoda itseään esille kansainvälisellä tasolla
tai heittäytyä kokopäivätoimisiksi muusikoiksi.
Sekä ammattilaisten että harrastajien taso on hyvä, mutta amatööreillä on
toisinaan epärealistisia luuloja omista kyvyistään ja mahdollisuuksistaan
keikkailuun. Ollaan kyllä kovia soittajia ja halutaan samalle viivalle ammattilaisten
kanssa panostamatta silti musiikkiin täysipäiväisesti. Tehdään levy ja oletetaan,
että keikat kesäfestareilta irtoavat tuosta vain. Ja ulkomaille – totta kai. Sitten
kun pitäisi lähteä tekemään keikkoja, työstä ei voidakaan olla pois, lapsilla on
parahiksi hiihtoloma tai telkkarista tulee juuri sinä iltana Columbo.
2. Miten edistäisit bluesin harrastamista ja harjoittamista?
Kun aakkoset, perusmuotokieli ja -ohjelmisto on opeteltu, panostaisin
erilaisuuteen ja omaperäisyyteen. Sitä suomalaisilta vielä uupuu. On toki
piristäviä poikkeuksia, esimerkkeinä Cosmo Jones Beat Machine, Micke & Lefty
feat. Chef tai Jo’ Buddy & Down Home King III, mutta liian usein saan käteeni
valmiin CD:n, jolla bändi soittaa pelkkiä covereita. Kuka sellaisen levyn haluaa
ostaa, puhumattakaan soittaa sitä radiossa? Ollaan liian tyylihakuisia ja
noudatetaan orjallisesti valmiiksi pureskeltuja ratkaisumalleja. Miksi haluaisin
kuulla Little Walterin tai Howlin’ Wolfin biisin suomalaisen bändin esittämänä, kun
voin kuunnella alkuperäisen? Tosin tätä ei moni amerikkalainenkaan ole vielä
tajunnut. Tulkinnan pitää olla sen verran oma, että se kiinnostaa. Muussa
tapauksessa kannattaa panostaa originaalimatskuun.
Levyjä tehdään myös ihan liikaa. Nykyisin kunnon studioteknologia on hinnaltaan
sen verran halpaa, että kenellä vain harrastajalla on siihen varaa. Tästä
seurauksena minäkin saan viikkotasolla 3 – 5 kansiaan myöten valmista levyä tai
CDR:ää. Valitettavasti sisältö on vain harvoin kiinnostavaa. Demolevy on hyvä
väline keikkamyyntiä avittamaan. Joskus pitäisi tajuta säilyttää se sellaisena.
3. Riittääkö yleisöä sekä festivaaleille että yksittäisille keikoille? Minkä
tyyppistä porukkaa blues-yleisöön kaivataan lisää?
Uutta nuorta porukkaa pitäisi saada kehiin. Kävijäkunta alkaa olla keski-ikäistä
tai vanhempaa. Kuulijakunnan uudistaminen onkin sitten temppu sinänsä.
Nuorison musiikinkulutustottumukset ovat muuttuneet rajusti samalla kun
äänilevyteollisuus tekee kuolemaa. Ei nykynuorisoa kiinnosta katsella
kaljuuntuvia vatsakkaita ukkomiehiä veivaamassa shufflea ja ärjymässä
kaljapäissään joistain teittenristeyksistä.
4. Festivaalijärjestäjillä (usein yhdistyksiä) on blues-kartalla suuri merkitys.
Millaisena pidät niiden toiminnan laatua ja originaliteettia?
Toiminta sijoittuu liikaa kapakoihin, joihin alaikäisillä ei ole mitään asiaa. Tällä
tavoinko luodaan uutta kuluttajakuntaa bluesille? Myös vääränlainen ”blues-
snobismi” leimaa toisinaan niiden toimintaa. Pitäisi oppia ajattelemaan
yllättävästi – niin tapahtumapaikkojen kuin esiintyjäkiinnitysten suhteen.
5. Keikkajärjestäjät ja ohjelmatoimistot - onko niitä?
On joitakin yksittäisiä idealisteja, mutta touhu on todella pientä. "Toimistot" ovat
yhden tai kahden miehen narikoita - oman territorionsa hallitsevia yleisjamppoja,
joita toki tarvitaan pitämään pitkän linjan bluestoimijoita leivässä. Moni alan
artisti onkin nykyisin useamman alueellisen buukkarin listoilla ja myy lisäksi itse
hiki hatussa keikkaa. Tulokset ovat kirjavia. Toimisto ottaa kuitenkin keikasta
oman välitysprossansa. Mutta näin saadaan edes jollain tavoin mielekkäitä
rundeja aikaiseksi.
6. Miten bändinne pitää yllä suhteita potentiaalisiin keikkapaikkoihin?
Meille on kehittynyt oma verkosto, kuten kai kaikille muillekin. Olemme pyrkineet
pitämään bändimme kanssa linjaa, että emme tee pubi- ja räkäläkeikkoja enää
ollenkaan. Toiminta keskittyy kunnollisiin klubeihin, tapahtumiin ja
konserttisaleihin.
Kunnollisen klubin mittatikku voisi olla Helsingin Tavastia-klubi, LeBonk tai Virgin
Oil Co. Tällaisissa paikoissa on kiinteä PA-laitteisto, äänentoistohenkilökunta ja
keittiö. Yhtyeelle luodaan puitteet tuottaa mahdollisimman hyvä keikka. Lähes
kaikki maamme kulttuurikeskukset ovat nykyisin hyviä keikkapaikkoja – Tampere-
talo yhtenä huippuesimerkkinä. Festivaaleista Puistoblues on omaa luokkaansa.
Näihin paikkoihin pidämme yhteyttä sekä itse että meitä edustavan
ohjelmatoimiston Piikkikasvin välityksellä. Pyrimme juonimaan sen verran usein
uusia juttuja, suomeksi sanottuna uudistumaan, että järjestäjien ja yleisön
mielenkiinto pysyy yllä. Järkkärit soittelevat aika paljon meillekin päin, eli aina ei
tarvitse olla itseään tyrkyttämässä. Se on ilahduttavaa.
Mielestäni pelkästään Suomessa ei kannata koko ajan edes keikkailla tai
rundata, vaan on osattava pitää taukoja tai kierrettävä välillä muualla. Muuten
palaa loppuun eikä ketään enää kiinnosta.
7. Levy-yhtiöt ja jakelijat: kuinka kiinnostuneita ne ovat bluesista? Miten ja
kuinka laadukkaasti ne siihen panostavat?
Tätä nykyä levyn saa jakeluun, sillä jakelija saa näin sorttimenttia ilman mitään
riskiä. Levy-yhtiöitä blues ei kiinnosta pätkääkään. Jos katsotaan myyntilukuja,
se ei ole ihme. Blues ei ole sitten 1960-luvun ollut minkäänlainen bisnes. Blues on
auringonlaskun tyylisuunta. Pienet piristysruiskeet kuten Blues Brothers, Stevie
Ray Vaughan tai Robert Johnsonin CD-boksin jymymenestys vuosikymmenten
varrella ovat pelkkää kierrätyskulttuuria. Jollain Eric Claptonilla on status, jonka
turvin hän pystyy aina silloin tällöin pukkaamaan blueskiekonkin ulos isolla
levymerkillä, ja se jopa myy.
Blues pysyy hengissä populaarimusiikin ainesosana, mutta on turha
peräänkuuluttaa levy-yhtiöiltä kiinnostusta tyyliin, joka ei myy eikä oikeasti
kiinnosta laajoja massoja.
Blues on siis tuomittu marginaaliin, omakustanne- tai pienlevy-yhtiöiden
julkaisutoiminnaksi tai uudistumaan niin rajusti, että vanhoilta kuluttajilta menee
kalja väärään kurkkuun. Tähän viittaavat viime aikojen punk- ja alt.blues-ilmiöt
sekä toisaalta hip-hop- ja electronica-kultuurin ja bluesin yhdistämisen saralla
koetut menestykset. Viimeksi mainittua tyylisuuntausta Suomessa ei ole
harrastettu juuri lainkaan, vaikka nimenomaan tällä saralla olisi mahdollista
tavoittaa laajoja kansainvälisiä kuulijapiirejä. Esimerkki on Pepe De Luxen reilusti
10 vuoden takainen esikoislevy.
8. Entä musiikin vähittäismyyjät, kuten levykaupat ja verkkokaupat? Miten
itse hoidatte vähittäismyyntiä?
Levykaupoista isot ketjut kuten Anttila, Prisma ja Stockmann ovat
avainasemassa. Jos ne ottavat levysi ohjelmaansa, olet kartalla. Lisäksi tietysti
Fennican kaltaisilla erikoisliikkeillä on tärkeä merkityksensä – varsinkin
omakustanne- ja pienyhtiöjulkaisujen esille pääsyssä. Verkkokaupat ovat tärkeä
sektori nekin. Meillä ainakin brittiläinen rootscd.com on osoittautunut
merkittäväksi edustajaksi Euroopassa. Uskon, että nettilataamisessa tulee
olemaan näkymiä ja mahdollisuuksia. Honey B & T-Bonesin kohdalla siitä on ollut
lupaavia merkkejä.
9. Millaisena pidät median merkitystä ja sen antamaa vetoapua?
Bluesiin ja vastaavaan musaan erikoistuneella medialla on vain marginaalinen
merkitys. Valtavirtamedialla on sen sijaan tärkeä merkitys. Ei-perinteisellä
medialla, kuten Blues-Finland.comilla, alkaa olla valtavirtamediaakin suurempi
merkitys. Myös harrastemedian, esimerkiksi blogien ja Facebookin, merkitys on
tänä päivänä hyvin tärkeä.
10. Kuinka hyvin koet suomalaisen blues-maiseman eri tekijöiden kohtaavan?
Kenen pitäisi kehittää toimintaansa?
Minä kunnioitan perinteestä kiinni pitävien rakkautta kaikkien traditionaalisten
bluestyylien esittämistä ja levyttämistä kohtaan. Sille on oma paikkansa ja tulee
aina olemaan – niin kuin Dixieland-jazzilla tai swingillä. Toivoisin kuitenkin
päättävässä asemassa olevien suomalaisten bluesjäärien ja -snobien käsittävän
nykytilanteen vakavuuden ja muuttavan asennettaan suvaitsevaisemmaksi
pakkaa sekoittavia tyylejä ja artisteja kohtaan.
On naurettavaa lukea alan johtavasta lehdestä levyarvio, jossa kriitikko ei ole
vaivautunut antamaan albumille mahdollisuutta eli kuuntelemaan tuotetta edes
sitä kuuluisaa toista kertaa, ja vielä myöntää tämän tekstissään.
Pitäisi ainakin ymmärtää, että ei ole perinteisiltä tyyleiltä pois, jos uudistajille
annetaan tilaa ja keikkamahdollisuuksia. Yleisö ja uudet kuluttajaryhmät
kiinnostuvat. Näin kaikilla on kivempaa.
Haastattelu: Pasi Tuominen. Blues-Finland.com kartoittaa keväällä 2011 suomalaisen
bluesin kenttää. Puheenvuoro annetaan bändeille ja artisteille. Oman painavan
sanansa sarjassa "Suomiblues tänään" antavat viisi mielenkiintoista ja ajankohtaista
esiintyjää.
.
|
